PYYKKÖNEN //
Janne Pyykkönen on toimittaja, joka ottaa pelit aivan liian vakavasti.
Kymmenen käskyä tin Pelaajan kolumnivastuun tammikuussa 2015, ja nyt viimeistä viedään. Näinä pitkinä vuosina ehdin pöräyttää kasaan 62 eriasteista avautumista. Useimmiten missioni oli sama, joka näkyy sivun ylälaidassa: pelien ottaminen aivan liian vakavasti. Nyt haluaisin tiivistää kaiken tänä aikana oppimani kymmeneen erilliseen julistukseen suorastaan raamatullisessa hengessä.
O
Opetus yksi: pelien tekeminen on vaikeaa. Valtavat AAA-tuotannot ja valokuvantarkka grafiikka vaativat megaluokan tiimejä, kun yhden ihmisen indieprojekti vaatii toisaalta renessanssineron osaamista. Yhtä peliä voi väsätä helposti 200 eri alan spesialistia, joiden henkilökohtaiset osaamistasot ovat maallikon tietämyksen ulottumattomissa. Ihan oikeasti. Luuletteko, että joku hiton pelitoimittajakaan tajuaa tarpeeksi noista asioista?
Opetus kaksi: ihmiset eivät usko, että pelien tekeminen on vaikeaa. Internetin ja sosiaalisen median ansioihin voi lukea ainakin sen, että kuka tahansa voi tehdä tietämättömyytensä tiettäväksi koko maailmalle. Katsokaa Twitteriin ja kauhistukaa siitä, kuinka peleihin vaaditaan älyttömiä ominaisuuksia, koska ”niiden tekeminen on helppoa ja nopeaa”. Epärealistiset odotukset pilaavat kaiken keskustelun pelien tekemisestä. Opetus kolme: pelifirmojen on saatava jostain rahaa. Pelien tekeminen vaatii palkanmaksua. Valtavat ja vaikeat projektit vaativat paljon ihmisiä. Pelien tekeminen vaatii siis pahimmillaan uskomattomia määriä pätäkkää. Koska ihmiset ostavat pelinsä mielellään Steamin joulualesta kahdella eurolla tai pelaavat vain Fortnitea, useampi genre ja studio on ainaisessa kuolemanvaarassa.
Opetus neljä: uhkapelit eivät ole vastaus. En koskaan tule hyväksymään sitä, että osa peliyhtiöistä haluaa rahastaa tyrkyttämällä satunnaista tauhkaa sisältäviä loottilaatikoita isolla rahalla. On sairasta kouluttaa lapsia ja nuoria uhkapelaajiksi piltistä pitäen. Mikromaksut sinänsä ovat asia erikseen, jos niillä saa takuuvarmasti vaikkapa pelattavaa tai skinejä. Kuten sanottu, jostain se raha on revittävä. Opetus viisi: pelit ovat merkityksellisempiä kuin aikanaan ajattelimme. Videopelien hurja kasvu yhdeksi maailman tärkeimmistä viihdemuodoista oli vain unelmissa vielä 1990-luvulla. Nyt kun se on todellisuutta, pelien vaikutusta ihmisiin ja yhteisöihin ei pidä vähätellä puhumalla peleistä ”vain” viihteenä. Ainakin minun elämäni on pyörinyt pelien ympärillä vuosikymmeniä. Eikö se muka ole muokannut minua perimmäisellä tavalla?
Opetus kuusi: pelit voivat olla taidetta tai viihdettä tai mitä tahansa niiden väliltä. Kun aloitin pelijournalistina, pelialalla oli tärkeää vakuutella ulkopuolisille, että peleillä on
64 // pelaaja.fi
taiteellista potentiaalia. Jos samaa näkee vielä tänä päivänä, alkaa vain naurattaa. Pelit ovat todistaneet taiteellisen arvonsa jo vuosia sitten. Tämä ei ole enää kysymys tai keskustelu. Toiset pelit voivat silti olla puhdasta kaupallista viihdettä. Skaala on liukuva.
Opetus seitsemän: ei kannata koskaan sanoa, mitä peleissä ei saa tai ei voi tehdä. Aina joku pelaaja, pelintekijä, mainostaja tai pukuäijä haluaa julistaa, että peli on epäpeli tai kaupallinen itsemurha tai väärin pelattu, jos siinä tehdään asia X tai jopa Y. Silti ne pelit, joissa kaava rikotaan ja tutut lait heitetään jortsuun, ovat ne muistettavimmat tapaukset. Katsokaa esimerkiksi viime vuoden pelikermaa, Death Strandingia, Controlia ja Disco Elysiumia. Menkääpä sitten sanomaan niiden tekijöille, että olisi pitänyt tehdä sen sijaan jotain helvetin CoDia.
Opetus kahdeksan: pelaajat ovat vastuussa peliympäristöstään. Sinä aikana, kun olen peleistä kirjoittanut, nettipelaaminen on noussut kummallisesta uutuudesta pelien tyypillisimmäksi puuhaksi. Pelintekijät voivat nettikarkeloissa tehdä sääntöjä ja rajoituksia ja rangaistuksia, mutta jokainen on silti vastuussa omasta käytöksestään. Pelaajayhteisöjen degeneroituminen myrkyllisiksi ja vihamielisiksi paskalaareiksi on kauheinta, mitä olen joutunut alalla todistamaan viimeisen parinkymmenen vuoden aikana. Jokainen voi taistella sitä vastaan omalla pienellä panoksellaan. Pyytäisin sitä kovasti.
Opetus yhdeksän: en aio ikinä lopettaa pelaamista. Kun aloitin näissä hommissa, kaikille kysyjille oli itsestään selvää, että aikuinen ihminen siirtää jossain vaiheessa videopelit pikkuautojen ja barbien tavoin lapsuuden hylättyjen ilojen roskalaariin. Mikään ei tuo sellaista iloa kuin nähdä se, että meidän sukupolvessamme ja kaikissa seuraavissa on pelaajia, jotka hakkaavat Destinyä taatusti vielä saattohoidossa. Tämä on meidän juttumme, ikuisesti. Opetus kymmenen: pelaaminen on parempaa kuin koskaan. Vielä joskus olisin väittänyt pää punaisena, että vuosi 1998 oli alan huipentuma, josta ei koskaan päästäisi yli. Half-Life, Ocarina of Time, Baldur’s Gate, Metal Gear Solid, StarCraft, Thief, Fallout 2, Battlezone – näitä nimiä riittäisi. Mutta tiedättekö mitä, kaikissa näissä genreissä ja tyyleissä on nähty jo pelejä, jotka ylittävät ysikasin ihmeet. Ohessa on tarjolla lukemattomia villejä ja mielikuvituksellisia indiepelejä, joista ei voitu edes haaveilla. Retroilu ja nostalgia ovat kivoja juttuja, mutta ei pidä niiden antaa sokaista.
Koskaan ei ole ollut tätä parempaa aikaa ottaa pelaaminen vakavasti. Siispä kiitos ja näkemiin. Pitäkää itsenne pelaajina.
