Tunnettu sotilas

JONIPIRINEN TUNNETTU SOTILAS

1940 perustettu Mannerheim-risti on arvostetuin suomalainen sotilasansioista myönnetty kunniamerkki. Mannerheim-ristin ritareiksi nimitettiin jatkosodan aikana ja välittömästi sen jälkeen 191 sotilasta.

Vuonna

TUNNETTU SOTILAS JONI PIRINEN

Teoksen kirjoitushanketta ovat tukeneet:

- Kadettikunta ry

- Lotta Svärd Säätiö

- Maanpuolustuksen kannatussäätiö

- Puolustusvoimien Tukisäätiö

- Mannerheim-ristin ritarien säätiö

Copyright © Joni Pirinen, Kadettikunta ry

Julkaisija: Kadettikunta ry

Runot: Joni Pirinen

Kansi: Nikolai Ylirotu

Taitto: Mika Lilja

Kuvat: SA-kuvapalvelu

ISBN 978-952-69804-4-7 (kovakantinen)

ISBN 978-952-69804-5-4 (PDF)

Painopaikka: Lehtisepät Oy, Lahti 2023

MANNERHEIM-RISTIN TAUSTAA

Sota Euroopassa 2020-luvulla on tosiasia. Me suomalaisetkin olemme viime aikoina joutuneet mykistyneinä seuraamaan maailman tapahtumia. Meidän on ollut helppo samaistua, sillä kerran kohtalomme oli sama. Tämä teos piirtyy noista Suomen kohtalon vuosista. Tänä päivänä suomalaiset osaavat arvostaa säilynyttä itsenäisyyttä ja vapauttaan. Ne eivät ole kuitenkaan tulleet ilmaiseksi, ja sotavuosina itsenäisen Suomen tulevaisuus olikin usein hiuskarvan varassa. Vaadittiin uhrauksia, joiden hinta oli korvaamaton. Silloin vaadittiin myös sankaruutta, jota suomalaisista sotilaista onneksi löytyi. Rohkeita ja suuriin saavutuksiin yltäneitä sotilaita oli paljon. Heistä Mannerheim-ristin ritarit ovat edustava otos isänmaan puolesta taistelleita, joita näennäinen ylivoimakaan ei voinut lannistaa.

Mannerheim-ristin historia juontaa juurensa Suomen vapaussotaan, jolloin Suomen senaatti kenraali Mannerheimin aloitteesta antoi asetuksen Vapaudenristin suurrististä, 1.–4. luokan Vapaudenrististä ja Vapaudenmitalin kunniamerkeistä. Kunniamerkit otettiin käyttöön entisin myöntämisperustein talvisodan syttymisen jälkeen joulukuussa 1939. Ne vakinaistettiin Vapaudenristin ritarikunnan perustamisen yhteydessä joulukuussa 1940.

Mannerheim ymmärsi talvisodan perusteella, että voimassa olevat kunniamerkkisäännöt vaativat päivitystä. Hän oli nähnyt, miten suomalainen rivisotilas voi toiminnallaan ratkaista merkittäviä asioita taistelussa ja sitä kautta koko sodassa. Niinpä hän halusi muuttaa sotilasarvoon perustuvat Vapaudenristin ja -mitalien myöntämisperusteet. Mannerheimin mielestä taistelukentällä osoitettu taito ja urhoollisuus oli voitava palkita sotilasarvosta riippumatta erityisen korkealla kunniamerkillä.

Niinpä välirauhan aikana Mannerheimin johtamien neuvottelujen tuloksena perustettiin Vapaudenristin kunniamerkkien joukkoon samalle asetukselle kaksi erikoiskunniamerkkiä: 1. ja 2. luokan Mannerheim-risti. Asetukselle tuli hyvin pitkälti Mannerheimin itsensä käsialaa oleva 4. pykälä, joka kuuluu:

Erinomaisen urheuden, taistellen saavutettujen erittäin tärkeiden tulosten tai erikoisen ansiokkaasti johdettujen sotatoimien palkitsemiseksi voidaan Suomen puolustusvoimain sotilas hänen sotilasarvostaan riippumatta nimittää Vapaudenristin 1. tai 2. luokan Mannerheim-ristin ritariksi.

Syntyi asetus Mannerheim-rististä. Mannerheim piti asetuksesta henkilökohtaisesti kahdestakin syystä. Kunniamerkin saaja nimitettiin ritariksi ja sotilasarvoltaan ritari saattoi olla mikä vain aina sotamiehestä kenraaliin. Samanlaista kunniamerkkijärjestelmää ei muualla tunnettu.

LUKIJALLE

Suomen aika itsenäisenä kansakuntana on vielä verrattain lyhyt, eikä Suomen sodista ole kirjoitettu sodan sankareista kertovaa kansallisromanttista kokoelmaa. Mannerheim-ristin ritareista on kirjoitettu useampikin kokoelmateos, mutta Johan Ludvig Runebergin tapaan kirjoitettu kuvaus henkilöistä on antanut teoksena odottaa itseään. Kansallisrunoilijamme Runeberg teki arvokkaan työn kerätessään ja kirjoittaessaan Suomen sodan henkilöhistoriaa eeppiseen muotoon. Vänrikki Stoolin tarinoiden henkilöt eivät kaikki kuitenkaan olleet todellisia eivätkä suomalaisia. Mannerheim-ristin ritarit niitä kuitenkin ovat. Suomessa on vihdoin koittanut otollinen aika myös näille tarinoille.

Mannerheim-ristin ritarit olivat sankareita, kuten olivat kaikki suomalaisen yhteiskunnan jäsenet noina sodan kohtalon vuosina. Ritarit olivat esille nostettu otos siitä suomalaisten miesten joukosta, jotka sodan äärimmäisissä oloissa kykenivät tekemään jotain sellaista, joka toi heille sankarin aseman. Myyttien ja legendojen mukaan sankarit edustavat kaikkea parasta ihmisessä. He ovat useimmiten vahvoja, rohkeita, viisaita, nokkelia ja omistautuneita. He eivät kuitenkaan ole kaikkivoipia ja kuolemattomia.

Vuonna 2020 kuollut Tuomas Gerdt oli viimeinen elossa ollut ritari. Hänen kuolemansa myötä ritarit elävät muistoissamme. Koen niin, että ihminen kuolee vasta sitten, kun hänen muistonsa lakkaa. Haluan omalta osaltani olla varmistamassa, että suomalaiset sankarit ja heidän tarinansa eivät koskaan kuolisi. Siksi haluan välittää suomalaisten sankareiden tarinaa ja tehdä osin myös tuntematonta tunnetuksi. Hyvä lukijani, haluan tarjota tämän tarinan. Tämä on Tunnettu sotilas

Olen kirjoittanut tätä kirjaa vajaan kahden vuoden ajan. Ensi rivit kirjoitin tammikuun alussa vuonna 2021 Santahaminan Eteläkärjentiellä ollessani opiskelijana viikot Helsingissä. Suurimman osan ajasta ritareiden kanssa olen viettänyt kotonani Kuopion Puijonlaaksossa, jossa kirjoitin viimeisen rivin elokuussa 2022.

Matka on ollut tarua ihmeellisempi. Ritareiden henkilöhistoriaan tutustuminen on tehnyt heistä minulle eläviä ja hyvin läheisiä. Tapani kirjoittaa suomalaiseen musiikkiin rytmitettyä tekstiä on tuonut suomalaiset säveltäjät ja sanoittajat, jopa minulle entuudestaan täysin tuntemattomat, myös hyvin läheisiksi. Kirjoitustyön aikana on vain vahvistunut käsitys siitä, kuinka hienossa ja puolustamisen arvoisessa maassa saankaan elää.

Olen lähtenyt kirjoittamaan tätä teosta siten, että kirjan voi lukea monella eri tavalla. Ensisijaisena tarkoituksena on ollut nostaa jokainen ritari korostetusti esille omine erityispiirteineen. Useasta lähteestä kaivetut tiedot on pyritty tuomaan esille rytmitetyn tekstin sisällä. Kirja on yhtä aikaa kronikka ja matrikkeli. Kirjoitustyö on edennyt kronologisesti ensimmäisestä viimeiseen ritariin. Yksi tarina on kirjoitettu minä muodossa ja yhdessä tarinassa ritaria ei mainita nimeltä.

Kirjan voi lukea myös sotahistoriallisena teoksena. Tätä ei ole kirjoitettu tutkimuksena, mutta tekstissä voi olla myös tutkimuksellista, jopa uutta tietoa. Kirja on ensisijaisesti faktoihin perustuva kaikki vapaudet sisällään pitävä taideteos. Kirjan voi lukea vähintään kolmella eri tavalla: tekstitettyinä tarinoina, rytmitettyinä runoina tai sovitettuina lauluina. Jokainen teksti (runo) on suomalaiseen musiikkiin sovitettua. Teos toimii siis myös arvoituskirjana niille, jotka hakevat kirjasta edellä mainittujen ulottuvuuksien lisäksi uusia.

Tätä kirjaa ei olisi syntynyt ilman onnekkaita yhteensattumia. Onnekkain yhteensattuma tämän kirjan osalta tapahtui jo vuonna 1996. Tuolloin tapasin henkilön, jonka kautta olen saanut elämäni suurimman tuen, kun olen saanut perheen. Vaimoni Emmi on auttanut minua taiteilijana useassa kohdassa, kun olen kokenut luomisen tuskaa. Lapseni Niilo ja Hilma ovat olleet korvaamattomana apuna varsinkin kirjan viimeisten tekstien loppuunsaattamisessa, kun olen kaivannut ideoita tekstien sovittamiseen. Suuri kiitos edellisestä kuuluu perheelleni.

Erityiset kiitokset edellisten lisäksi haluan osoittaa Kari Sainiolle, johon tutustuminen on ollut keskeisin sattuma koko projektin etenemisen kannalta. Erityiset kiitokset haluan osoittaa myös Kadettikunnalle, joka on lupautunut ottamaan taitelijanalun siipiensä suojaan. Kiitän Kadettikunnan pääsihteereitä Juha Tammikiveä ja Heikki Pohjaa rinnalla kulkemisesta sekä Nikolai Ylirotua ja Mika Liljaa kirjan ulkoasusta, taitosta ja ystävyydestä. Kiitos.

Iisalmessa 22.11.2022

Joni Pirinen

1. LAGUKSEN NUOLET

Hämeen läänin Koskella syntyi poika tuo, joka panssareillansa vielä toivon luo. Helsingissä hämmästeltiin, riitapukariks nimettiin, silloin ei vielä tiedetty kyvystä Rubenin.

Helsingin ruotsalainen yhteiskoulu kesken jäi, Kemin kautta Ruben suunnisti Saksaan päin. Koulutusleiri Lockstedtin sai koulittavaks Rubenin; tuon pojan Suomen panssarin, nimeltään Laguksen.

Vapaussodan taistelut Ruben läpi käy, ammattisotilaan saran pää ei vielä näy. Kouluttaa Ruben kadetit, jotka Pinkaks hänet nimesi, kun käy sotakorkean, auki on hänen tie.

Sille tielle talvella kolkytyhdeksän, tulee este valtava muodossa hyökkääjän. Ei vielä Talvisodassa Ruben osoita taitoja, joista hänet muistetaan, mutta koittaa aika tuo.

Kuinka kaikki kävikään, se tässä kerrataan, Mannerheim-risti ensmäinen, sitten kun jaetaan. On sille siinä jonossa, paljonkin ottajia, mutta Ruben Laguksen nimeen nyt vannotaan.

Siirsi Lagus panssarit rantaan Laatokan, yli rajan entisen, Aunuksen Karjalan.

Sai ristin rintaan ensmäisen, Mannerheim-ristin ritarien, Aatelinen Ruben tää, poikamme Laguksen.

Syntymäpäivälahjaksi sai arvon kenraalin, paraatissa juhlien torilla Kirovin. Petroskoin nimi vaihdettiin, Äänislinnaks nimettiin, kaupunki rajan takainen on nyt Laguksen.

Kuuterselän ratkaisuun keltaiset nuolet nää, pantiin paikkaan pahimpaan, jotta selvitään. Ylpeä isä uhosi, kun poika vaunut tuhosi, näin kahteen polveen taisteli miehet Laguksen.

Välirauhan jälkeenkin panssareita tarvittiin, Suomen Rommel joukkoineen Lapin sodan melskeisiin.

”Perkele, mennään, mennään vaan, mennään vaikka Moskovaan”, näin kuultiin jälkeen tarjoilun sanoneen Laguksen.

Lapin sotaan suunnataan panssarit Laguksen, ne siellä tietä raivaavat taas menestyen. Oulusta Utsjoelle, sinne liikkeen päättävälle, divisioonalle koittaa lakkautus.

Marskin kanssa sopimuksen Lagus tehdä saa, ei vielä Pohjolan liikenne saa johtajaa. Arvon kenraaliluutnantin, marsalkka lupaa tietenkin, näin Lagus palvelemaan jää yhä armeijaan.

Ei Suomi-Neuvostoliitto-seura saa jäsentä, valloillaan vaikk’ on asenne, tuo nöyristelevä. Lagus päättää lähteä, ei saa puuttuvaa tähteä, on aika rauhan töiden nyt ritarin ensimmäisen.

Laguksen muistopaadella käyneet venäläiset, kauhistelevat toisinaan päitään puistelen. Jos Pinkka olis ollut venäläinen, kunniavartio kakskytneljätuntinen, seisois hänen muistomerkillään aina kunnioittaen.

2. TALVELANSODAN HENKI

Paavo Juho Thoreniksi syntyi poika tää, jolle tulee eteen monta vastuutehtävää. Helsingin maalaiskunnan Petaksesta maailmaan, hän lähti mielin avoimin kai seikkailemaan. Ei Suomi vielä Suomi ollut suomalaisille, on valta annettu kenraalikuvernöörille. Mutta teot suomalaiset oli vielä tuleva, ne tehdä sai nimen vaihtanut Talvela.

Kun Paavo oli kuusitoista, laivaan astui hän, ja laiva Australiaan asti kuului menevän. Ja kolmen vuoden päästä liike Suomen jääkärin, vei nuoren miehen Saksaan, leirille Lockstedt. Vapaussodan jälkeen melko nuori majuri, lasten ristiretkeä Aunukseen komensi. Ensimmäinen priimus oli sotakorkean, ja everstinä nähtiin hänet jo eroavan.

Suomi-filmin kautta Alkoholiliikkeelle, Paavo pääsi apujohtajan vakanssille. Kahteen kuukauteen rakensi Suomeen verkoston, tää synty oli monen paikkakunnan Alkon. Jääkäritoverit nimesi hyviin tehtäviin, kunnes Alko vaihtui hänellä Finncelliin. Kolkytluvun loppu sitten tuo niin levoton, luonnostaan määräs, Paavon riviin palattava on.

Vanja Suojärven ensi töikseen valtasi, ja Paavo Marski luokse huolissaan marssi. Tuo itärajan lukon valtaus, kun huolestutti, ja siksi Paavo rintamalle jälleen janosi.

Pajarin hän tahtoi mukaan taistoon Karjalan. Diplomityökaveri oli Sotakorkean.

Nää kaksi sai käskyn aloittaa hyökkäyksen, itsenäisyyspäivän yöllä Marski antoi sen.

Tolvajärven - Ilomantsin alueelle määräsi, ja Ryhmä Talvelaksi Paavon joukon nimesi.

Tolvajärven voitto oli voitto ensimmäinen, Talvisodan sankartarun alkutahtien.

Takuumiehinä ol’ Talvela ja Pajari, toisesta tuli kenraali ja toisest’ eversti.

Näin Talvisodan henki syntyi kansaan pohjolan, se pitkälti ansiota oli Paavo Talvelan.

Marskin luottomiehenä myös Saksaan tutustui, Paavo, joka yhteistyöstä täysin innostui.

Nyt ”lyödä vanja” vihdoin unelmassa Karjalan:

”Sen teen mä vielä kerran ja lupauksen lunastan.”

Karjalan Armeijalla hyvin hyökkäys eteni, ja Marskin rististä myös huhu silloin levisi. Paavo oli varma, että hän sen ensin saa; itseoikeutettuna - ei oo kahta sanaa.

Paavo soitti Päämajaan ja Airo vastasi, kaarrellen ja kierrellen hän viimein ilmoitti: ”Et Paavo kuule ole ritari sä ensmäinen, ristin ensimmäisen saakin sinun alainen.”

Talvelalla paloi käämit, silloin huusi luurin hän: ”Vanja saatana, järjesti Lagukselle tän.” Myös ylipäällikölle sanat suorat lateli, ja kahden viikon päästä hän ol’ toinen ritari.

Asemasodaks muuttuikin rintamapalvelus, ja Paavolle eteen tuli Saksan komennus. Suomen armeijan edustaja oli hän, diplomaatin virkaa nähtiin näyttelevän. Hitlerin kanssa eniten tekemisissä, Paavo Talvela oli meikäläisistä. Mut rintamalle mieli Paavon sieltä veti ain, ja nelkytneljä keväällä armeijakunnan sai.

Kun suurhyökkäystä Karjalassa torjuttiin, niin Aunuksen ryhmä Talvelalle annettiin. Hän sitkeästi miehineen siellä viivytti, ja U-asemaan lopulta liikkeen he päätti. Viikko siitä taisteltiin ja linjat pitivät, tässä jälleen toiveet menestyksen itivät. Rintamalinja vakiintuu ja käsky Paavolle, tulee jälleen Saksaan lähtö komennukselle.

Sodan jälkeen maailmalle Paavo suuntasi; Etelä-Amerikkaan sellukauppiaaksi. Sieltä parin vuoden jälkeen Suomeen palasi, määrättynä Convertan toimitusjohtajaksi. Idän kaupan ansiosta presidenttikin, Talvelasta hieroi jalkaväenkenraalin. Eläkepäivät kuluivat Nenosella; tykistökenraalin vanhalla asumuksella.

Sodan kokemuksilta ei Paavo rauhaa saa; Tolvajärven vuosipäivä hänet kahdesti halvaa. Tää jotain kertoo kiistellystä kenraalista, sydän suomalainen hänellä on paikalla. Ei mielistellyt Paavo ketään koskaan sodassa, sai kunnian myös kuulla itse sotamarsalkka. Mannerheim Talvelalta tämän kuulla voi, niin paljon Paavo toimillansa Suomen maahan loi.

Sotamarsalkka Mannerheim, kenraalit Talvela, Heinrichs, Nenonen Punkasalmi 26.6.1941.

3. MOTTIMESTARIN MAJA

Oulujoelta kun Joensuuhun, kulki elonsa ammoin poikanen tää. Ei mahdollisuutta ollut muuhun, kuin lähteä Saksaan vain pyrkimään.

Suomen vapaus Erkinkin tavoitteena on, Vapaussota määrittää maan kohtalon. Suomen puolustusvoimat upseerin nyt saa, joka vastuuta osaa kantaa.

Talvisotaan jo kutsui tuo korpi Karjalan. Sai Raappana salot nuo omakseen. Siellä järjesti puolustuksen mahtavan, Lieksan, Kuhmon ja Pielisjärven.

Rukajärvellä Marskilla maja, sen rakensi eversti erämaiden. Suomen kennelliiton perustaja, mestari korven kuin myös mottien.

Ei Lieksa, ei Kuhmo, Ilomantsikaan, voinut luottaa kuin ainoastaan Raappanaan, joka korpien sankari on ilmeinen. Sen sai tuta myös vihollinen.

Vallannut koskaan ei Muurmannin rataa, Kun marsalkka pysäytti hyökkäyksen. Korvessa antoi hän vanjalle pataan, kertaan ja toiseen ne ain tuhoten.

Vihollisella on ylivoima, se vyöryä alkoi yli maan rajojen. Lieksan kaupoista hänen masinoima, pakko-otot oli varusteiden. Sillä kokardi paljon ei lohtua tuo, ei se liioin myöskään aatteen paloa luo. Antaa vanjan vain tunkeutua sisäänpäin, huomaten, että taas mottiin jäi.

Panssarit tuhottiin kotoisin konstein, Bensaa ja tervaa kun pullotettiin. Cocktail sai nimekseen Molotovin. Näin idän karhukin huomioitiin.

Korpikenraalin komentopaikka usein vieraita sai Päämajastakin. Eränkäynti ja tarinat vaikka, usein sinne toi Marsalkankin, joka muille ei asioistaan puhunut, korpikenraali kuulla sai monet jutut, jotka kerrottiin majassa Rukajärven ja lauteilla saunan sen. Usein siel nähtiin joukko Päämajasta, Tuompo ja Airo sekä Laguskin. Havainto Wehrmachtin edustajasta tuli Erfurthin kautta, niin tietenkin.

Suurhyökkäys torjuttiin Kannaksen. Sitten Ilomantsin suuntaa niin pelättiin. Kuinka vaaralta torjuimme Suomen? Ohjaus Erkille näin annettiin. Sillä hän tunsi seudun ja sen alueet, Talvisodan opeilla taas selväksi teet, kuinka motti on tehokas julmakin niin. Näin vanja taas saarrostettiin. Kaksi divisioonaa kahdessa kuussa, motissa lähestulkoon tuhottiin. Ei tehoa ole tavassa noin muussa Näin mottimestarin nimeen kiiteltiin.

4. PIRSSIJONO

Kanneljärven mies, Talvisodassa, jo Laatokan rantoja puolsi. Kiväärimiehenä Taipaleessa tykkiin ammusmies ammukset suolsi. Rauha vapautti miehen tän tehtaaseen Yhtyneiden ja Valkeakosken, kunnes käsky vie miehet koulutukseen; saivat panssarintorjuntakoulutuksen.

Lehdet ne rististä kirjoittivat, moni siitä myös muualta kuuli. Herrat vain ristejä kai saavat, näin Suomen kansakin luuli. Kunnes pommina uutisten laukaistiin, tieto saajasta neljännen ristin. Sen sai sotamies etulinjojen ja se median myös pyörälle pisti.

Rättö sai Kirvussa osumankin, mutta sitoi hän naarmunsa yksin. Tuli kysely PST-miehistäkin luutnantin selvennyksin. Oli vanja myös pöheikköön hyljännyt yhden toimivan PST-tykin. Lukko vain puhtaaksi heinällä ja sit rinnettä ylös sen lykin.

Putkea pitkin hän vaunuille uhosi, laakista osu ja vaunut jo sittemmin roihusi. Neljä vaunua tällä tavalla tuhosi, ja siihen venäläisten hyökkäys toppasi.

Pajari lupasi kuultuaan tuon, että kuuluu varmaan perästä. Niinpä kirjuri sittemmin viestin tuo, olet ritari - olet terästä.

”Mikä se semmone risti on?” Kysyin, kun siitä ensin ma kuulin. Levis tieto uroteosta Vilhon, kautta maailman lehtimiesten huulin.

Oli Kirvussa panssarit letkassa niin, kuin pirssit ne jonossa pauhas. Ei ne silti tulleet Vilhon uniin, kun oltiin taas töissä ja rauhas. Nuorison arvostus lämmitti myös, sodassa mitä piti, se tehtiin. Oli velvollisuus isänmaan työs, niin siitäkin vain selvittiin.

Vilho, sua sydämestä kiitän. Vilho, sut isänmaahan liitän.

5. SORTAVALA

Turun puolen svenssoneita, Saksan maille matkanneita, oli ylioppilas Antero.

Kävi kurssin Saumurissa; oppilaana ilmavoimissa, mutta sotakorkea vei voiton.

Kuului armeijan kalustoon, tahto perustuikin uskoon, että asia saa oikeutuksen.

Ei tullutkaan filosofia, kovat ovatkin kovia. Niin on myöskin sodan aika, ei siellä auta edes taika.

Taistelua pelännyt ei, toisen prikaatin suojaksi vei.

Sellainen ol` Svenssoni, sellainen ol´ Svenssoni, rauhanajan sankari.

Jo Talvisodan Kollaa kesti, Svenssonilla kova pesti, jossa isällinen ote rauhoitti.

Vaikka tuli panssareita, sivustoihin koukanneita. Talvisodan ihmeen rantaan paalutti.

Kollaa kyllä kaiken kesti, sitkeet joukot myöskin esti, ettei Suomea noin vain vallattu.

Jatkosotaan savolaiset sekä pohjoiskarjalaiset; Kalpadivisioonaksi, taisteluhuuto Karjalaksi. Umpimähkään kukaan mennyt ei, kun Svensson taitavasti joukot vei.

Sellainen ol´ Svenssoni, sellanen ol´ Svenssoni. Sortavalan sankari.

Arvelutti uudet veneet, siksipä taas yksin sä meet syöksyveneen liukua näin testaamaan.

Vihollisen tulitusta uhmaten koeajelusta palasi ja sanoi: ”kaipa noita kokeillaan”.

Kukaan epäillyt ei ennään, Äijää seuraten kun mennään Sortavalaan Suomen lippua taas nostamaan. Taitavasti johdetuista, Sortavalan taisteluista.

Risti tuli everstille, Sortavalan sankarille. Umpimähkään kukaan mennyt ei, kun Svensson taitavasti joukot vei.

Sellainen ol´ Svenssoni, sellanen ol` Svenssoni. Sortavalan sankari.

Joulukuussa nelkytyksi, sota tuli näytetyksi. karusti ja julmasti muutoinkin.

Svensson soitti Talvelalle, kieltäytyjät ammutamme.

Ja tästä Linnan Väinökin kertoili.

Uusi posti tuli vielä Viipurinlahden rantatiellä, jossa sota rauhaan saakka menikin.

Huumorikin toimi vielä jossain Viipurin tiellä. Kun vanja tuli rauhan tekoon, Svensson sai hymyn mekkoon. Umpimähkään kukaan mennyt ei, kun Svensson taitavasti joukot vei.

Sellainen ol´ Svenssoni, sellanen ol´ Svenssoni. Sortavalan sankari.

Sellainen ol´ Svenssoni, sellanen ol´ Svenssoni. Sortavalan sankari.

Kenraali Svensson ja esikuntapäällikkö majuri Puhakka (7D). 7 D:n komentopaikka, Knjasborin kylä 2.8.1943.

6. OIVALLINEN LENTOKONE

Iitin mies pitkän linjan kävi ilmavoimissa, jo varusmiehenä maalentoeskaaderissa. Mekaanikosta tie koneen ohjaimiin, oli sankartaru, josta kirjoitettiin.

Lentomestari Oiva Tuominen, sai ensimmäisen ristin Suomen ilmavoimien. Jatkosodan alkuun muita enemmän, ilmavoittoja saavuttikin juuri hän.

Tuominen oli tarkan miehen maineessa, toiminnallaan piti vihollisen paineessa. Laaki ja vainaa oli Oivan mottona, keskeisintä oli aina varma osuma.

Hän pyrki vihollisen takaa aivan läheltä osuman varman ampumaan. Kuin ankerias, vihollisten keskeltä hän aina kiemurteli kotitukikohtaan.

Jännittävin kokemus Oivan sodassa, oli joutuminen pommitukseen yläilmoissa. Punakoneiden pommilastista, ei Tuomiselle tullut sitten naarmun naarmua.

Kerran kun Oiva oli tullut lomalta, ei vaihtanut hän päällensä lentohaalaria. Paraatipuvussaan Mersuun hyppäs hän, Suomenlahden ylle kuului lähtevän.

Ja täysosuman koneeseen punalentäjän, ampui varman taas Tuominen. Samalla omaa Mersuaan vaurioitti hän Suomenlahden laineille laskeutuen.

Pakkolaskun jälkeen lähimpään saareen hän ui, suomalaiset tykkimiehet siellä innostui, kun vedestä nousi mies ilmavoimien, päällään paraatipuku teräksensininen.

Täydessä koreudessaan ollut uimari, sattui olemaan Mannerheim-ristin ritari.

”Poikkesin kylään, kun on kamppeet paremmat”, Tuominen ilmoitti ja sai naurut makeimmat.

Lentomestari Tuominen palaa voittoisalta lennoltaan. Salmi 30.7.1941.

7. VANHA ÄIJÄ

Rajavartioaliupseeri, ja komppanian vääpeli ennen sotia jo on.

Tuntee paikat rajan pinnan, hiellä säästää kalliin hinnan näin on opit Juhon sodan moton. Vanha mies jupisee, kun on näytteillä, verraten tätä hevosnäyttelyyn.

Jokaisella hevosella Marskin risti kun on, ei auta käydä väittelyyn.

Salminpoika Pössin Juho, oli vastustajan tuho Talvisodan aikainen. Sai mies kiitosmainintoja, rohkea, oli taitoja, joita etulinjaan tarvittiin.

Laatokan Karjalan korpimaastoon liittyi hän ja komppania hälle uskottiin.

Pajari sai käyttöön osaston niin sitkeän, iskujoukoksi se käskettiin.

Jatkosodan sytyttyä

Juholla käy tuuri hyvä, jatkui hommat Pajarin. Hyökkäyksessä ankarasti, taistellen niin raivoisasti, joka metri silloin voitettiin. Pahimmassa murtokohdassa hän miehineen, taisteli ja maaston valtasi.

Rätön Vilho viholliset hieman myöhemmin täs’ tervetulleeks toivotti.

Päällikkönä etulinjan, paikassa usein kovimman, siellä Juho tunnettiin.

Valtas yksin bunkkereita, tukeakin tarvinneita, alaisia rohkais usein niin.

Johti komppanian yli Vuoksen virtaavan, ensilinjassa - niin tietenkin.

Valtas Kirvun, Vehkapään, aseman Antrean, voimalla oman esimerkin.

Kapteeniksi ylennetty, Pajarin kans pidätetty, kohtalo vei vankeuteen.

Sodan haavat uudet saavat, terveyttä kovin haittaavat. Käsi melkein, kun menetettiin.

Mut Pajari se silloin vetosi presidenttiin, urhoollista alaista auttoi hän.

Marski vastaa: ”Mitä tulee siihen kirjeeseen, lupaan hoitaa kyllä tän.”

Varusmiespalvelus ja jalkaväenkoulutus, oli vasta päällä, kun yhtäällä paljon jo vaadittiin.

Näin Kontiolahden nuorukainen kasvoi niin, varusmiehenä jo kohtuuttoman suuriin saappaisiin. Ensimmäisen ristin sai hän, rykmentin nimeltä Tyrjän, legendojen legenda, kun Sorsan Valde nyt jo on.

Jo Jatkosodan alkuun hän, antoi näytön niin väkevän, hyökkäs ryhmässä kärjen, ain kera järjen korpraali Valde tää.

Hän ei vihollisen anna olla rauhas hetkeekään, jos vastuuta ei kanna, ei pääse etenemään.

Tuhosi hän pesäkkeitä, vihollisen tekeleitä, melkein yksin avasi hän tien näin rantaan Laatokan.

Sorsa, Valde Matias, korpraali, huippusotilas. Näin mennään rantaa Laatokan, ansiosta tämän Sorsan. Murtoaukko kasvoi niin, ryhmästä joukkueeseen ja pataljooniin. Sorsa, Tyrjän sankari, oli tää rohkee korpraali. Kahteen mieheen teki sen, aukon lopulta murtaen. Merkitys tuon huomattiin, ja Mannerheimin risti rintaan pistettiin

Majuri Arvo Ahola, antoi tunnustusta, on sotilaita mallikaita, Sorsat harvas on. Jotka veressänsä kantaa tehon kovan soturin,

näin toivon Suomeen antaa, näyttäen esimerkin. Pölkinsaaren, Jaakonlahden, välisessä niemes kahden, oli ryhmän kanssa kera viiskytpäisen naapurin.

Niinpä Sorsan Valdesta, piti piirtää myöskin kuva. Ritarien sarjasta, korpraalista hurjasta. Kari Suomalaisen tie näin Ohdan lohkolle nyt lopultakin vie.

Kuuli haavoittuneen, Valden Kari matkanneen; kenttäsairaalalle, jonne suunnistavalle, myös totuus valkenee.

Ritari on pitkällänsä, hengitys katkonainen, onhan tässä vielä aikaa, teenpä siis sen piirroksen. Paikalle tulee kirurgi, Karille hän tunnot purki: ”Ateneumin mallit teillä usein elossa kai on.”

Sorsa, Suomen sankari, kuollessaan alikersantti. Näin syntyi kuva kuolleesta, sinne sotaan kadonneesta. Niin Valde sitten haudattiin, ja Marskin risti puiseen hälle vaihdettiin.

Mannerheim-ristin ritari kapteeni Kivelä. Mainilan maasto 9.6.1941.

9. KAPTEENI KANSAN

Jo Eero koulupoikana, oli kova innostumaan Tampereella; partiotoiminnasta ja tietenkin myös suojeluskunnasta. Kunto hällä on rautainen, jolla kestää sodan rasituksen, pelas pelit, hiihti ja ui, ehkä siksi hän sodastakin pelastui. Tän kapteenin, tarina on tarunhohtoinen, mies etulinjojen on Eero kansan ja presidenttien.

Kapteeni Kivelä oli sankari etulinjojen, jo Talvisodassa selvitti välejä naapurien.

Pajarin luottomies sai ristin varsin varhaisen, ei kuitenkaan näytöistä legendaarisen Aittojoen. Meidän kapteeni, johti samoja miehiä uudestaan, Talvisodassa tottuivat he luottamaan kapteeniin.

Tuhosi pataljoonan miehineen vastaiskussa Lankilan, Rättö paahtoi vaunuja, Eero itse johti edestä joukkoja.

Eero esimerkkinä kulki aina joukkonsa edessä, vaatimaton sankari oli tämä heidän kapteeni.

Heidän kapteeni, joka ensmäisten joukossa taisteli, läpi tulen ja raudan tien raivasi.

Meidän kapteeni, välillä rajusti lähitaistellen, puukot aseina kanssa vanjojen, kapteeni.

Eero vaatimaton, urotekojensa puolesta on, Ei niillä kersku hän, näytti vain esimerkin väkevän.

Vaihtui myös päällikkyys, kun koitti jatkosodassa syys, Tuli vielä homma uus pataljoonan komentajuus.

Heidän kapteeni, vastaiskuilla heitti vihollisen, meni läpi asemien vahvojen.

Kapteeni, urhein koukkaaja oli kaikkien, Itse edestä joukkojaan johtaen.

Tää kapteeni, Suursaartakin silloin valtasi, kutsuun vastas, kun Pajari tarvitsi.

Tää kapteeni, komentaja Viron vapaaehtoisten, sodan jälkeen kansaakin edustaen, kapteeni.

Vieremä aina tunnettu on hiihtäjistään, sisarusten lisäksi yksi Olli tiedetään.

Tää Olli hiihti siellä, missä sisarukset ei, ne hiihdot myös viimeiselle hiihtolenkille vei.

Vieremän Olli oli rajan pintaan vaihtanut, Sallaan oli perheensä perustanut.

Ja siitä oli hyvä lähteä taistelemaan, kirjeen perusteella puolest kodin, uskon ja isänmaan.

Hällä yksi pyyntö ois, ”jos sukset lähettää vois”.

Täällä pääsee paljon hiihtämään.

”Ehkä joskus pääsen pois, jos sen Luoja meille sois.”

Palaamaan rauhan elämään.

Vanjankin leiri, tunsi hyvin miehen tän; Valkoisen kuoleman näkivät hangessa hiihtävän.

Mestarihiihtäjä, toi Suomeen MM-mitalin, ja olympiahopean Garmisch-Partenkirchenin.

Sallan rintamalla jo Talvisodassakin hän, järjesti vanjoille elämän niin kiperän.

Sai arvon vänrikin, ilman upseerikoulua, rinnassa pitkä rivi kunniamerkkinauhoja.

Hällä yksi pyyntö ois, ”jos sukset lähettää vois”.

Täällä pääsee paljon hiihtämään.

”Ehkä joskus pääsen pois, jos sen Luoja meille sois.”

Palaamaan rauhan elämään.

Viisi kertaa haavoittuen ja usein takana linjojen, johtajana yltiopäisten tiedusteluretkien.

Vihollisen luoti olkapäässä kerran poltellen, laukaus Ollista oli vain seiskan arvoinen.

Komppanian kärjessä oli joka hyökkäyksen, kerrankin piikkilangat jo edeltä käsin poistaen.

Rohkeus ja sitkeys sekä mies huippukuntoinen, olivat salaisuus ritari Olli Remeksen.

Jolla yksi pyyntö ois, ”jos sukset lähettää vois?”.

Täällä pääsee paljon hiihtämään.

”Ehkä joskus pääsen pois, jos sen Luoja meille sois.”

Palaamaan rauhan elämään.

Niin koitti aika sodassakin, hiljentyä paikoilleen, asemasodassa ei enää lähdetty hyökkäykseen. Etulinjan rintamavastuuta, kun silloin vaihdettiin, oli päivä vuoden viimeinen ja merkillinen niin. Olli seuraajaansa opasti vaaran saloihin, ja tarkka-ampujalta sai nyt päähänsä luodin. Tällä kertaa kympin laukaus, ei armoa antanut, ja rajakapteeni oli täysin palvellut.

Hällä yksi pyyntö ois, ”jos sukset lähettää vois”. Täällä pääsee paljon hiihtämään.

”Ehkä joskus pääsen pois, jos sen Luoja meille sois.”

Palaamaan rauhan elämään.

Ei enää yhtään pyyntöö ois, Isä kun vie Ollin pois. Näin alkaa kotimatka tää.

Ei sukset auttaa vois, vaikka ne nyt alla ois, tämä on viimeinen määränpää.

11. TAIPALEEN JÄTTILÄINEN

Jo Talvisodassa Taipaleen lohkolla, Blickin Aarne oli komentajana. Ei joulurauhaa silloin liioin tunnettu, kun kolme vuorokautta oli taisteltu.

Kansakoulu Saaprun silloin nähdä saa, näyn, josta sotilaita tuskin tunnistaa. Pyjamissaan yöllä herrat karttaa katsovat, kuin joulun ihmettä odottavat, sen saavat.

Astuu saliin muuan ratsumestari, jonka toinen viitilöijä tunnisti.

Adolf ilmoittautuu Aarne Blickille, Adolfin puolia silloin pitäneelle. Ei moni tehtävää ois tätä antanut, liian nuoreks useat on moittinut.

Mutta Aarne sanoi, etten tahdo ollenkaan, esikuntapäälliköksi, jos en häntä saa, ei muitakaan.

Heidän tutustuminen on legenda, talvisodankäynnin harjoittelusta.

Kun Aarne on hyökkäyksen mukana, on häneen käsi yhtäkkiä tarttuva.

”Kuka käy Blickiin kiinni?”, hän toteaa. ”Minä” silloin vastauksen saa, ”Herra everstin esikuntapäällikkö” jatkuu vastaus lyhyehkö.

Niin joululahjoja tuo taistelu nyt tuo, samalla itsevarmuutta miehiin luo. Torjuntavoitto saatiin Taipaleessa, se vaati paljon kuitenkin uhrauksia. Sotasaalista myös saatiin tosiaan, puutetta omien aseiden korjaamaan. Sai esikuntapäällikkökin niitä etsiä, ja vastata esimies vai ystävä, saa kysellä.

Opit maailman palon ensimmäisen, oli mielessä Taipaleen jättiläisen. Saksan itärintaman pioneeri, oli nyt Suomen armeijassa eversti.

Sai jatkosotaan lähdön lentävän, löi hyökkäyksessä vihollisen hän.

Tyrjä, Lahdenpohja, Sortavalakin näin liitettiin, tähän Mannerheim-ristin ritariin, niin se tehtiin.

Syksy nelkytyksi jäi mieleen, risti tuli ensin, sitten ylennys.

Vaimo oli kyynisempi, kun ylennyksen saa myöskin tää kenraalimajurska, näin kirjoittaa.

Komentaja Aarnesta niin pidettiin, ja syvissä riveissä kunnioitettiin. Räiskähteli ja suuttui nopeasti hän, yhtä pian hänet nähtiin leppyvän. Hävittäjä, Ojasenkin bunkkeri, suorastaan Blickin lihalle ol’ piikki. Soitti Kempille ja käski sen tuhoamaan, maaliskuun vain hän antoi aikaa, siis päivän vaan.

Suurhyökkäyksen torjunnan motto hällä: Tästä yli tulla ei ollenkaan. Näin hän sanoi Äyräpäässä ja Vuosalmessa ja hän oli melkein oikeessa.

Sotien jälkeen jatkoi komentajana, tutuks´ tuli jokainen divisioona. Miehet kertovat, kun Kansa taisteli, lehteäkin hän päätoimitteli.

”Paras kuunnella on jutut elossa”, sanoi omilla seitkytvuotisjuhlilla. Ikään kuin kenraali aavisti kohtalon, loppuviikosta hän oli eloton.

Sodan tarunhohtoisissa paikoissa, usein kanssa toistenkin ritarien. Taistellen kanssa valioiden, Ripattien ja Ehrnroottien.

Niin jätti Jätti Taipaleesta, perinnöksi itsenäisen Isänmaan. Ja siitä lausuttava kiitos, Aarne Blickille osoitetaan.

12. YSTÄVÄN PELASTAMA

Vapaussodan Heinola, siellä tuli osuma, kuolleeksi luultu Pajari makasi hangella. Pelastus tuli paikalle muodossa Evertin, lapsuudenystävän, joka ansaitsisi ristin.

Talvisodan hengen synty liittää voidaan Pajariin, viitekehys viekin sen Tolvajärven metsiin. Siellä usko menestyksestä iskostui myös miehiin, ensimmäisen voiton merkki historian kirjoitettiin.

Huimapäinen tahti säilyi jatkosodassa, divisioonan ollessa Kivennavalla.

Ammutti aidot laukaukset Pajari Mainilan, itse varmistaen murkuloiden oikean suunnan.

Leijonajahti Kannaksella merkille pantiin, tuli kissa kaulukseen ja risti rintaan pistettiin. Suursaaren valtausta ei Marski käske kaikille, operaatio sopiva oli vain Pajarille.

Kovan ja tiukan miehen maine Pajarilla on, omien miestensä kannatus on vankkumaton. Ihannoitu komentaja joskus myös yllätettiin, kun hänet itseensä Marsalkkaan rinnastettiin.

Lapin sodan kaava oli jälleen tuttu niin, upporikkaaksi ja rutiköyhäksi se nimettiin. Maihinnousu Tornioon pelkillä rahtilaivoilla, se oli laatutyötä jälleen Pajarin aivoilla.

Tästä Pajari sai toisen ristin esityksen, mutta ehdoillaan hän vastasi tästä kieltäytyen. Ei ristiä ilman rykmentinkomentajia, niinpä Aho, Halsti ja Loimu ovat ritareita.

Hyökkäävä kenraali oli nimitys sopiva, malttamatonta ja tarmokasta kuvaava. Kiivaus koitui kohtaloksi sitten liikenteessäkin, ojaan ajautunut auto, kun aiheutti sydärin.

Voiko Isänmaataan palvella paremmin kuin hän, jonka viimeinen palveluspäivä sai sävyn tän. Saappaat jalassa näin koitti lähtö sitten kenraalin, kansakunnan yhdistäminen vaati Aaro Pajarin.

Kun tykkilavetilla mennään läpi Tampereen, näin saatellaan Aaroa matkaan aivan viimeiseen. Kaduilla on paljon miestä, joilla on paljaat päät. Pajarin pojat sankoin joukoin silloin siellä näät.

Eversti Aaro Pajari korsussaan Aittojoella. Aittojoki 2.2.1940.

13. MANTEREEN TAISTELU

Keuruu ain` on synnyttänyt sankarit, legendat nuo jo ennen ja jälkeen sotien. Yksi sellainen on Onni Mantere, tykkimies vielä varusmiesaikainen. Talvisodassa autoa kuljetti, taistellen Volosulan, Keljan ja Lohijoenkin. Jatkosotaan saa ammuttavaks tykin, nyt vain käyttöön annetun panssarintorjujien.

Onni halusi tuhota panssarit, jotka Kiteen Koivikonmäellä jylläsi. PST-tykin hän asemiin raahasi, propsipinot hieman suuntaamista häiritsi. Tulen avasi tuhoisin seurauksin, aseman vaihto heti jälkeen laukauksen. Näin Koivikonmäellä kylvettiin siemen uuden taistelutavan maavoimien.

Onni lähti vaunumurskaamoon, tahtoi suojella syntymämaata. Antoi vanjalle hän kuontaloon, Suomen turvan, kun näin sai hän taata.

Kylmähermoinen korpraali Mantere toimi koko ajan rauhallisesti. Laukaus, osuma ja tykki liikkeelle, vaikka kranaatit ympärillä räjähteli. Kun lataaja kranaattimyrskyssä haavoittui, Onni tällöin tykin myöskin latasi. Kaikkiaan seitsemän vaunua tuhoutui, kahdeksannen kohdalla sirpaleet jo sivalsi.

Onni joutui kenttäsairaalaan, kun suojeli syntymämaata. Ei paluuta etulinjaan. Kun sotasairaalassa sai maata.

Mitä Mantereen tulikaan tehtyä, siitä komentaja myöskin kyseli.

Tästä hänelle kertoi kersantti, joka toimintaa vierestä seurasi.

Niinpä Onnikin sairaalan pedillä sai kirjoittaa tapahtumasta kuvauksen. Ja tästä vain kuukautta myöhemmin sai ristin ja Marskin käden puristuksen.

Haavoittuminen inavalidisoi ja sai Onni vapautuksen näin myös raskaasta. Jäykkä nilkka tuo töissä haittasi, liikuttaessa metsämaastossa.

Muiden ihmetteleviin katseisiin Onnilla oli vakiovastaus; ”elän vaikka jalattomana, kunhan maassamme vallitsee vapaus”

Hän leivän kiskoi perheelleen ja itselleen tilaltaan. Kun kutsu kävi raskaaseen, hän vastasi teoillaan. Ja konepistoolin, kun käteensä sai. Sitä taitavasti hän käytti ain. Ei rehennellyt koskaan teoillaan. Konepistooli käsissään on Pasanen aivan ylivertainen ja Konepistooli tehokas ol` juurikin kärjessä taistojen, miss´ Rumpulippaat täytti, näin perheenisä näytti kuinka Suomea puolustetaan.

Konepistooli Suvilahden taistelujen luottoratsu Pasasen ol`, konepistooli Jessoilan sillanpäätä yksin kun puolusteli. Prääsän taisteluissa, ei rohkeutta muissa, yksin vastasi kahtasataa.

Kun vapaaehtoisia joukon seasta kyseltiin, koulupojan tavoin Pasasen Emil viittas niin. Sivustaan tulleen partion, päivät pian laskettu on. Kun perään lähtee korpraalimme tää.

Konepistooli käsissään on Pasanen aivan ylivertainen ja Konepistooli tehokas ol` juurikin kärjessä taistojen, miss` rumpulippaat täytti, näin perheenisä näytti, kuinka Suomea puolustetaan.

Konepistoolin, piippuun rynni vihollinen, mitä tekeekään Pasanen, Konepistooli, ei Matrossassa auttanutkaan, luoti tuli lonkan mutkaan. Työtapaturma, ei ollut onneks surma, Näin ritari asian, kun kuittaa.

15. YKSINÄÄN

Talvisotaan Suonenjoen mies ehti lähtemään, vaikka oli vasta parikymppinen. Ilomantsin suuntaan JiiÄr neljäyks ryhmitetään, joukko on varsin varusmiesvoittoinen. Kiväärimies tää, sodan sen ymmärtää, vain taistellen siellä kai henkiin jää. Toisiin luottaen, puolesta Suomen, siinä yksi sota meni ihan vain sotien, oven takana onkin jo se sota toinen, jonne lähtee Vehviläinen.

Rykmentin päällystönkin kuultiin ihmettelevän, minne ihmeeseen mies aina katoaa. Esimiesten uteluihin reissujensa jälkeen hän vastasi: ”Yksin on turvallisempaa.”

Alikersantti tää, usein yksin hyökkää, ryhmän miehet tulee perässä ja täydentää, näin he tottuneet aina ovatkin tekemään.

Hän oli itsenäinen ja niin hurjapäinen, valtasi korsuja kera käsikranaattien. Siinä sota meni taistellen ja vyörytellen, Syksy liitti hänet joukkoon Marskin ritarien.

Alalammella vihollisen tukikohtaankin hän, hyökkäs` yksin sisään taas murtautuen. Nähtiin vuoroin käkrejä ja panoksia heittävän, vihollinen jäi sisään rakennusten.

Alikersantti tää, taasen yksin hyökkää, Leppäselän kansakoulullakin hän vyöryttää, pikakivääri hänet korsun päälle siirtää.

Latvasyrjässäkin, taasen hyökkäs yksin, siinä perusteet viimeisimmät tulivat ristin, Tämän yltiöpäisenkin alikersantin.

Veikko perusteli seuraavasti yksintaistelun: ”Liukasliikkeiseen on vaikee osua.

Koko ryhmä muodostaakin melkoisen maalitaulun ja olen ryhmän hengistä mä vastuussa.”

Alikersantti tää, usein yksin hyökkää, ryhmän miehet tulee perässä ja täydentää,

näin he tottuneet aina ovatkin tekemään. Hän oli itsenäinen ja niin hurjapäinen, valtasi korsuja kera kranaattien.

Siinä sota meni taistellen ja vyörytellen. Syksy liitti hänet joukkoon Marskin ritarien.

Mannerheim-ristin ritari alikersantti Vehviläinen, komeat vihollisen merkit. Pyhäjärven ranta, Simaniston kylä 28.9.1941.

Ensimmäinen ritarivänrikki, oli Iisalon veljessarjan nuorikki. Kolmea esitettiin, mutta vain kaksi palkittiin. Ja neljäskin se ansainnut kyllä ois.

Pee Iisalo, Tee Iisalo, Aa Iisalo ja Vee Iisalokin.

Pentti porhalsi kärkijoukkueessa, valiotaistelijoiden saattueessa.

Kun hyökätään, niin nyökätään, ja yhdessä näin edetään. Tiurin siltakin pitäisi räjäyttää.

Pee Iisalo, mies niin jalo, kärjessä painoi joukkonsa hurjimman.

Niin löytyi naapurin PST-tykki. Sen asemiin Pentti kavereinensa lykki. Konepistoolit suojakseen, Pentti otti tykilleen. Ja alkoi tykkiä latailla hiljalleen.

Pee Iisalo, aatteen palo, laittoi ampumakuntoon tykin sen.

Tykki alkoi tulosta myös tuottaa.

Kuinka naapurin aseeseen mies voikaan luottaa?

Jouduttiin paikkaan kiperään, silti pyrki hymyilyttämään, kun Pentti näki auton naapurin.

Pee Iisalo ja maailmanpalo, Vuoksen sivuhaaralla taisteltiin.

Hymy hetkessä kuitenkin myös hyytyi, kun hurja vastahyökkäys käynnistyi.

Kaaos sanoin kuvaamaton, jäljiltä Pentin tykin on. Ja vanjakin jo tykkinsä asemoi.

Pee Iisalo, syttyi valo, ja näin naapurin tykkikin tuhottiin.

Jälkeen kolmen tunnin taisteluiden, oli paikalle viimein aika tulla myös muiden.

Tie tukossa on raudasta, on Stalinia ja Voroshilovia, näistä kiittää voi Iisalon suuntausta.

Pee Iisalo, vaunuin kohtalo, Pentin laukauksilla sinetöitiin.

Vänrikkien sodan ensi risti, sen komentaja Sihvo rintaan pisti. Ja määräs heti lääkäriin, toipuminen venyi kuukausiin.

Näin keuhkopussi kuntoon hoideltiin.

Pee Iisalo, hetken palo, komentaja kun käski, niin lähdettiin.

Vanhempana paljon julkisuutta, sai korostamalla Isänmaallisuutta. Harva rivi on ritarien, ristin ansaitsee jokainen. Suomalainen mies ja nainen. Haudan takaa, puhuu mies vakaa, Suomi on kaiken sen arvoinen.

3. Komppanian päällikkö luutnantti F. Närevuori ja Mannerheim-ristin ritari vänrikki Iisalo. Raasuli, Iso-Korkiamaa 2.10.1941.

Hän oli kolmekymppinen, kun käsikähmä kanssa santarmien johti Saksaan leirille, Missejoelle ja Riianlahdelle. Näin mentiin.

Ei osannut hän pelätä, ei kuolemaa, ei ihmistä. Siksi hänet laitettiin aina paikkoihin pahimpiin. Näin tehtiin.

Vapaussodan luutnantti, näin armeijassa palveli. Päällystön koulutusta tää mies alkoi sitten kehittää.

Pappamme

Taavetti Laatikainen, Taavetti Laatikainen, uhkas maitojunalla

RUK:n jälkeen myös Kadettikoululla.

Sehän oli Taavetti Laatikainen, Taavetti Laatikainen, komentaja taistojen ja isähahmo monien miesten. Hänhän oli Taavetti Laatikainen, kenraali vaativainen.

Usko vapaan isänmaan Ja usko oikeutukseen, asiaan. Hän oli Taavetti.

Jatkosodan hyökkäysvaiheeseen, ison vaihteen laittoi hän. Armeijakunta tavoitteeseen, nähtiin niin etenevän.

Ristin sai mies Mikkelistä, kotona oli niin idyllistä. Siellä Päämajaakin pidettiin, kun sen nähtiin vuotavan.

Taavetti Laatikainen, Taavetti Laatikainen, luotettu ol’ Marsalkan, ja esikuva monen nuoremman.

Hänhän oli kenraali Laatikainen,

Taavetti vaativainen. Papan mieltä testattiin, kun pojan kuolemasta soitettiin. Sen vanhimman.

Suurhyökkäyksen kesä muistetaan, Taavettia arvosteltiin. Armeijakuntaa moukaroidaan, lähes lailla helvetin.

Hän kesti paineen, sen rynnistyksen, Suomi kesti suurhyökkäyksen. Sodista ei jälkeläiset mitään saa, arkistonsa tuhoaa.

Taavetti Laatikainen, kenraali vaativainen.

Kaksi vuotta yypeetä, palveli, ei tiedetä syytä. Jalkaväen kenraali, ylennettiin, kenraali, pojasta tehtiin. Myöskin sitten aikanaan, mitäs polvista sanotaankaan.

Ja niin jäi kenraali Laatikainen Taavetti Vaativainen Suomemme historiaan.

Näin saimme kaikki vapaan Isänmaan. Ansiosta Taavetin, ja aikalaisten, esimerkin Laatikaisten. Heitä silloin tarvittiin kun kohtaloamme sinetöitiin. Kiitos Taavetti.

18. SUURIN KAIKISTA - VAPAUS

Tsaarin henkivartija, tuli Suomeen uran lopussa. Mutta ura Suomessa, oli vasta alussa. Myllerrykset maailman, sotkivat myös pohjolan. Kokemusta tarvittiin, kun Suomi itsenäistettiin.

Punainen ol´ talvi, punainen ol´ hankensa sen. Punaiset on joukot, vastassa noiden valkoisten.

Valkoinen on puoli, valkoisen hallituksen.

Ja tsaarin upseeri, johdossa on valkoisten.

Alussa itsenäisyyden, keskellä epävarmuuden, kansa kaksijakoinen, jäljiltä oli sodan sen.

Uhka tuttu itäinen, nosti päänsä uhoten. Niinpä valkoinen ja punainen, kokivat ihmeen yhdistyen.

Talvisotaan Suomi, lähti sodan jäljiltä sen.

Jossa vastapuoli, riveissään piti veljen.

Saattoi olla huoli, kuinka sitten kestämme sen.

Vaikka moni kuoli, säilytimme itsenäisyyden.

Talvisodan Suomi, teki ihmeteonkin sen.

Turha oli huoli, se kansan liitti yhdistäen.

Aikaisempi vastapuoli, taisteli rinnalla sen. Aiemman vastapuolen, veli rinnalla veljen.

Sodassa mies jokainen, osoittaa kyllä rohkeuden. Uusi palkinto osoitti sen; Ylipäällikön nerouden. Mikään valtio aiemmin, ei ollut palkinnut pahemmin, yli sotilasarvojen ollut ristiä antaen.

Niinpä Suomi olikin, sodan maista harvinaisin. Marskin viisauden osoitti, jo Vilho Rätön saama risti. Sota-ajan korkeimman, kunniaa osoittavan, ristin merkitys huomattiin, kun niitä esitettiin.

Vapauden ristin ja mitalin, ajatus oli Mannerheimin. Niiden perusteen uusimman, nähtiin ärsyttävän Marsalkan.

Talvisodan keskellä, syntyi neljäs pykälä, joka ei kuitenkaan, yhtään ristiä liikkeelle saa.

Erinomaisen urheuden, taistellen saavutettujen erittäin tärkeiden

tulosten tai erikoisen

ansiokkaasti johdettujen sotatoimien

palkitsemiseksi voidaan

sotilasarvostaan

riippumatta Suomen puolustusvoimien sotilas nimittää, kun esimiehet esittää, ensimmäisen tai toisen luokan ritariksi nimeten. Näin syntyi sodan sankaruus, Mannerheim-ristin ritarius.

Tasavallan presidentti, päämajassa kun vieraili. Oli seitsemäs lokakuun, kokoonnuttiin ruokailuun. Niin presidentti Ryti, Marsalkalle puheen piti, jolla oli vain yks´tarkoitussuurin huomion osoitus.

”Herra sotamarsalkka, kun mietin kansan kohtaloa. Historiamme viimeaikainen ja vaikutus teidän ponnisteluiden. Olette ollut ensimmäinen ja näkyvin suomalainen. Maailmalla teidät tunnetaan ja ens´mäisenä mainitaan.

Teidät tuntee maailma, suurimpana suomalaisena. Se tuntee valtiomiehen ja myöskin tiedemiehen, miehen lämminsydämisen, ystävän lasten ja sairaiden. Mutta ennen ihan kaikkea, teidät tunnetaan sotilaana.

Talvisodan taisteluun, ryhtyminen vaikutti minuun. Jäyhä mielen tyyneys, se teidän kylmän viileys. Velvollisuuden tunnossa, tilanteessa huonossa, te osoititte urheutta rintamalla, tulen alla.

Ette epäröinyt hetkeekään, johtaa sitä retkeekään. Iän ja terveyden puolesta, olisitte voinut luopua. Epäkiitollisesta tehtävästä ja vastuusta, jota silloin kannoitte ja näin toivoa annoitte.

Teidän ansionne on, kehitys Suomen sotataidon. Kaikissa sodissamme Te, sotatoimia johditte. Tästä kaikesta minä esitän, kansan kiitoksen syvimmän. Ja herra sotamarsalkka, pyydän vielä palvelusta.

Nimeänne kantavan ristin, korkeimman kunniamerkin arvo ja merkitys nousisi, jos myös Te, idean isi suostuisitte ristin ottamaan, ja rinnassanne kantamaan, ristin ensimmäisen nimitäin ykkösluokkaisen.

En tätä yksin tätä pyytäisi, jos minua ei tukisi, ritarit nuo aiemmat, sotilaat maan parhaimmat. Jotka ovat pyynnössään, teitä pyytänyt mut pyytämään, puolesta puolustusvoimien ja koko kansan pohjoisen.

Kuule herra marsalkka, mulla olis´ asia.

Tästä teidän rististä ja sen merkityksestä. Arvoa sen korottais, jos sen Marsalkkakin sais. Siksi teille esitän kunnioittavan pyynnön tän.”

19. HENKIEN PELASTAJA

Korkeasta sotilasarvostaan huolimatta ei Simo ollutkaan mikään sotaherra, vaan lääkäri ensin.

Jo vapaussodan rintama, Savo sekä Karjala sai Simosta myös nauttia ÄsPeeÄrrä. Simo Brofeldt, Simo Brofeldt, lääkäri etulinjojen, Simo Brofeldt.

Kun Lagus painui Karjalaan, ja bensa oli lopuillaan, niin täydennykset hoitaa saa, eversti Brofeldt.

Mutta hän on lääkäri, joka Marskille ehdotti; lentsikalla bensat täydensi ja myös evakuoi.

Lääkintäeversti, Simo Brofeldti pelasti henget Karjalan, Simo Brofeldti.

Ehdotus uhkarohkea ei saanut heti tukea, pitihän lentää keskellä punahävittäjäin.

Operaatio onnistuen toteutui yli odotusten, ja kolme päivää valvoen leikkasi Brofeldt.

Lääkintäeversti, Simo Brofeldti pelasti henget Karjalan, Simo Brofeldt.

Tämä lääkintäeversti oli sodan ainoa lääkäri, joka ristin ansaitsi sen Mannerheimin.

Terveys meni lääkärin, sodan raskaan sankarin ja ristin paikka rinnasta vaihtui Hietaniemeen.

Lääkintäeversti, Simo Brofeldti pelasti henget Karjalan, Simo Brofeldti.

Simo Brofeldt kipsaamassa kyynärvarren murtumaa.

20. SOTILAAN MALLI

Kun Laihialta, kutsuu maailma, niin ei sano vastaan, teot ainoastaan puhuu puolestaan. Jo Talvisodassa, asevelvollisena.

Viipurissa nähtiin, siellä kun tähdättiin Suomen puolesta.

Jatkosodassa, varajohtajana konekivääreillä, miehillä hyökänneillä vastus kovenee.

Eino Mallila, taisteli Porlammella, jossa joukkueineen jäi saarrostuksiin keskellä aukeeta.

Alikersantti Mallila, konekivääripuoljoukkuetta johti taitavasti ja niin rohkeasti myös menestykseen. Murtautui motista ja otti vankeja, joita sitten käytti, kun valjastuksen näytti ja matkaan hevonen.

Hevosella takaisin, hakemaan konekiväärit. Pois taas taistellen, miehet ja vangit tuoden läpi kolmen linjan.

Niin Itä-Karjalaan, sotaa jatketaan. Puolustukseen Kriville niin Eino Ilmarille sitten sanotaan.

Hän on jo kersantti, kaverinaan vänrikki. Konekivääreiden taisteluun johtaneiden parivaljakko.

Kerran illalla, tarkastuskierroksella, kun he erosivat, kranaatit ujelsivat kohtalokkain seurauksin.

Niin palasi vänrikki, löytyi haavoittunut kersantti. Vielä elossa, kunnossa huonossa kuollen matkalle.

Niin piti vänrikin, mennä hautajaisiin kersantin. Mutta kohtalopa päätti, tehdä toisin, osalta vänrikin.

Hän kuoli sodassa, miltei samassa paikassa, kuin tarinamme Eino Ilmari Mallila pidetty ritari.

Konekiväärimme tukee hyökkääviä joukkoja. Sortavala-Karmala 10.8.1941.

Kylmä-Kallen kerrottiin palelleen jo silloin aikoinaan Leirillä Lockstedtin. Sinne lähdettiin, kanssa muiden jääkäreiden oppia hakemaan. Niin myös Kylmä-Kalle, itärintamalle pioneeriksi Saksan armeijaan, ja ryhmän johtajaksi hänet nimettiin.

Armeijaan hän tahtoo vaan, kehittämään Suomen puolustusta. Niinpä sen ensmäisen sotakorkean kurssin käy hän. Talvisotaan hän johtaa rykmenttinsä Keski-Kannakselle. Summaan vaan, taas palellaan. Rykmentti kuuluu Kylmä-Kallelle, joka alaisten kunnioituksen ansaitsi yöpymällä teltoissa etulinjan miesten keskellä.

Jatkosotaan Heiskanen lähti kanssa Kiilan iskevän Aunukseen hyökäten. Ja rykmenttien, iskujoukkoon kuului Väinö Linna, kaikki tuntee sen. Mentiin Petroskoihin, vaikka suon marjoihin kaatui komppa-ukko alkuun sen, loppujen loppu on ihmeellinen.

Niin Heiskanen saakin sen Mannerheim-ristin ansiosta; hyökkäyksen, tien avauksen murtaen tiukimman vastarinnan. Suurhyökkäyksen torjuntaankin vielä Heiskanen joutui miehineen. Eikä kaikki siinä - Lappiinkin.

Sodan jälkeen vankeuteen ja komentajaksi koko Puolustusvoimien. Saaden eläkkeen, jääden kuuden vuoden jälkeen,

ollen siten viimeinen

Jääkäri työs, kun lääkärit myös kertoivat: ”etteivät he mitään enää voi.” Sairaus on tullut viedäkseen.

Niin Heiskanen, saa loman sen, joka on hänelle viimeinen. Tuskaisen, lähdön estäen, hän ampuu sotansa laukauksen viimeisen, varmistaen, että kun vihdoinkin taisto päättyy. Se silloin on loputon ja äärimmäinen keino. Nyt riitti hälle täällä, taistelu maan päällä, sankari kun lähteen matkalleen, viimeiselle viimeisen kerran.

Eversti Heiskanen 11. Divisioonan komentaja. Pisi-Kuuttilahti maasto 10.11.1941.

22. KENTTIEN KENRAALI

Viis´ divisioonainen Kaartinarmeijakunta aloitti suomalaisten moukaroinnin. Ensimmäinen heinäkuuta sai Ihantala puolustaa vahvennetun divarin voimin.

Komentaja Vihma oli paljon kokenut, oli Jääkärinä sukeltanut Suomeen. Savo-Karjalassa vapaussodassa taistellut, Taipaleessa nähnyt Talvisodan luonteen.

Hän sanoi, ”ettei vihollisen luodit tavoita.” On etulinjassa keskellä miesten.

Hän oli tiukka esimies ja varsin vaativa, nauttien arvostusta rivimiesten.

Mannerheimin risti tuli ansiosta sen; Viipurin valtauksen manöövereiden. Kuudennen divisioonan panos ol´ hirmuinen ja tuli valtava patteristojen.

Kenraalismiehen kuolema keskellä taistojen oli Suomessakin hyvin harvinaista. Ihantalan ihme piti sisällään myös sen; ei ennen ollut mitään Vihmanlaista.

Näin päättyi sankarkuolemaan Jääkäri viimeinen, ei kuollut luotiin vaan sirpaleeseen.

Hän oli iäkkäin kuollut myös ritarien, viime matka vei Kuopioon maan poveen.

23. SOKKA IRTI

Prääsä juu ja syyskuu on piirtynyt mieliin. Moni muistaa sen, laukauksen, jolla vaunu tuhottiin. Oli rohkeutta Antilla antaa vaunun tulla vaan, ja kohdalla vasta ampua tuo vaunu palamaan. Hei, ammu Antti vaan kaikki vaunut palamaan.

Antti Sokka teki sen, kivääriään käyttäen; tuhosi vaunut terävän kärjen. Esti pataljoonan hyökkäyksen jatkuvan, ampumalla pois sen kärjen.

Ristin sai ja Antti vain kouluun käskettiin; upseerien. Taidot sen; miehen, kun tiedettiin.

Ei vakava, olluna Antrean mies tää. Niin iloinen, karjalainen ja hymy välähtää. Ei huolta laisinkaan ole Sokan Antilla.

Antti Sokka teki sen, kivääriään käyttäen; tuhosi vaunut terävän kärjen. Esti pataljoonan hyökkäyksen jatkuvan, ampumalla pois sen kärjen.

24. SAVOLAINEN

Jatkosodan korpraali, Tauno Savolainen. Rohkea ol `ritari, joka linjat läpäisi usein vihollisen.

Motto korpraalilla oli yksinkertainen:

”Mie yksin mään ain parhaimmin, kaks kun nähdään helpommin leirissä naapurin.”

Ykstoista päinen partio kerran vihollisen odottelikin Taunoa ja meinas tämän vangita, siinä erehtyen.

Mut Taunopa ol`hyvinkin täs erimielinen. Hän raivoisasti taistellen, toi tiedot sekä vangit sen; joukon vihollisen.

Jatkosodan alussa sai usein käskyn sen; viedä viesti naapuriin, hän teki niin, kuin käskettiin keskellä taistojen.

Tuo risti suurin kunnia; yllätys mieleinen. ”Tunnustus kuului kaikille, ei ainoastaan minulle”, sanoi Savolainen.

Ei perhe koskaan Karjalaan palata voinutkaan. Näin suunta uusi otettiin ja Sisä-Suomeen muutettiin, jäi taakse Karjala.

Niin Tauno sodan melskeistä elossa selviten, mut kohtalo näin määräten, vei isän pienten lapsien tuo järvi kaakkoinen.

25. KUNINGAS VALDEMAR

On Valdemar Kosonen, tähystäjä kranaatinheittimen. Samalla, kun tähystää, salaisesti toivoo tää mies pääsyä taisteluun.

Sodan alkuun sotamies, näytöt yhtä natsaa ties, taistelussa vallan hurjistuu. Toinen jämä, väkänen tunnus alikessujen, olkapäille myöskin hakeutuu.

Niin kenraali Mäkinen häntä ritariks esittäen. Valdemar tää Kososen sankar’ Kokkolanjoen; pesäkkeitä tuhoten.

Änkilän vapaaehtoinen, motin purkaja oli Kosonen. Hyökkäysvaunun tuhoaa, pataljoonaa kannustaa, neljä vaunua seuraa saa.

Tiuralankin valtauksen, oli vapaaehtoinen; kunnalliskoti, kun vallattiin. Paksujalassakin hän antoi näytön väkevän neljä miestä, kun näin hoidettiin.

On Valdemar Kosonen kantava voima tulenjohtueen. Esimerkki rohkea, aloitteenkin tempaava, ristinsä mies ansaitsee.

Ristin puoleks vuodeks saa, kunnes joutuu sairaalaan; kohtalo Viipuriin kuljettaa. Saapuu tieto lopulta, suruviestin muodossa, sairaalasta tämä kantautuu.

Näin ritari Kososen sota on päättynyt kesken. Marskin risti vaihdetaan puiseen, kun mies haudataan. Saan lausua kiitoksen.

26. VILLIMIES

Vaasan verestä puhutaan; sen mieheks hänet tunnetaan. Vapissut ei linjassa, eikä lainkaan sodassa.

Luutnantti Varstala vietti juhannusta, kesällä Kannaksen, keskellä kiireiden.

Ei vanjalta nyt rauhaa saa, ne koko ajan painostaa. On pakko lähtee kurkistaa, ollaanko siellä tuloillaan.

Sai Matti ristin varhaisen, esimerkillänsä johtaen.

Läpimurtoon joukko Kilteellä, Tie auki Summan-Lähteellä.

Ja siitä puski eteen vain pataljoonaa; se saa, joka tietä toiselle auraa vaan. Ja Matin ansiosta, kun Valkeasaaren asemaa vallataan. Se harmittaa, kun saa vallatun aseman taas valloittaa.

Uudelleen paikalle saavutaan, kun hyökkäämällä ne poistetaan.

Suursaaren valtauksesta; jatko upseerikoulussa. Kadetti kohta virassa, luutnantti etulinjassa.

Ja niinpä oli piru merrassa Tali-Ihantalassa.

Kun koko voima iski asemiin, niin sitten siellä taisteltiin. Ei selvitty vain pintanaarmuilla tällä kertaa, kuten kerran aiemmin.

Nyt luotisuihku teki selvää, sen Matti ties kyllä risti kädessään.

Näin juhannusyö eteni, ilta tuskin yöksi pimeni. Silti Matti sieltä kannettiin, oman joukon papin hoteisiin.

Vielä viimeisillä voimillaan Matti yhden pyynnön aikaan saa: Kaivaa ristin esiin taskustaan. ”Tää äidilleni antakaa.”

Koivistolla syntyi hieno poika tähän maailmaan, jossa venttiäkään lopulta ei pääse kulkemaan. Suomen kohtalossa määritetty hänen oma on, tiivistäen kerron hänen kohtalon.

Hän eturiviin pyrkinyt ei koskaan teoillaan, mutta ylivertainen hän oli taidoiltaan. Nuoren miehen sydän kuului aina Karjalaan, sen puolesta hän teki mitä vaan.

Hän taidot näytti pelottomuutensa samalla, ei esimiehet voinut muuta kuin vain ihailla. Kun käsky kävi komppanian iskuosastoon, Ahti otti koopeen kainaloon.

Hän taistelussa oli varsin kylmähermoinen, ei pysähtynyt alla tulenkaan, vaan ampuen aukaisi hän teitä aina eessä taistellen, ja jälki tuhoisaa oli jälkeen sen.

Näin sankarteot Heinon pojan seuras toisiaan. Ja esitys rististä Mikkeliin postitetaan. Haavoittunut sotamies sairaalaan saakin sen, tiedon rististä vastaanottaen.

Ristikö sitten nopeutti toipumistakin, ei haavat paljon hidastaneet tiellä ritarin.

Hän rintamalle Krivin omaan joukkoon kaipasi ja sinne toivuttuaan palasi.

Niin hyökkäysvaiheen tulitaisteluista selvisi, asemasota sitten koituikin kohtaloksi.

Hän ritareista nuorin oli silloin kuollessaan, hän antoi kalleimpansa puolesta Isänmaan.

Mannerheim-ristin ritari, vänrikki Korkkinen. Karhumäki, 3,5 km luoteeseen. 24.11.1941.

28. VÄNRIKKI KORKKINEN

Nakkilasta puolimatkassa on Karttula, kun ihmiskohtalossa vain taivas on rajana. Mitä ennen sotaa, mitä jälkeen sotien; arvoitukseksi jätän rististä vain kertoen.

Suomalaiset etenivät aika voimalla, hyökkäysvaiheen Laatokan pohjoispuolella. Kun Vammelsuu vallattiin, majuri ilmoitti, että erityinen oli muuan vänrikki.

Vihma käski vänskän hakemaan, näin Korkkisen Torsten paikalle kiikutetaan. Einar hänen kättään puristaa, sana ”hyvä” hänen suustaan lipsahtaa.

Huimapäinen päällikkö tämä jääkäreiden, pelasti myös taistellen komentajan hengen. Tseusajoella tien Petroskoihin katkaisi, ja suurehkon vihollismotin näin synnytti.

Silta sitten myös tarkastetaan, komentajaa kohti yllättäen ammutaan. Ennen kuin uudestaan ammutaan, niin Torsten kaikki aseet vaientaa.

Ristin perusteissa hänestä on mainittu; neuvokkuus ja tinkimätön urheus tunnettu. Järkkymätön taistelutahto tietenkin, mauste on heiluessa kans’ konepistoolin.

Maanviljelijä, agrologi, oli kovin vaatimaton tämä ritari. Velvollisuudestahan nyt vain ja Suomen puolesta, tottakai.

Vänrikistä kasvoi majuri, sotavuodet varmasti myös ikää lyhensi. Niinpä iltahuuto viimeinen, ja jäi Puolimatkaan Torsten Korkkinen.

29. PARABELLUM

Hämeenkyröstä maailmaan, Kankaanpään, Rauman ja kautta Lepaan. Reserviupseerin tie Talvisotaan Summaan ja Viipuriin se vie. Ja sieltä yhä sotaa seuraavaan, jossa hänet palkitaan.

Syvärin voimalalla päin Tee-kolmenelosia oli ihan peräkkäin. Niihin PST ei tehonnut lain ja ne suurta tuhoa tykillänsä aikaan sai. Muuan luutnantti lähetteineen, viimein keksi keinon sen.

Lähti ryömien liikkeelle hän, vain Parabellum mukana on ryömijän. Kourallinen multaa nyt vain ja hän tankin vierelle itsensä keikauttain. Nousi kannelle ja linssin mullalla peitti näkyvyyden vaunulta.

Syvärin voimalaitoksen suuntaan hööki divisioona vihollisen. Sen hyökkäysvainuihin ei vain Suomi-pojan aseet tehonneet, ei sitten yhtään lain. Niinpä Arvo Pentti käskikin sen; teloihin joka laukauksen.

Näin liikuntakyvyn vaunun vei, tuhoamistaktiikka seitsemän vaunun samoin tein. Nämä sittemmin vielä tuhottiin, tykkitornit niistä, kun räjäytettiin. Tästä ristiä esitettiin, ja se myöskin myönnettiin.

Rintamaupseereista kesällä-42 tuli kadetteja. Oli joukossa kapteeneja, Pentti, Keinonen, Levo, Sihvo ja Tiivola. Ja myös päällikkö päälliköiden eli Ermei Kanninen.

Sodan jälkeen Pentti vangittiin, kun hänet aseiden kätkentään liitettiin. Eipä arvannut Valpo silloin kai, että haaviin he tulevan esimiehensä sai. Ministerin moninkertaisen, ja poliisineuvoksen.

Kun Keinonen kaikki ohitti, hänen puolestaan puhujana oli Pentti. Kadettiaikainen toveruus oli vahva ja koitti PV:lle aika uus. Marskin risteistä tunsi kummankin; komentajan ja ministerin.

30. AATELISRATSASTAJA

Hän lähettinsä kiskaisee taisteluhautaan, ja romanipojan hengen näin hän pelastaa. Hän Hagertia lohduttaa ja hieman rauhoittaa, ”Eikö ole kiva tapella ilman vallesmannin uhkaa?”

Hans von Essen kuului vanhaan sotilassukuun, isänsä jo pukeutui kenraalin pukuun. Äidin puolelta Armfelt hän on juuriltaan. Näin hänet liittää voi myös Suureen Pohjan sotaan.

Hans kadetti oli kurssilla ensimmäisen, hänet kornetiksi ylennettiin jälkeen opintojen. Ja tie vei syntymäkaupunkiin Lappeenrantaan, näin aatelismies itsensä valtion käyttöön antaa.

Kun maailmanpalo alkoi olla tuloillaan, niin majuri von Essen silloin Suomeen matkustaa. Ei kotiloma Puolasta pääse alkuunkaan, kun Marsalkka majurinsa takaisin komentaa.

”Siellähän on sota kohta, mitä täällä teet, matkusta heti takaisin ja raportoi tilanteet.”

Niin tuli lähtö Varsovaan vauhdilla takaisin, alle Saksan pommitusten, niinpä tietenkin.

Mut sotilaan tie johti hänet Suomeen auttamaan, jalkaväkirykmentin hän sai Talvisotaan. Uudenmaan rakuunat jatkosotaan vei, se tiesi hälle kunniaa, myönsi ristin Mannerheim.

Everstiluutnanttina oli rohkea, Hans von Essen erinomainen ol’ johtaja. Ratsuväen syvyyteen vei hurjaan koukkaukseen, samalla päästin täyteen vihollisen yllätykseen.

Pirttiselän, Riuttavaaran, Näätälahden kokemus, oli viimeisinä Tsalkki sekä myöskin Onkamus. Vaikeat maastoalueet ja vastus vanjojen, oli hidaste, muttei este hänen veikkojen.

Komentaja itsekin marssilla haavoittuu, räjähtävä luoti hänen käteensä osuu. Sotasairaalasta palaa komentaja rintamaan, suurhyökkäys Vammelsuussa vastaanotetaan.

Ei muonasta aina ollut tietoakaan, mutta lähetillä oli paistinpannullaan, aina jotain pientä mitä komentajakin, hyvällä ruokahalulla söi, milloin mitäkin.

Huippuratsastajasta tuli myöskin eversti, itätuulet sodan jälkeen liikaa puhalsi. von Essen tahtonut ei tehtäviin toissijaisiin, siksipä sitten palveluksesta erottiin.

Helsingin olympialaisiin saatiin hänestä, ratsastuksen kilpailunjohtaja pätevä. Hän kehitti yksityisen vartiointipalvelun, Securitas Oy hänen jäljiltänsä on.

Hans Olof von Essen, Hans Olof von Essen, sotilasratsastaja ratsastajien. Hans Olof von Essen, Hans Olof von Essen, aatelisratsastaja ratsastajien.

31. KÄKISALMEN KAPTEENI

Hän partion, johti kuusimiehisen, suksilla edettiin.

Kun harjanteen, päältä tuli avattiin, se johti turmioon.

Koivujärven rantaan päättyi matka ritarin, ei koskaan hän enää nää Karjalaa. Vihollisen luoti löysi kyllä paikkansa, kun päähän ritari sen siellä saa.

Käkisalmen mies, oli mennyt Helsinkiin, upseeriks kasvamaan.

Hänen taitonsa, rintamalla mitattiin; ne hyviks todetaan.

Huimapäiseksi, päälliköksi tiedettiin, hänet myös palkitaan.

Kun Siilasvuon, toimesta esitettiin, näin Marskin-ristin saa.

Kapteeni Mikkonen

komppaniallaan kun hyökkäsi, ei vihollinen silloin armoo saa.

Hän Talvisodan kokemukset mielellään myös kuittasi, tämän sai naapuritkin tuta.

Rykmentin kokonaan, joukollansa tuhoaa, valiojoukonkin.

Eversti Sedovkaan ei vältä sankar’kuolemaa, kuten ei aliupseerioppilaatkaan.

Soini Mikkonen toivoi kaiken entist ehommaks, kun sodan mielettömyys rauhoittuu. Ritarin kuolema, ei kuitenkaan mahdollista, että harras toive toteutuu.

Kolmenkymmenen kilometrin syvyyteen, tunkeutui vihollislinjan taa. Erinomaista urhoollisuutta hän esitti, kun joukkoineen tekee tuhojaan.

32. OIVASTI KONEPISTOOLILLA

Iisalmesta Lapin maille Röngän tie tuo vei, armeijaan auennut silmäpuolen tie ei. Nostomies paikan ties, kun sitä tarjottiin, näin Talvisotaan lähdettiin.

Taisteli Lapin rintamilla, Sallassa ja Kallungilla. Näin myös hän jatkoon pääsi ja sai arvon alikersantin.

Siilavuolla, jossain tuolla oli vääpeli, jolla kädessä pysyi konepistooli.

Iskumiesten valio mies yksisilmäinen, ristin saaja ensiluokkainen.

Hän yksin jäi tukikohtaan, siel’ vihollisen vastaanottaa, jälkeen useiden hyökkäysten, hän yksin torjui kaiken sen.

Pari päivää myöhemmin taas sama tilanne, vihollisen hyökkäys tulee ihan silmille.

Vääpeli tää järjestääkin joukot taisteluun, ja siinä hän myös haavoittuu. Ei alkuun päässyt sotaväkeen, vain toisella silmällä näkee. Mut jo Talvisodan taistoon, vapaaehtoinen oli hän.

Susitaipaleen tiedusteluretkistä, Talvisodankin vaikeimmista hetkistä. Oiva Rönkä selvisi lailla sankarin - kyllä elämä on ankarin.

Jatkosodan Röhön tiellä, oli Eldankajärvi siellä. Mutta onko jossain vielä, myös huoltotie vihollisen?

Sinne jalkaväkirykmentti kaksitoista, suunnattiin vasten vihollisen huoltoa.

Oiva Rönkä otti silloin ensiaskeleen; Mannerheim-ristin ritariuteen. Hän katkaisikin huoltoreitin, jäi mottiin ammukset ja keitin. Näin vihollisen kolonna, kun Vienan metsiin tuhottiin.

Askolan mies koulutuksen hankki lentäjän, jo ennen sotaa siivillensä kohota sai hän. Oli lentomestareita, sodassa taistelleita, Viljo Frithiof heistä yksi oli niin.

Hän jatkosodan lentotiedusteluun paneutui, ja välillä myös kaksintaisteluunkin antautui. Pommikone hällä alla olikin ja taivahalla, konekivääri oli ystävä ohjaajan.

Hän toisen Marskin ristin saikin ilmavoimien, se tunnustuksena tuli sotatoimien; uskaliaiden ja rohkeiden, pommi ja tiedusteluiden, lentojen ansiosta kauas selustaan.

Bristol Blenheimillä taivaalle hän kaartaa, pataässä koneen kylkee koristaa. Vaikka pommikoneen vastustaja saartaa, tuo sen aina laskuun kotisatamaan, aina ehjän koneen kotiin rullauttaa.

Pataässä tarkoitti muille kuolemaa, Salminen Viljolle se teki kunniaa. Sodassa en minä kuole, pidän siitä kyllä huolen, näin Viljon usein kuultiin silloin sanovan.

Niin oikeassa oli kaukotiedustelumies, jo sota-aikaan hyvin oman kohtalonsa ties.

Oli lentomestarilla taivaaseen hyvät sillat, eikä vihollinen häntä koskaan alas ampunut.

Joskus Tornierillakin sai hän liitää, kaukotiedusteluun sinne rajan taa.

Näin kun miehistönsä kanssa kotiin kiitää, maallinen elo on ihan mukavaa, elo maassakin on ihan mukavaa.

Saatuaan Marskin ristin Viljo pitikin puheen, Hän sanoi: ”Tunnustus on tämä koko laivueen.” Luottamuksen osoitusta, vaikeesta tiedustelusta, ylpeänä Viljo sanoi ristin kantavan.

Viljo uskoi sodassakin voimaan korkeimpaan, se lentäjiä siunaa, ei kaikkia kuitenkaan.

Viljo oli täysin varma, että hänen oma karma pitää miehen elossa läpi sodan sen.

Viljo Salminen näin lentää ritariuteen, varjelusta tarvii päivään jokaiseen. Tuskin taistelut kestävät ikuisuuteen, Lahden Levossa on loppuaskeleet.

”Tiedustelulento”. 14.8.1941.

34. VEDEN VIEMÄ

Hän oppi niin varhain ampumaan; ennen kuin osasi lukeakaan. Ei armeijasta löydy parempaa, ampujaa osumatarkkuudeltaan.

Jatkosodan aseena konepistooli, oli taistelulähettialiupseerin.

Hyökkäysvaiheen sankari hän oli ja uroteoistaan saikin ristin.

Hän otti haltuun hylätyn auton, vihollisen tuon panssarisen.

Huimapäät pitivät vain tuumaustauon, käynnistäen moottorin sen.

Hetken ajettuaan heitä tulee vastaan, kolonna autoja vihollisen.

Niin Paavo käskeekin ainoastaan, tarpeeksi läheltä tulenavauksen.

Paavo Korpi taistelussa ain, oli peloton taitavakin.

Teoistaan Mannerheim-ristin sai alle kuukaudeks, mutta kuitenkin.

Kartohjärvellä kesken hyökkäyksen, haltuun otti iiteekookoon.

Suuret tuhot joukossa vihollisen, kuin myös luvut vankien oton.

Poventsan valtauksessakin otti, vankeja viisi hän ryhmineen. Ankara pakkanen sisään pakotti, vanhaan mökkiin yöks pitkälleen.

Yöllinen pamaus kanavan suulta; Stalinin kuultiin, mutta herätty ei. Aamulla ei enää heitetty huulta, virtaava vesi kaiken mukanaan vei.

Niin Paavon körmyssä myös vesi nousi, huoneessa nousi se nousemistaan.

Seitsemän miestä käsikoukussa sousi, näin he toinen toistaan pyrkivät tukemaan.

Hyökyaalto vyöryi nyt yli, ensimmäisestä selvittiin. Toisen aallon pauhaava syli, vei miehet mukanaan pyörteisiin.

Kaksi miestä selvisi päällikön luokse, kohmeisina päälle halkolanssin. Muut vei virta, mi niin hurjana juoksi, myös Paavo Korven, tuon ritarin.

Kaikuivat kuohuista veljien manat, mut tehdä ei voi mitään heidän puolestaan. Niin päällikkökin kuulee Paavon viimeiset sanat: ”Kapteeni hyvä, oi auttakaa”.

Kanavan seinämään on murtunut aukko, josta vesi hirvittävällä voimalla tunkeutuu Poventsan kaduille. Poventsa, Stalinin kanava 9.12.1941.

Tauno Viiri istui vankeudessa, ei tuomiota kuulemaan hän jää. Ei toivoo ankeudessa ritari tunne tää, siksi ei Suomeen hän jää.

Tauno Viiri kannassansa pysyy, ja lähtee ison valtameren taa. Marttinenkin kysyy ja paikka luvataan, mutta jää hän Kanadaan.

Tauno Viiri viraton, nyt Kanadassa on. Omaa tietä kulkee saa, ritari rohkea.

Tauno oli ollut nuoruudessaan, urheilija koko luonnostaan. Maailman mestaruuden hän meni voittamaan, akateemisissa lajeissaan. Kuula sekä myöskin kiekonheitto, lähellä hänen sydäntänsä on. Suojeluskunnan toiminnalle tilaa myös, Taunolla ain’ aikaa on.

Tauno Viiri valitsee; upseerin urakseen. Jo Talvisodassa hän saa, johtaa komppaniaa.

Jatkosotaan sai pataljoonan, Tauno Viiri komentaakseen.

Taistelussa Timoskalan hurjaan saarrostukseen, kapteeni päätyi miehineen. Komentaja meni etunenään, miehineen katkaisi vanjalta tien.

Ei päässyt perääntymään, vihollinen ei, pääjoukot tuhoon sen vei.

Tauno Viiri ristin saa; kapteeni palkitaan. Sodan loppuun laitetaan, hänet esikuntaan.

Majuriksi ylennetty Viiri, Viipurin puolustukseen määrätään. Puolustajain ilmapiiri, joukkopaon aikaan saa, ja vihollinen Viipurin valtaa.

Kun esikunta poistuu Viipurista, Viiri huomaa silloin Suomen lipun sen. ”Ottakaa lippu alas”, kajauttaa majuri. Näin tekee vänrikki Mäkinen.

Kahdeskymmenes kesäkuuta, nelkytneljä, kuustoista ja nelkytviis. Pyhän Olavin tornista laskettiin, viimeisen kerran Suomen lippu siis. Tämä järkytti Mannerheimin, hän skandaalina sitä piti niin. Karjalan pääkaupunki, vain päivässä, ilman taistelua menetettiin.

Eihän sille mitään voi, ei Maamme laulu soi. Tauno tietää hyvin sen, aseita kätkien.

Tauno joutui tutkintavankeuteen, lähes kahden vuoden kakun istui hän. Jälkeen vapautuksen, on päätös varma niin, ritari nähdään Suomen jättävän. Marttinenkin tarjouksineen hylkää, sotilaan ura jatku hällä ei; Kanadan Vancouveriin Tauno asettuu, sinne loppuelämäksi samoin tein.

Tauno Viiri palajaa, Suomeen vasta kuoltuaan. Pitkän matkan tehnyt on, mies Ylitornion.

36. SUURIN AARRE

Köyhän lossivahdin poika Pohjois-Savosta, tulikasteensa hän sai jo Talvisodassa. Mut uroteot ajoittuivat sotaan seuraavaan, Talvisodan jälkeiseen ihan uuteen sotaan.

Sankartarun alku kirjoitettiin jossain siel’, kun hyökkäs rohkeasti Lagus joukkoinsa viel. Enemajoen sillalla hän taisteli kuin Sven, ei ollut hän Dufva, vaan oli Voutilainen.

Syöksyi ensimmäisenä hän sillan taisteluun, alla tulen ankaran unohti kaiken muun. Vastarantaan ryhmänsä sillanpääasemaan hän vie, ja näin on pataljoonalle sitten auki tie.

Vapaaehtoisena partioon ilmoittautui, sen johtajana Petroskoin kaupunkiin tunkeutui. Eteläinen kaupunginosa haltuun otettiin, näin komppanian voimin Voutilaista seurattiin.

Edellinen riitti näytöksi jo ristin sen, sai Aarresta nyt jatkoa joukko ritareiden. Leppävirtalaisen lossivahdin pojan tarinaan, hurjemmatkin maineteot vielä kirjoitetaan.

Karhumäen jälkeen matka jatkui Poventsaan, menestys hyökkäystoimien silloin huomioidaan. Vihollisen leirissä ja kanavalla räjähtää, heti sitä ei kukaan voi oikein ymmärtää.

Stalinin kanavan sulut siellä aukaistiin, räjäyttämällä vedet vapaasti virtautettiin. Uusi uoma haki paikkansa kaupungin kaduilta, Siinä moni suomalainen sotilas män samalla.

Komppanian päällikkö Tuomas Liponkoski, vakavan tilanteen jo pian huomasi.

Käski toiset jäämään paikoilleen, kun itse lähti hän, mut pian myöskin Tuomas nähtiin siellä jäätyvän.

Vesi virtas kohisten ja se vei mukanaan, kaiken eteen tulleen irtaimen valtoimenaan. Ja pakkanenkin paukkui, oli sumu valtava, sen keskellä vain harva osasi nyt toimia.

Silloin alkoi Voutilainen tehdä tekojaan, joista jälkipolvet saavat vielä kirjoittaa. Hän uhmas oman henkensä puolesta isänmaan, ja nyt hän tekee jälleen sen, kun toiset pelastaa.

Aarre sumun seassa ui tukkipinon luo, hän vaivoin näkee sumussa, kuka onkaan tuo; hahmo, jonka ensimmäisenä hän pelastaa, ottaa sieltä selkäänsä ja lähtee taas uimaan.

Komppanian päällikkö ja kaksi muutakin, Aarre tällöin pelastaa uimalla takaisin. Yhä uudelleen ja uudelleen hän sen tekisi, ei kaveria jäätymään pakkaseen jättäisi.

Voutilaisen teko vaikutti myös Heinrichsiin, ensimmäisen luokan esitys nyt laitettiin. Karjalan Armeijan komentajan perustelut, oli vaikuttavimmat mitä olenkaan kuullut.

”Ansaitsee erikoisen huomion Voutilaisen sankariteko, jossa uimalla pelastaen. Komppanian päällikkö ja asetoverinsa, pelastaa tulvaveden saartamalta paikalta.”

”Teko tehtiin ankarissa olosuhteissa, Pakkastakin lähes neljäkymment’ astetta.”

Muut ei pystyneet muuhun kuin vain katselemaan, kuinka Marskin ritari henget uimalla pelastaa.

Samalla Voutilainen kolme kertaa osoittaa, ei hän ole turhaan ritari, joka uhmaa kuolemaa. Laittaa oman henkensä likoon puolesta toisien, ei tähän moni pysty, mut pystyy Voutilainen.

Mannerheim ei Voutilaisen luokkaa korota, Lagus sen sijaan muuta sotilasarvoa.

Näin jatkosodan alussa taistellut korpraali, on nyt kersantti, jota yllätys odotti.

Saapui Karhumäkeen sanoma Päämajasta, Voutilaisen piti sinne heti ilmoittautua. Komennuksen syytä ruvettu ei kertomaan, niinpä matkaan lähti kuva rintamasotilaan.

Mikkelissä rintamamies pääsi saunomaan, sen jälkeen pukuun kersantin parhaaseen puetaan. Saappaita vain sopivia löydetä nyt ei, niinpä kersantti luutnantin jaloista ne vei.

Niin koitti illallinen, sen tarjosi Heinrichs, samalla Voutilaiselle selvisi syy miksi. Hän tullut on valituksi ritaririvistöön, ylipäällikköä onnittelevaan lähetystöön.

Leppävirran mies oli osa joukkoa, joiden jäljiltä Suomen sotahistoria, on kunniakas niin kuin on myös nimet joukon sen: Heinrichs, Lagus, Raappana, von Essen ja Voutilainen.

Seuraavan yönsä Aarre vietti junassa, aamulla sivuraiteella Vuoksenniskalla.

Ei Kaukopään tehtaan piippu päässyt historiaan, kun Marsalkka vastaanotti yllätysvierastaan.

Lagus otti suojiinsa rohkean kersantin; ”seuratkaa vain minua, tee niin kuin minäkin.” Näin jännitys lievenee seurassa herrojen, presidentin, Marskin, kenraalien ja everstien.

Tarinassa kerrotaan rivissä käyneen niin, että Hitlerin kättelyssä Aarre ohitettiin. Mutta Marski korjas asian ja silloin mainitsi; ”että tämä Aarre on oikea sankari.”

Niin Hitler Voutilaisen kättä sitten hemputti, ja Marsalkka perässä vuoroaan odotti. Marski lämpimästi ritarinsa käteen tarrautuu. Ja sanoo: ”Minä lukenut olen teistä, juu.”

Juhlapäivällisille myös Aarre istuutuu, hän jollain lailla herraseuraan kyllä sopeutuu. Kun herrat tilaa konjakin ruokailuun juomaksi, niin raitis mies Aarre silloin maidon tilasi.

Hitlerin puhe tulkattiin myös Aarren korville, näin hän pääsi selville puheista Marskille. Juhlan jälkeen Lagus komennusta jatkaa edelleen, seitsemän vuorokautta myöntää hän sankarilleen.

Sodankäynnin rasitukset Aarressa ei näy, hän sota-aikaan kapitulanttikoulunkin käy. Suurhyökkäyksen Kuuterselässä hän haavoittuu, mutta silti Lapin sotaankin osallistuu.

Armeija ei kuitenkaan lopulta voittoon vie, sotien jälkeen Leppävirralla Aarren käy tie. Maanviljely on verissä sankarimme sen, Heinrichsin sanoin: ”Ritarin täysin altruistisen.”

37. OLEN SAARELAINEN

Jatkosodan alkuun oli Veikko, Laguksen joukoissa KK-peikko. Alkuun etenivät hyvin, tavoittein syvin nämä miehet.

Sitten liike loppui tienhaaraan, Salmin ja Tulemajärven vaaraan. Kun hyökkäs vihollinen yllättäin ja suomipoika siihen jäi paikoillensa.

Ei siellä tunnelma ollut niin metka, tien täytti neuvosto-autoletka. Sen tuhoaa, vain Veikko Saarelainen.

Salmin tie on poikki, neuvostoautot tiellä. Konekivääri voikin, olla ainoo apu siellä. Näin Veikko myöskin tuumi, ja laittoi aseen siihen. Keskellä tietä luuti; Veikko Saarelainen.

Edessä kuusi kuorma-autoo, eikä tulituksessa taukoo. Veikon ympäriltä kaatuivat, taikka haavoittuvat kaikki toiset miehet.

Veikkokin siinä kauhistui, sitten hampaat yhteen puristui.

Kiihdytin päällä vaippa höyryten, hän pisti ihan kaiken loppupeliin. Lopulta ei ollut muita ketään, KK ja mies vain itsestään. Näin ampui vain; Veikko Saarelainen.

Salmin tie on poikki, neuvostoautot tiellä. Konekivääri onkin, ainoo apu siellä.

Näin Veikko myöskin tuumi, ja laittoi aseen siihen. Keskellä tietä luuti; Veikko Saarelainen.

Saarelainen mietti myös tosissaan, nousisiko niiltä sijoiltaan. Mutta parhaaks katsoi jäädä vain, ja ampua sen minkä siinä oikein pystyi.

Vyö itsekseenkin kyllä luisti, tämän Veikko myöskin hyvin muisti.

Kymmenen laatikollista hän ampui siitä; keskeltä tietä.

Lopulta hiljaisuus laskeutui, helteessä savun keskelle verhoutui, yksin vain; Veikko Saarelainen.

Tie on Salmiin auki, toki kakskyt autoo, saa monen montun auki, kun tulee pikku tauko. Näin taas jatkui matka, sen uroteon jälkeen.

Yksin siitä vastas; jääkäri Saarelainen.

38. WENÄLÄINENKORPRAALI

Käsky saatu on, Tolvajärvelle jatkuu, matka väsyneiden jääkäreiden Laguksen. Salmi vallattiin, vastus kovalta tuntuu, kärjessä menee Eino kanssa konepistoolin.

Ilmiömäisesti hän kärjessä kulkee, kerrankin ryömi, kiersi kyyryssä hän sivustaan. Äkkirynnäköllä monet silmät hän sulkee; venäläiset, Wenäläinen, viimeiseen kertaan.

Näytöistä rintaman hän ristin myös saa, ei Mannerheim niitä kyllä turhasta jaa. Konepistoolia käytti ja muille täten näytti, kuinka tehokas voikaan olla hän.

Hän rintamalla saa maineen rohkean miehen, Salmin valtauksessa alkaa ristin hankintaan. Tulen allakkaan hommat ei puolitiehen, jää korpraalilta, joka toverinsa pelastaa.

Ilinskoessa saa myös käsikranaatilla, aikaan tulosta mitä häneltä vaaditaan. Sodan aikainen urhollisuus ja rohkeus, on se mikä hänestä myös aina mainitaan.

Näytöistä rintaman hän ristin myös saa, Ei Mannerheim niitä kyllä turhasta jaa. Konepistoolia käytti ja muille täten näytti, kuinka tehokas voikaan olla hän.

39.PYHÄ YRJÖKADONNUT RITARI

Hän tykin asemaan, saa Vienan Karjalaan, sen laittaa lähelle, näin osuu keskelle. Miehet rinnallansa ain, seuraa häntä minne vain, miehen sen nimi on alik Tamminen.

Niin katoavaa on ritarikin se; mi vaunut tuhoaa ja vanjan lamauttaa, mutta sen matka loppuikin kadoten.

Esimerkillinen, on Yrjö Tamminen, Hän tykillänsä saa, vanjankin luopumaan. Äänisjärven rannalla, pitkällä matkalla, hän ei, armoa anna hän ei.

Niin tuhoavaa, on tuli tykin sen; mi tykit tuhoaa ja omat suojan saa, silti kohtalo Yrjön on ihmeellinen.

Toivon siemen itäen, kädestä pitäen, usein häntä kiiteltiin, taiston jälkeen niin. Hyökkäysvaiheen selvis hän, kunnes kuultiin lähtevän; ja ei, enää Yrjöstä kuultu me ei.

Niin katoavaa, on muoto ihmisten, vaikerruksen kuulla saa, se mieltä rasittaa, mutta ei, sille mahda, kun mitään voi ei.

40.RITARI ALBERT

Esimerkillisenä johtajana, hän vaunut johdattaa; läpimurtoon viimein Tuuloksessa, hyökkäystä jatketaan.

Rohkea ja tarmokas, on luutnantti Räsänen.

Taisteluissa aina neuvokas, johtaja vaunujen.

Albert! Albert!

Kun Petroskoita vallattiin, kulki Albert siellä edellä. Murtautui siellä asemiin, tahtoi naruista vedellä.

Pimeällä hyökkäsi hän, vaunut tuki hyökkäystä.

Tiedettiin miehen kestävän, siis eikun ristiä.

Hee vuan!

Albert Räsänen, johtaja vaunujen.

Hee vuan!

Albert Räsänen, lenkkinä ketjun sen.

Sai ristin jälkeen Laguksen; ensimmäisen hän saa, ristin panssarivaunujen Hyökkäystä jatketaan!

Karhumäki sitten kohteeksi, Ja siellä Vallin rykmentti.

Vastustajat huusi suomeksi, ne näin siellä harhautti. Ankara oli pakkanen, vain yksi vaunu kykeni. Se oli vaunu Räsänen, jonka Heino joskus varasti.

Hee vuan!

Albert Räsänen, johtaja vaunujen. Hee vuan!

Albert Räsänen, hän jälleen teki sen. Hän näki telatraktorin, tykkiä sen vetävän. Vaunullaan perään painellen, aiheutti sitten tän.

Hee vuan!

Albert Räsänen, sai kauhun valtaan sen. Hee vuan!

Albert Räsänen, näin sai vihollisen. Antautumaan kokonaan, ei he laukaustakaan, kyennyt siis ampumaan, kun heidät vangitaan.

Hee vuan!

Albert Räsänen, nimi kirjoitetaan. Hee vuan!

Albert Räsänen, ritariksi kirjaan. On Saksan opit painuneet, ritarin muistikirjaan. Hän hidalgo on vaunujen, ja saa näin kunniaa.

41. LAGUKSEN JÄÄKÄRI

Taavi oli sodan vapaaehtoinen, Talvisotaan sai kuitenkin pikakoulutuksen. Koulutus tämä kakskytpäiväinen, antoi riittävät perusteet kohdata vihollinen.

Sitten mentiin linjaan, joka ukko jälkeen saadun pikakoulutuksen, Oikeen älynnyt ei pelätäkään miehet sen, joukon parikymppisten.

Jatkosotaan jääkäriksi prikaatiin, sen neljännen pataljoonan yhden yksikön osiin iskeviin. Neljä kertaa sodassa hän haavoittui, Syvärin voimalaitoksen valtauksessa kunnostautui.

Näinpä tulikin risti ja kutsu joukkoon ritarien Marsalkan, Taavi tiedon siitä vastaanotti sängyssä sotilassairaalan. Niinpä olikin Taavi yksi lenkki joukossa Laguksen prikaatin, kärjessä usein hyökäten ja taistellen kanssa konepistoolin.

Syvärin voimalaitos muistetaan, ja sen uroteoista ristiä komentaja ehdottaa. Tuulos oli ollut hieman aiemmin, ja Syvärillä linjojen välistä kantoi pois hän luutnantin.

Joka oli kuollut, nyt jo siis entinen komppanianpäällikkö, Taavi syliin päättyi jälkeen sen ylläkön, elämän mylläkön.

Niinpä Taavi jäljiltä tuon kaatuneen sankarin, ottaa haltuun luutnantin haltuunottaman konekiväärin.

Taavi nukkui aina ase vierellään, silloinkin kun Uhtuan Kiskisjärvellä heidät yllätetään.

Vihollispartio kun pölähtää, yllättäin yöllä korsuun, eikä vartiomies sitä nää.

Yhden käsikranaatin vanja ennättää, yön pimeydessä korsun hämäriin miesten sekaan lennättää. Onneksi mandoliini Taavin herättää, ja konepistooli partiosta tekeekin sitten selvää.

Näin toimii jääkäri Taavi Armas Törmälehto, jonka konepistooli oli elinehtojen elinehto. Taavi Armas Törmälehto on nyttemmin ritari, kuten moni muukin Suomen mies, on myös Taavi sodan sankari.

Mannerheim-ristin ritari Törmälehto, Taavi Armas JP 2. Äänislinna 25.11.1941.

42. SARDIINIPURKKI

Hän Talvisotaan osallistui kanssa kiväärin, se ankealta tuntui. Jatkosotaan allensa hän saikin panssarin ja niinpä tahti muuttui.

Viljo ensin oli vaunun ampuja, sit helvetti sardiinipurkissa, tuli hälle vaunuksi matkalle Karjalaan; Konnunsuolta alkavaan.

On Viljon vaunun tähtäimessä paljon maaleja, kun tuli tähtäimeen myöskin laivoja. Sekainen on tunnelma luona Äänisentien, kersantti Viljo Laine siellä vaunuinensa lie.

Viljo pyrkinyt on kärkeen vaunullaan, ei, ei, ei, jarrua painakaan.

Salmiin Laatokan Karjalaan ja Aunukseen vaan, sinne hyökkäystä jatketaan.

Prääsästä joukko oivan sotasaalin saa, nopeita panssareita.

Mottiin jätettyinä ne odotti ottajaa, Viljo sinne sitten löytyi.

Kun he moottorit saivat pyörimään, vaihde silmään ei mennyt ensinkään. Laine rautakangen sardiinipurkiltaan, haki näin vaihteensiirtoon.

Hei, on panssareita siellä tulollaan, näin Vanja luuli, ampuen kranaateillaan. Vaunuletka sitten ajaa Vanjan asemaan, josta ammuta ei laisinkaan.

Vaunuin hurja liike sai ne luulemaan, että omat pojat siellä ajaa vaan. Linjojen läpi paraatissa ajatetaan, ja näin hyökkäystä jatketaan.

Viljon toiminta ristillä noteerataan, se on tunnustus panssareiden. Rohkeudesta helvetin sardiinipurkillaan, Laine on sankari teiden.

Petroskoihin hän tietä avasi, jalkaväelle tietä raivasi. Henkilökohtaisesta rohkeudestaan; Marskin ristillä palkitaan.

Hyökkäysvaunut sivuttavat maantielle tuhottuja naapureitaan. Nuosjärvi 11.9.1941.

43. POJAT JA SOTAVANHUS

Vapaussotaan Arvid Janhusella, ei ollut oikein vaihtoehtookaan. Kaverit painostaa punaisella puolella sotaan osallistumaan.

Suojeluskuntaan Arvid liittyi, punainen vaihtui valkeaan. Koulutuksessa mies viihtyi, hän oppi hyvin ampumaan.

Taustan vuoksi ei hän pääse Talvisotaan, vaikka sinne hänen mieli halajaa. Vaatturina pukee miehet sotisopaan, lumipukuja kun armeijan valmistaa.

Arvid saikin sitten määräyksen; tulla sotilaskouluttautumaan. Suoritti hän sen palveluksen, ja korpraalin arvon lopulta saa.

Arvid löysi Ässä-rykmentistä, itsensä joukosta nyt poikien. Ja sota-vanhuksen tittelistä, tunnistivat kaikki Arvid Janhusen.

Hyökkäysvaiheessa suhtautuminen muuttui, Arvid taisteli ja näytti mallin muille niin. Kuinka suojeluvaisto häneltä puuttui, ja kuinka turvautui hän konepistooliin.

Kähärilässä tuhosi vihollisen, tankkia seuranneen jalkaväkiosaston. Villavaarassa kiväärillä ampuen, koki moni vihollinen saman kohtalon.

Arvid lähti kanssa pistoolinsa, yksin korsua myös valtamaan. Hän heittämällä käsikranaattinsa, korsun ja vangit haltuun saa.

Matka kun jatkui Karhumäkeen, niin joka metristä silloin taisteltiin. Ässän miehetkin sen siellä näkee, kun Tsopinassa moni kuoli niin.

Janhunenkin oli siellä eturintamassa, konepistoolinsa kanssa taistelemassa. Kumartui hän yhden politrukin puoleen, jonka luuli rohkea korpraalimme kuolleen.

Arvid oli revolveria ottamassa, kädestä tuon kuolleen vihollisen. Vainajan silmät oli avautumassa, ja laukaus osui mahaan Janhusen.

Niin päättyi matka Arvidin rintamalla, niin hän lähti pois paareilla kantamalla. Hymyillen hyvästeli hän laulamalla, kunnes kuolo tuli kenttäsairaalalla.

Seuraavana päivänä hän ritariksi, nimitettiin ja kaikki tietävät miksi. Oli mainittu rykmentin kärkihahmo, jolla sotatoimet eivät juuri tahmo.

Risti siis postitettiin leskelle, lapsia kun ei ollut hällä lain. Risti lähti teille tietämättömille, kuin aseet kätketty on risti vain.

Arvid Janhunen oli siis ensimmäinen; kuollut ritari, vaatturi selväpäinen. Näin itsenäinen Suomen kansa kiittää, vaatturin sankareiden ketjuun, kun liittää.

44. VIIMEINEN HUOKAUS

Hän yksi rohkeimmista oli Osasto Kuismasen, hän paljon aikaa vietti takana linjojen. Kyynel kotona kertoo tiedot niiden miesten, jotka kaukaa sieltä viestittävät kaiken sen. Sieltä vihollistiedot nuo tuoreet kuljetusten, merkittäviä ne oli kannalta taistojen. Koko itärintaman puolustuksen kannalta, Suokas laittoi ne Arkangelin radan varrelta.

Päämajan tiedustelujaosto esitti, että Viljo Suokaksesta tehdään ritari.

Katkoi puhelinlangat - yhteydet vihollisen, tuhosi autokolonnan ja everstin mukana sen.

Auton mukana olleet sai asiapaperit nuo, Viljo Suokas ne Suomeen vankien kansa tuo. Niinpä Mannerheim-ristin vääpeli rohkea saa, mutta liian vähän aika sitä kantaa saa.

Esimiesten mukaan oli Viljolla hirmuinen, henkinen tuo kantti ja kunto niin rautainen. Rohkeus henkilökohtainen poikkesi muista niin, että tavanomaiset mitat ylitettiin.

Aina Viljo on ollut toisista huolehtiva, vastuuntuntoinen mies, ei lainkaan etuileva. Vastuuntuntoinen Viljo ei itsekäs ollut lain, auttavaisena muistavat hänet kaikki vain. Ennen ritariutta oli takana linjojen, kaksi ja puoli kuukautta viettänyt tuhoten, huomattavan määrän kalustoa vihollisen, autoja, teitä ja siltoja myös rautateiden.

Niin on huimapäinen, kaukopartiomiesten johtaja vääpeli Suokas on kylmähermoinen.

Mutta onni loppuu kaikilta aikanaan, näin käy myös Viljon, kun varasto vallataan. Luodin sai Viljo rintaan - laukauksen vihollisen, miehiltään lopulta pyytää Isä meidän rukouksen. Niinpä miehet sen täyttää - ritarin toivomuksen, paljain päin joukko lausuu Viljolle siunauksen.

Jälkeen rukouksen koittaa kenttähautaaminen, niin on Venäjän maalla nyt hauta Suokaksen.

45. KARMALAMPI

Hän sai Saksassa sotilaskoulutuksen, ja kuului pääjoukkoon jääkärien. Vapaussodan jälkeen tuli rajamies, Lapin jänkien metkut hän hyvin ties.

Pohjois-Suomen ryhmän esikuntien, Sankari Suomussalmen ja Raatteentien Painoi nimensä näin historiaan; kunniakkaasti kirjoitettavaan, eversti Viikla sotisovassa.

Jatkosodan kuudetta divisioonaa, hän komensi kohti Vienan Karjalaa. Oli rinnalla aseveli Saksasta, jonka eteneminen oli raskasta. Kaikki tiet tarvii SS-divari, Viiklan joukolle jänkä kelpasi. Hänen johdollaan joukot eteni, Saksan rynnistys sen sijaa vaikeni. Oli Verner pettyneessä tilassa; ei suomalaisia hän tapata.

Kun nähtiin Verneri kerran viimeisen, sen ilme kertoi miehen huolestuneen. Kun nähtiin Verneri kerran viimeisen, sen kasvot kertoi suunnan muuttuneen.

Kun Viiklan tarinaa nyt kerrotaan, niin samalla meitä muistutetaan, kuinka muuttaa voit historiaa ja sitä mitä kirjoitetaan. On kaatuminen sankarikuolema, mutta, entäs joskin omalla kädellä teet sä sittenkin sen, ja ammut viimeisen laukauksen, kuten Verner teki Karmalammella, kuten Verner teki Karmalammella.

Kun nähtiin Verneri kerran viimeisen, sen ilme kertoi miehen huolestuneen. Kun nähtiin Verneri kerran viimeisen, sen kasvot kertoi suunnan muuttuneen.

Oli seitsemästoista joulukuun, kun Verner lähti vierailuun. Saksalaisten esikunnasta, palasi eversti ilman iloa. Syvissä mietteissään hän päätti sen, ei kuole enää yksikään suomalainen. Hän tarttuu sitten aseeseen, ja Karmalampi on nimensä veroinen. Eversti poistuu sodankuvasta, Verner poistuu katukuvasta.

Kun nähtiin Verneri kerran viimeisen, sen ilme kertoi miehen huolestuneen. Kun nähtiin Verneri kerran viimeisen, sen kasvot kertoi suunnan muuttuneen.

46. JÄÄKÄREIDEN LIPPU

Olipa kerran majuri Toivo, Häkkinen nimeltään, hän sodan alusta alkaen oli tsempannut miehiään. Petroskoinkin valtasi hän pataljoonallaan, ja Poventsan-Karhumäen suunnalla jatkoi urotekojaan.

Häkkisen Toivo rintamalla opittiin tuntemaan; miehenä, joka usein loisti tilannetajullaan. Ei hitautta ollut tippaakaan ja toiminnan nopeuttaan, esimiehetkin Toivossa kovasti arvostaa.

Talvisodan aikana hän johti omaa komppaniaa, jatkosodassa siirtyi komentamaan pataljoonaa. Oli otteet alusta lähtien sellaiset, jotka huomataan, hurjalla vauhdilla hyökkää hän Stalinin kanavaan.

Poventsassa sai sirpaleen päähän ja joutui sotasairaalaan, samalla vaikea sairaus otti lisää otettaan. Niin komentaja joutui jättämään lopulta pataljoonansa; se vaikeaa oli miehelle, kun joutui jättämään uransa.

Ennen haavoittumista Toivolle Ruben ristiä ehdottaa, Toivo ristin joutuu sairaalassa vastaanottamaan. Samalla pehmeys ihmisen toisen puolen paljastaa, kun ei rintamalle pääse enää Toivo palamaan.

Hän ritariveljellensä sanoo: ”On taisteluni taisteltu. Jatka sinä ja lippua pidä korkealla jääkäreiden.

Monien taistelujen jälkeen olen voittanut nyt itseni. Enää en kapinoi, kun en mitään voi. Tää on kohtaloni, eikä tälle mitään voi kovinkaan moni.”

47. KARHUMÄKI

Kun Jäppilän kappalainen sai pojan, ei ajan koittavan; arvannut vielä sen itsenäisyyden ja merkittävyyden. Pojan tuon, joka varttui sotilaaksi, niin tarmokkaaksi rintamille.

Siellä tulisi saamaan hän myös monen pestin ja sen ristin Mannerheimin.

Jääkärit on vallannut Karhumäen; lippumme näen, liehuvan huipulla sen hyppytornin, desanttien. Laatikainenkin myhäili siellä silloin, ei uskonut illoin viel’ Mikkelissä.

Missä näytöt vänrikin eivät vakuuttanut, ei uskonut silloin moni muukaan.

Hynnisen pyörät ne vyöryivät yli, Äänisen syli. Petroskoin kanssa ne ottivat vastaan; nyt Suomi-lastaan. Liejusyksyn alla komentaja Jouko keksi, että perseeksi tunnussana vaihtui.

Sillä loi hän joukollensa nyt uuden ilmeen, menestymiseen; matka ei pysähtynyt Karhumäen luo.

Ansaitsee hän erityisen maininnan, sen Äänislinnan.

Operaatiossa oli kärkijoukkona, sellaisena jona, iski vihulaisen selustaan ja sivustaan, rohkeuttaan osoitti tällä.

Päättäväisyydellään hän saikin sen siis aikaan, mitä hän saikaan; matka ei pysähtynyt Karhumäen luo.

Ura ei jäänyt vain rintamalle, tuulta sai alle, kadettiupseerin karriääri, tutuks` sotilaslääni.

Oli komentaja pitkään hän prikaatilla, Tyrjän pohjilta ponnistaneella.

Jätti jäljen yhteisen hän myös yhteiskuntaan, kunnes seurakuntaan sai viimeisen kutsun.

Kiitos taivaallinen, on Jouko Hynnisen.

Pataljoonan komentajan majuri Hynnisen jouluaattopöytä. Istuu kuvan edessä, oikeassa laidassa, selkä vinottain kameraan. Mies, jonka joukot saapuivat ensimmäisinä Karhumäkeen, ja joka vastasi Poventsan puolustuksesta jouluaattona vihollisen kiihkeästi hyökkäillessä. Poventsa 24.12.1941.

48. SUOMEN MUOTOINEN KENRAALI

Saksa kun hyökkäsi Neuvostoliittoon ilman sodanjulistusta, niin samaan aikaan Laatokan rantaan meni Karjalan Armeija. Sen komentajana oli kenraalismies Erik Axel Heinrichs, tämä ehkä osaltaan myös vastaa siihen, että miks. Urallaan työntää Marsalkka, ohittamaan vanhempia, siellä on luottomies Marsalkalla, nyt jo Laatokan rannalla. Heinrichs on kuin sateen tuoja, Armeijallemme uskon luoja, ei siellä pärjää kuin taistelemalla Suomen puolesta Laatokalla.

Mannerheim tutustui Heinrichsiin jo vapaussodassa, taidonnäytteensä hän antoi myös Talvisodassa; kun Taipaleen ja Suvannon puolustuksessa teki kaikkensa, niin Kannaksen Armeijan komentajaksi määrättiin lopulta. Saksaankin työntää Marsalkka, näin syrjäytettiin Talvela. Siellä on luottomies Petroskoissa, uusi kissa kauluslaatoissa.

Heinrichs kutsun saa Päämajaan, pysyvästi ristiä noutamaan, Yleisesikuntaa nyt johtamalla, Suomen puolesta Päämajalla.

Heinrichs kävi Hitleriltä kysymässä Saksassa, ”mikä meininki Leningradissa, talvikriisin motissa?” Hitler kehui Heinrichsille suomalaisia sotilaita, ja sanoi samalla surevansa sotaa englantilaista.

Menettää myös poikansa, siinä jatkosodassansa, koittaa olla hän lohdun tuoja, kotona myös vaimon suoja. Pärjää sielläkin lohduttamalla, perheen pää kotirintamalla, suru häviää vain suremalla, näin se on myös sotilaalla.

Kun Mannerheimista tuli presidentti niin Axelista, nimitettiin Puolustusvoimiin uusi komentaja.

Pari pikku juttua ja ruuhkaa oli kuljettimella, asekätkennän jälkeen komentaja myös liipaisimella.

Silti hommia kyllä riitti, Suomi Heinrichsiä kiitti, tavalla niin kummallisella, Stalin ihmetteli illallisella: ”Miksi Heinrichs ei ansioistaan, pidä sotilaspukua koskaan?”

Jäljiltä Josef Stalinin sai hän taas puvun kenraalin.

Kun Marsalkka Sveitsiin sitten vetäytyi viimeisiksi vuosikseen, niin Heinrichs yhdessä Paasosen kanssa sinne kutsuttiin.

Niin alkoi kirjoitustyö, muistelmat nuo Mannerheimin, ja sitten vielä oma näkemys hieman myöhemmin.

Heinrichs oli Marskin luottopakki, uskollinen asetakki, sielun kumppani kolmen sodan, hetkissä maamme kohtalon kovan.

Heinrichs oli vahvan uskon tuoja, silloinkin kuin vain auttoi Luoja, häntä paljosta on kiittäminen myös sukupolvien myöhempien.

Kenraaliluutnantti Heinrichs keskustelee 1. TtusK:n päällikön kanssa. Salmi 21.7.1941.

49. RAUHAN TÖISSÄ

Juhannuksen alla Pauli antoi käskyn sen, Muurmannin radalle hän laittoi Hämäläisen. Koska oli rauha, Marski kielsi heiltä sen, nimittäin kokonaan käytön sotilaspukujen. Monille oli hurja reissu tää Hämäläisen, joka johti partiotaan puolesta Suomen!

Vanjojen tulta alapuoleltansa, vastaanottaa Jorma Hämäläinen. Vesitason kuski tippui kartaltansa, ja aiheutti näin tuon tulituksen.

Kolmen viikon reissu kauaksi linjojen taa, koko ajan NKVD heitä varjostaa. Stalinin kanavan räjäytys epäonnistuu, mutta Muurmannin radasta pätkä tuhoutuu. Suomeen palaavat tulevat keskelle sotaa, jonka tarpeisiin he tietonsa nyt antaa!

Vapaudenristin Marskin ritariksi, Marttinan mies tää nimitetään. Kukaan ei kyseenalaista miksi, vain harva lähtee mukaan mielellään.

Marraskuun Maigubassa juna tuhotaan, kun se ylikäytävällä kiskoilta suistetaan. Tykit, autot, traktorit ja kaikki tuhoutuu, kun juna ratapenkereeltä sivuun ohjautuu. Valikoituneetkin miehet sitten ilmoittaa; ”toista kertaa Jorma, et enää meitä mukaan saa.”

Karmea kunto, vaatimus soturilla, jokaisella, joka menee linjan taa. Kaksi kuukautta oli luutnantilla, eloa pitkin Neuvostoliittoa. Jormalla vahva velvollisuudentunto, kun hän hoiti osaltansa rintamaa. Hyvin nuorena loppui elämäntunto, kun Jorma Lieksaan hautapaikan saa.

Suomalaiset ovat katkaisseet radan ja Petroskoihin matkalla ollut juna suistui kiskoilta. Vaunuja, etualalla viljaa. Syväri, Muurmannin rata 21.9.1941.

50. KAUKOPARTIOON

Porin Rykmentin Honkanen, kävi silloin suorittaen, asepalveluksen ennen Talvisotaa. Samoin valmistui koulusta, sai Talvisodan joulusta ekonomi Honkanen käskyn sairaalaan.

Sotasairaalaan, Talvisodan ajaks vaan, Honkas Illu hallintoa meni hoitamaan. Sotasairaalan yhden sodan ajaks vaan, muihin hommiin mieli vetää sotaan seuraavaan.

Jatkosodan sytyttyä, rintamalle polte syvä, Ilmari katsoi; konttorityö riittää saa. Niinpä sissikoulutukseen ja upseerikurssitukseen, kirjoituspöytä vaihtui sissitoimintaan.

Koko jatkosodan ajan, Honkanen oli Päämajan mies Osasto Marttinan riveissä. Osoittautui rohkeaksi, peräänantamattomaksi, kaukopartion johtaja miesten edessä.

Siispä osastoon sinne kaukopartioon, Honkanen lähtee miehineen mielellään maastoon. Ei siellä asentoo, eikä oo liioin lepoo, sissit määrittävät erilaista kohtaloo.

Partion vei taakse rajan, varteen sen Muurmannin radan, jossa junan suistaa vaunuineen ja kaikkineen. Sai myös tiedot kalliit vangin, sen suusta Petrovski Jamin huoltokeskuksen Poventsan suunnan huoltaneen.

Ilmari kasvattaa; omat miehet selustaan, vihollisen, seuraavat he omaa johtajaa. Honkasen mukaan saa, tulla ei kuka vaan, miehistönkin huollon hän jo varhain oivaltaa.

Kun tuli aika aselevon, niin kaukana lähes ”hevon hemmetissä”, muttei ihan oli miehineen.

Lentokone heidät nousi, jonkun järven rantaan sousi, Neuvostoliitto jäi matkalla koti-Suomeen.

Sodan jälkeen jatkoi siellä, jossain vakuutusten tiellä, ekonomi Sammon takoi jälleen tuottamaan. Kirkasti katseen ritareille, järjestäen avun heille, näin toimi mies, jolla oli sydän paikallaan.

Ilmari Honkanen, oli nimi miehen sen, ritarin ja muutenkin niin jalon ihmisen.

Ilmari Honkanen, yksi Marttinan miesten esikuva, sankar kaukaa takaa linjojen.

JP1:n 1. komppanian päällikkö kapteeni Honkanen. Mainittu komppania on kunnostautunut sissitoiminnassa. Aittojoki, Ristisalmi 8.8.1941.

51. RITARI PIETARISTA

Sota ol’ hälle jo neljäs, jääkäri kun alkujaan.

Petsamonkin retkikunta, kuuluu hänen historiaan.

Talvisodan taruhenki, loppunut hänestä ei. Pitkärantaan, Laatokan, rantaan kun joukkonsa vei.

Jatkosotaan sai hän, rykmentin iskevän. Tuntemattomaksi, se tunnuttiin ristivän.

JR 8:n kaikki, tarinan tuntevat sen. Itsenäisyyspäivän illan, suositun mustavalkoisen.

Hän avasi tien Petroskoihin, näin kuullaan sanottavan.

Mitä sen matkalle mahtui, siks kerronkin tän tarinan. Syksyinen koukkaus tuo soinen, vihollisen selustaan.

Pimeän tullen kun miehet, selästä näin laputetaan.

Kiellettyä se on kaikki; kolistelu ja puhuminen.

Tupakanpoltto varsinkin, on listalla kiellettyjen.

Silloin huomaakin yhden, joukon johtaja sen; sadetakin alta löytää, hän tupakoivan miehen.

”Etkö sä jumalauta, äijä oo tietoinen? Että tupakanpoltto on listalla kiellettyjen.”

”Kuka te olette?” silloin kysyi mies tupakoinut.

Kersantti äänestä kuuli, eversti on puhunut.

Ukko kehunsa antoi, kiitoksen sanansa niin.

”Teitte juurikin oikein, kun teitä testattiin.”

Autilla tapana oli, useinkin näkyä siel’. Keskellä miestensä liikkui, eversti yhäkin viel.

Koukkaus onnistui silloin, ja aamulla hyökättiin. Muutaman viikon päästä, komentajaan turvauduttiin.

Autti keskellä miesten, oli kun mottiin jouduttiin. Tykistön ammukset silloin, tippui omiin asemiin.

Hyökkäys tyrehtynyt ois, jos komentaja nyt ei, ollut linjassa miesten, josta hän viestinsä vei.

Autti tunnettiin myöskin, viiksimallista Führerin.

Kerran venäläissoltu, luuli nähneensä myös Hitlerin.

Savun keskeltä työntyi, eversti nyt eteenpäin. Ojanpohjalta löytyi vanja mi yllättyi näin. Niin risti yllätti Autin, hän odottaa osannut ei. Istui pitkään hän hiljaa, näin sanattomaksi se vei.

Totesi sitten hän viimein: ”Ristin ovat ansainneet, tosiasiallisesti minun mieheni taistelleet.”

Ristin Pietari itse piti, mutta rahat sen; sai sittemmin joukko, hänen rykmentin miesten.

Navetta näin sotamiehen, kuin myös alikersantin, talo peruskorjauksen sai ja paljon muutakin. Näiden kiireiden jälkeen, myös Tali-Ihantalaan. Sekä myös Lapin sotaan, pääse kotimaakuntaan.

Eläkkeelle sittemmin jäi, divarin komentajana. Ura jatkui Rovaniemellä sitten kirjakauppiaana.

JR8:n komentaja, eversti Autti tarkastamassa poikansa tuhoamia tankkeja Prääzä 8.9.1941.

52. AHONLAITA

Jo vapaussodan taisteluissa oli ollut hän, kiväärin varteen Kannakselle kuultiin lähtevän. Ryhmänjohtajaksi jääkäripataljoonaan, Martti Aho laitetaan.

Ennen talvisotaa Rajavartiosto sai, Ahon pojan riveihinsä karaistakseen kai. Tehokkain ja paras opinahjo taisteluun, vaikutti myös Martin sieluun.

Talvisodan aikana paatui hän taisteluun, Pitkärannan maastossa, kun ryhtyi seikkailuun. Osastollaan kriittisimmät hetket pelasti, Laatokka vieress’ lainehti.

Sen Aho taitaa, ei ole laitaa, hänen teoillansa, ei. Kahteen kertaan, hän vuoti vertaan, ain’ rintamalle näin palaten.

Jatkosotaan lähti myös JR viiskympinen, Martti Aho majurina komentaja sen. Petroskoin valtauksen tärkein tekijä, rykmentti tämä etevä.

Martti miehineen Syvärille niin työnnettiin, kelirikkohyökkäykset ne siellä torjuttiin. Viikon kestäneiden taisteluiden jäljiltä, oli onni olla hengissä.

Näytöt alkoi riittää näin ristin esitykseen, ja katseet kääntyivätkin Kylmä-Kalle Heiskaseen. Ei sanojaan hän säästänyt, kun kynää puristi, ja niin hän silloin kynäili

Martti johti taitavasti rykmenttiään Matrosan, Polovinan ja Äänislinnan kuin myös Suollusmäen taisteluun.

Oma poika Kalevi oli lähettinä, kun isä-Martti rintamalla antoi käskyjä. Sotilaspoika osallistui myös taisteluun, joukossa sen kaiken muun.

Tali-Ihantalankin taistoihin laitettiin, suurhyökkäys raskain uhrein onneks torjuttiin. Yhden vuorokauden uhri oli kamala, kun se koski joka kuudetta.

Myös Ahon Martti siellä osuman päähänsä sai, ei tarkoitettu sitä vielä kohtaloksi lain. Kääpykaartilla kun ollut paperia ei, ne jäkälätkin silloin vei.

Ei tämä vielä, riittänyt siellä, vaan käsky tuli nyt pohjoiseen. Näin pohjan tuulen, minä Martin luulen, silloin nähneen sen itsekin.

Lapin sodan koukkaukseen Martti käskettiin, Tornion pohjoispuolelle silloin hyökättiin. Sai saksalaisten kanssa vielä yhteen ottaa hän, kunnes näki heidän lähtevän.

Marski teki Pajarista tuplaritarin, Aaro kieltäytyi vain kunniasta kauniimmin. ”En ota nimitystä vastaan, ellei palkita, myös alaisia rohkeita.”

Näin tuli Martti Ahosta myös kaksinkertainen; ritari, kuten Pajari, Wind ja Juutilainen. Viiden sodan veteraani täysin palvellut, sotansa oli sotinut.

Voit Ahon laitaa, käydä ilman paitaa, Martti sen on varmistanut. Näin maamme vapaus ja Martin takaus, jälkipolvill’ on annettu.

Hän oli kornetti, mikäpä muu, mi joukkonsa johtoon ain sitoutuu. Ei hevosta ollutkaan alansa lain, jalkaväen tapaan taisteli vain.

Hän osoitti tarmoa, rohkeudenkin, johtaja joukkueen, partionkin. Onkamus listalle tehtävän toi, näin Teppo päällikkö olla myös voi.

Hän vaikeina hetkinä toivoa loi, niin kuin vain johtaja joukolle voi. Mielen sai miehillä piristymään, taistelukyvynkin siis pysymään.

Eskadroonan sai hän johtoonsa näin, puolustuksen järjesti omin päin. Haavoittui tässä hän vaikeasti, toivuttuaan yksikköön palasi.

Oinosen ryhmään hän ilmoittautui, moni tiedustelureissu myös onnistui.

Äänisjärven rannalla elettiin, hetkiä kohtalon pohjustettiin.

Limosaaresta alkoi matka tää, jonka jäljiltä säily ei moni pää.

Vodlajoen joukko satapäinen, oli tehtävä tehty nyt miesten.

Paluu Äänisen jäälle ol’ verinen, kun avattiin tuli niin yllättäen. Joukko siitä hajalle käskettiin, ja saareen Vasilisin hiihdettiin.

Lähellä rantaa tulta kohdattiin, ei suojaa, ei missään se huomattiin. Oli partion tilanne niin toivoton, kun se olla vain voi, se sitä nyt on.

Osa yritti jotenkin irtaantua, silti tarjolla oli vain kuolema. Hirvi-Kunnaskin nyt heittäytyi; hangelle, josta tuleen yhtyi.

Aseet vaikeni hiljalleen nyt vain, oli tuho totaalinen kaatuvain. Oli kuolleita vain nyt sotilain, ei miestä yhtään oo elossa lain.

Ja näin Hirvi-Kunnaille ehtii muu, posti kun kertoo, ei poikanne tuu. Kentälle jääneen on kohtalo sen, myös rohkean soturin, tän miehen.

On Mannerheim-risti postuumien, Hirvi-Kunnaksen risti tää ensimmäinen. Uroteostaan mies palkinnon saa, kuolemallaan sen kun lunastaa.

Mannerheimristin-ritari Hirvikunnas. Haaga 2.2.1944.

54. TAIVAAN KAHLAAJA

Ei pommikoneen eikä, hävittäjän ohjaajatkaan, olleet ainoastaan niitä, joita Marskin ristillä palkitaan.

Sai ristin silloin hänkin, mies tiedustelukoneen, jonka tuomat tiedot vaikuttivat silloin niin moneen.

Lensi pommituslennot, huolsi myös partion. Suoritti lentotiedustelua; missä kohteet on.

Tämä johtikin ristiin, kolmanteen lajissaan.

Näin ilmavoimat Paavosta, uuden ritarin saa.

Kerran pääsi niin käymään, että vänrikki innostui.

Vaikka Paavo olikin kieltänyt, ei vänskä itselleen mitään voi.

Intoutui hän taistoon, maasta sai vihollisen.

Ja hetken päästä ohjaamosta, osuma vei vänrikin hengen.

Kahla koneen perässä, ihmetteli nyt niin.

Kuinka vaappuvaisesti yllättäen sitten lennettiin.

Onni oli tuo lento, vaakaan pysynyt.

Olis tilanne ollut aivan toinen, jos olis syöksynyt.

Paavo katkaisi valjaat, laskuvarjostaan niin. Ja sitten ahtaasta tähystystilasta, pois kammettiin.

Hän ryömi ohjaamoon, istui syliin vänrikin. Ja kotiin toi hän lentämällä, koko paketin.

Vielä Lapinkin sotaan, ritari suuntasi. Saksalaisten poisajoa, moni muukin tuki. Sisarkin kyseli silloin, ”eikö jo riittäisi?”

Paavo oli päättänyt, että tien loppuun katsoisi.

Hän oli kapteeni, lentueen päällikkökin. Ei olisi tarvinnut hänen enää, mut hän lentää halusi. Vastuuntuntoisesti, lähti itse hän niin. Mieluummin kuin kokematon, tehtävään määrättiin.

Lokakuinen aamu, Lapin tunturien. Kittilän Sirkan kylä; kohtalo noiden miesten. Ei palannut koskaan, kotitukikohtaan.

Ja saksalaisten viestiliikenne, sen kertoa saa.

Suomalainen kone, alas on ammuttu.

Maanviljelijän löytämä hylky, ei paljoa kertonut.

Mitä jäljelle jäikään?

Kellon ranneke vain.

Mutta kelloakaan löytynyt ei, näin Paavo loppunsa sai.

Paavo Kahla nyt jäikin, joukkoon ritareiden.

Viimeiseksi, joka sodasta poistui, maan puolesta kaatuen.

Sirkan kylästä löytyy, kivi paikalta sen.

Jossa Paavon maansa puolesta teki, viimeisen palveluksen.

Sodan koettelemukset on nyt takana, kuoleman jälkeen tilanne ei ole vakava. Paavon muistoissa täytyy muuttaa uudelleen; joko rajan yli tai taivaaseen.

Mannerheim-ristin ritari, tähystäjä, luutnantti Paavo Kahla, joka 29.7.1944 lensi

300:nnen tiedustelulentonsa vihollisalueelle, ja ohjaaja, ylikersantti Erkki Komonen (jolla on 142 sotalentoa vihollisalueelle 1.8.1944 mennessä. Luutnantti Kahla on lentänyt useimmat lentonsa ylikersantti Komosen ollessa koneen ohjaajana).

Värtsilän lentokenttä 2.8.1944.

55. WIN-WIND-WINQVIST

Hän oli tekniikan ylioppilas ammatiltaan, ja hänet tunnettiin tarkkuudestaan. Hän laski osumatarkkuutensa kohdaltaan, ja sen tyydyttäväks toteaa.

Hän koskaan valittanut ei, että sota vuodet parhaat häneltä vei. Hän toivoi päästä sodan jälkeen vaan, yhä uudestaan opintojaan taas jatkamaan. Rolf Winqvist aatteli näin.

Taas sotalento ja ihmisolento, puolesta maan joutuikin matkaan.

Hän oli taitava tähystäjä kovin rento, joka ritarin arvon myös Marskilta saa.

Oli useita lentoja tilillä niin, joissa esimerkin näyttikin hän. Rohkeutta, intoa, taitavuuttakin, taistelumielellä täyttävän.

Hän osannut pelätä ei, vaikka luodit häneltä koneen seulauksi vei. Muurmanninikin radan pommitti, täysosumallaan, kun junankin tuhosi. Rolf Winqvist taisteli näin.

Mannerheim-risti tuo ristien risti, Rolfille annettiin ansioistaan. Hän oli sankari, joka henkensä pisti, ilmassa alttiiksi puolesta maan.

Niin tuli eteen sodan kesä myös viimeinen, Rolf Winqvistinkin taistojen. Ilmassa olo alkoi olla jo niin tuskainen, kova paine ol’ vihollisen.

Rolf oli vapaaehtoinen, ei pakko ollut lähteä miehen sen. Huoltopäälliköksi käsketty on, Mutta hän lähti vaan koneeseen nousemaan ja lentoon. Kohtaloksi koituvi tää.

Viimeinen lento ei laisinkaan rento, venäläiset kimppuun kone kun saa. Hurja syöksy, eikä nyt oikea lento, ladon kattoon, kun osutaan.

Matka päättyvi ei kovinkaan hyvin, paluulento ei palannutkaan. On jälkipolvien kiitos nyt syvin, Kun ritaria näin muistellaan.

Saksalainen TK. valokuvaaja ja Mannerheim-ristin ritari, luutnantti R. Winqvist. Mikkeli-Joensuu, ilmassa 4.9.1942.

56. LENTOMESTARI

Hansa koneen lentoa katsoo, poika tuo rannalla Laatokan.

Lentokärpänen Sortavalan poikiin puree, luona Kasinhännän aseman.

Oli Villppu, Heimo ja Joppe, Olli, Eino ja Juutilainen.

Hävittäjälentäjiä he kaikki, tää tarina on viimeisen.

Hän oli ässien ässä, suurin lentäjä suomalainen.

Hän teki sen kaiken puolesta tän maan, hän oli Juutilainen.

Lentokoulutus kiinnosti poikaa, Karhumäkiin turvauduttiin.

Silti ovet ei avautunut ohjaajakurssin, kunnes Kauhavalle kutsuttiin.

Siellä aliupseerikurssi kaksi, sai riveihinsä miehen sen, joka terävä-älyiseksi tunnettiin, näin kurssi sai myös primuksen.

Hän oli ässien ässä, suurin lentäjä suomalainen.

Hän teki sen kaiken puolesta tän maan, hän oli Juutilainen.

Laukeuksilta myös rouva, tarttui mukaan Eino Ilmarin. Joka lehdessä morsiamelleen myös kertoi; heidän menneen kihloihin.

Rämäpäinen maine on Illun, jonka myös kerrotaan niin lentäneen. Alta jokaisen maamme sillan ja myöskin voimalinjojen.

Näin lentää ässien ässä, kun ollut ei sotakaan viel’. Hän lensi lailla taivaallisen joukon, Ja aina hyvillä miel’.

Sittemmin tulikin käsky, määräys puolustusvoimallinen. On uusi sijoituspaikka nyt Utti, laivue tuo Fokkerien.

Niillä lähdettiin talviseen sotaan, Suomen kohtalon ratkaisuun. Fokkerit taistelivat minkä voivat, ja ohjaajat teki sen muun.

Näin tuli tilastovoitot, ensivoitot itsenäisyyden.

Myös Juutilais Ilmarin tili avattiin sodan taistoissa sen.

Sodan jälkeen kesäiseen aikaan, Helsingissä päivystettiin.

Niin vääpeli Illu Kalevan perään, taivaalle silloin myös laitettiin.

Hän näki sen sukellusveneen, öljyläikän keskellä seilanneen.

Se Kalevan lastia näytti keräävään, sukellusveneen kannelleen.

Oli Illu valmis myös taistoon, tulen kannelle sen avaamaan.

Oli kovat piipussa sen Brewsterin, jolla vääpeli nyt lentää saa.

Jatkosotaan kun mentiin, voitot seurasivat toisiaan.

Näin keväällä neljäkymmentäkaksi, sai Ilmari ristinsä rintaan.

Magnusson kiinnitti ristin ja esimiehet huomionsa, että Ilmarista pitäis upseeri tehdä, se oli heidän toiveensa.

Mut Illu tahtoikin toisin, hän tahtoi vain taistelemaan. Olen mieluummin lentomestarina ykkönen, kuin kuolleena upseerina.

Niin sai jäädä Kadettikoulu, suurhyökkäystä kun torjuttiin. Oli vastassa monisatakertainen pilvi, musta tuo useinkin niin.

Mutta lentäjämme sen vain kesti, ottivat voittoja voittoineen. Ilmari Juutilainen nousikin kärkeen kaikkine pudotuksineen.

Hän oli ässien ässä, suurin lentäjä suomalainen.

Hän teki sen kaiken puolesta tän maan, hän oli Juutilainen.

Lentomestari Juutilainen, Mannerheim-ristin ritari koneineen. Hirvas 26.6.1942.

57. RAJA-JOOSEPPI

Jooseppi Moilanen tunnetaan, että hän on mies paikallaan. Suomussalmelta Karjalaan, kulki hän puolesta isänmaan.

Partiomatkat niin pitkiä on, tullessaan tuo hän sen tiedon Kuinka ja missä nyt vihollinen, ja mitä he aikovat kertoen.

Jooseppi Moilanen vaaraa ei nää, vain yksi hänellä on määränpää. Hänelle Marsalkka ristinsä soi, sota myös upseerin arvon toi.

Jooseppi hätkähdä ei juurikaan, kun törmää hän vanjan pataljoonaan. Taistelu velloa alkoi niin, se johti useampaan vankiin.

Suomalaiset saivat selkävoiton, oli esikunnan tilanne niin toivoton. Yhden korsun ovi ei vain auennut, ei suosiolla vanjat antautunut.

Jooseppi kehotti antautumaan, käsky ei osoita vain tehoaan. Jooseppi sitten oven kiskaisee, auki ja näkyä ihmettelee.

Silmäkkäin olikin hän naisen kaa, joka revolverilla osoittaa.

Herrasmies Jooseppi antaakin, naisen ensinnä ampua tietenkin.

Kulmakarvaa raapii laukaus ensmäinen, palan poskesta vei laukaus toinen. Kunnes aika on laukauksen kolmannen, sen ampuukin Jooseppi Moilanen.

Näin sotaa jatkuu, taas partioon, Jooseppi joukkoineen valmis on. Kunto on miehellä rautainen, joskus reissulta palaa nelkytkiloinen.

Sissitehtävät Moilasen jatkua saa, kunnes viimeinen partioretki koittaa. Tarkka-ampujan luoti kitalakeen, vei hampaat, ei miestä, kiitos Luojalleen.

Sissi kävellee silti taas omien luo, omin jaloin viidentoista kilsan matkan tuon. Muistikuva Joosepin reissun ensmäinen, on sotasairaalasta herääminen.

Niin sota käyty nyt Joosepin on, aika rauhan töiden on levoton. Paikka helpommin löytyvi korvesta, kuin sivistysvaltio Suomesta.

Sodan jälkeinen aika on hirvittävää, isänmaan miehet laitetaan lähtemään. Niin myös Joosepille ovea osoitetaan, näin palkittu sotilas lähteä saa.

Mitä työtä sotilas nyt sitten tehdä voi, kun koittanut on toisenlainen aamunkoi. Hanttihommatkin vie tieto ritarin, kun se esille kaivetaan tietenkin.

Valpokaan ei ritarille rauhaa suo, liian usein on ovella miehet nuo; jotka ritarin vievät kuulusteluun, tämä vaino vielä päälle kaiken muun.

Perheen toimeentulo on niukkaa niin, ei kotia, ei uskoa unelmiin. Koti saunasta ja navetasta löytyykin, tässä kunnioitus rohkean ritarin.

Sodan vammat ne alkoivat vaivat myös, Jooseppi talonmiehenä vihdoin on työs. Vähän väliä hän joutuukin sairaalaan, kun sirpaleet jaloista poksahtaa.

Ritariveljet pyrkivät auttamaan, kaveria jätetty ei silloinkaan. Kun seitsemänkymmentä täyttää hän, jalat sairaalaan vie kerran viimeisimmän.

Kotiin hän sairaalasta tullut ei, lapset kerran hänet Marskin patsaalle vei. Ja kun kuolo korjasi ritarin niin siniristilippuun arkkukin verhoiltiin.

Varusmiehet hautaan saa kantaa sen, Marskin ritari Jooseppi Moilasen. On paikalla myös joukko harmaapäinen, neljä ritaria kera Marskin ristien.

Ylikersantti Jooseppi Moilanen ja majuri Hirvikoski. JR 25 3. Kendjärvi 9.10.1941.

58. MIKKO MALLIKAS

Monta kertaa hän heräsi silloin, näki painajaista, kun oli yö.

Siinä sota hiipikin mieleen, usein meni koko kookoon vyö.

Mikko mies oli Tuntemattoman, mies Väinö Linnan.

Ritari, joka rauhan aikaan, maksoi sodan hinnan.

Jatkosodan vapaaehtoinen, oli Mikko myös aikoinaan.

Hän oli yhdeksäntoista vuotta, kun tulikasteen saa.

Sama suo missä kapteeni Kaarna, esimerkin näyttää saa.

”Mennääs tuon suon ylitse niin, että heilahtaa.”

Matilainen saattoi olla, esikuva Linnan Määtälle.

Rauhallista harkitsevaisuutta, kun pani kookoon mättäälle.

Esikuva ei ristiä saanut, seisoi kovennettua hän.

Mutta komentaja Autin Mikolle nähtiin ristiä kiinnittävän.

Oli kaikissa taistoissa Mikko, rohkeuttaan näyttänyt.

Tiukimmissa tilanteissakin, aseensa takana pysynyt.

Oli Petroskoinkin tiellä, mottipaikkoja purkanut.

Kasapanoksin linjojen edessä, oli korsuja tuhonnut.

Vaatimaton ja hiljainenkin, oli kuvaus Matilaisen. Esimerkin hän yleensä näytti, tovereitaan näin kannustaen.

Näin ratkaissut Mikko onkin, monen taistelun voitokseen.

Kohonnut taistelumieli, tervetullut on koitokseen.

Ei sotaa kaivannut Mikko, niin kuin ei ne miehet muutkaan, jotka parhaat vuotensa antoi, puolesta isänmaan.

Ei sodasta perheelle kerro, kavereineen vain muistelee, Joskus tälla tavalla harvoin, rintamalle palailee.

Sodan jälkeinen kriisiryhmä, oli vaimo lapsineen.

Ei silloin kriisityöstä, mitään tiedetty tarkalleen.

Niin sota sotilaat muutti, jonkun tiedetään sanoneen. Mikon sisar myös joskus mainitsi, Mikko palannut ei ennalleen.

etenevät

Nopeasti

kk-miehet kivääreitään kantaen halki kylien. Aunus 5.9.1941.

59. PUUSEPPÄ

Hän ikämies jo oli Talvisotaan lähteissään, jatkosotaan päätyy hän, nähtiin hyvin pärjäävän. Ison vaihteen päälle sodan alkuun laittaen, ja tästä hyvästä myös ristillä palkiten.

Tokarilla melkein kuollaan, kun tuli vasten avataan. Yrjö toverinsa kantaa saa, vihollisen tulelta turvaan.

Yrjö oli luonteeltaan niin hurja maineinen, mutta ylennyksien, ohimarssit teki sen; kahnaus kun syntyi kanssa ylempien, joiden listasta ei lue Yrjö Kilpinen.

Hän raatoi kanssa konepistoolin, ja rumpulippahin, kanssa lailla soturin, jolle vastustajat mitään mahtanutkaan ei, kun Yrjö kerta toisen jälkeen aina voiton vei.

Vaan kerran Yrjö kutsun saa, parran takia esikuntaan. Komentaja käskee sen ajamaan, ja tämä jäi Yrjöä jurppimaan.

Jandebajoen varrella kukkula se on; valloittamaton, eikä vaaraton. Päänsärky siitä tuli suomalaisten, ja moni mies menikin siitä taistellen.

Niin kerran Yrjö päättikin sen, toteuttaa kukkulan valtauksen. Sanoi menevänsä ulos hieman katselemaan, ja kohta katosikin mies kuolleeseen kulmaan.

Mäen päällä kohta onkin Yrjö Kilpinen, siellä kasapanoksin, tuhoaa hän kiväärin.

Hän tämän jälkeen antoi puhua konepistoolin, ja kohta ohi oli taistelu kiivahin.

Niin mäen suomalaiset saa, Kilpinen sinne, kun kannustaa. Hän mylvii jälkeen taistelun, ja saa hän sankarin kohtelun.

Paikalla on myös pataljoonan komentaja, joka aikanaan, sai parran ajattaa. Hän ihaillen katsookin nyt alaistaan, ei kiitoksista meinaa tulla loppua laisinkaan.

Niin Yrjö sitten sanookin, ei malta mieltään sankarin. Ei suutaan Yrjö pidä kii, vaan sanoi mitä aatteli.

”Jos herra majuri huolehtisi sen, että ei uudestaan, tarvii lähtee kahinaan; tuon kukkulan valloitukseen, ilman partaa tai parran kans mä meen.”

Niin risti sitten tulla saa, näin Yrjö poika palkitaan. On sodat sodittu ja rauha on, Puuseppä nyt on sodaton.

Yrjö kotiseudullaan firman perustaa näin lastut lentää saa, puusepän tunnistaa. Ja kun aika vapaalle on vihdoin vaihtaa, niin Lohjan kaupungista Kilpisen tunnistaa.

Hän seuralaiset opastaa, aina kanssaan samaa tilaamaan.

Sitä samaa mitä Kilpinen, tilaa heistä aivan jokainen.

Vapautta!

60. MAASELÄN SANKARI

Mies Viipurista on kahden vuosisadan takaa, hän nyttemmin siellä Hietaniemessä makaa. Suomen vapaus hänellä oli niin tärkeää, että sodassakin usein eteni hän kärkenä.

Valter Nordgen vapaussotaan jo osallistui, Helsingin valtauksessa nuori mies, kun onnistui. Niin mielen täytti mietintä, mitä sitten kun, ja vastaus tähän löytyi - Kadettikouluhun.

Näin Valter kadetiksi kurssille ensimmäisen, Uuden Suomen melko nuoren ja itsenäisen. Upseerin uralle ja sitten joukko-osastoon, aikaa riitti myös Helsingin yliopistoon.

Niin koitti aika kohtalon; Suomen viel nuoren niin, kun Talvisodan melskeissä verta punnittiin. Siinäpä samalla myös ihmekin se tehtiin, kun Helsingissä taistelleet veljet yhdistettiin.

Valter oli käynyt myös sotakorkean, Talvisota menikin joukoissa Päämajan. Mut sotaan seuraavaan rintamalle jo käskettiin, ja näin myös sotahistoriaan nimi liitettiin.

Sai Nordgren johdettavakseen sotaan sen rykmentin, jota oli kouluttanut hän ennen sotaakin. Hän tunsi miehet taitoineen, miehet komentajan; seurasivat minne vain perässä johtajan.

Niin onnistui vapautus Maaselän kannaksen, kun Valter miehineen kiersi suot ja silmät sen. Näin vihollinen sivustasta kun yllätettiin, sen jäljiltä risti myöskin rintaan pistettiin.

Tilapäisten puolustusvaiheitten aikana, on hänen lohkoillaan tilanne ollut vaikea. Rauhallisen taitavasti ratkoo hän kaiken sen, puolustuslinjat palauttaa kylmästi harkiten.

Suurhyökkäyksen aikaan Aunuksen esikuntaan, eversti Nordgren päätynyt on nyt palvelemaan. Kun päättyi vihollisuudet venäläisten kaa, hänet saksalaisten kimppuun viel´ Lappiin laitetaan.

Jääkäriprikaatin komentajan sotatie, koukkauksen jälkeen Ranuan kirkonkylään se vie. Tilanne vihollisen Valtterilla hallus’ on, kun sai hän saksalaisilta tuon kartan kopion.

Sodan jälkeen liike-elämä vie everstin, Tikkurilan väritehtaan johtopaikkoihin. Säilyi hällä harrastus rinnalla mieleinen, Kadettikunta oli miehen kurssin ensimmäisen.

Everstiluutnantti Nordgren jakaa mitaleja. Joutseno 22.7.1941.

61. SÄÄNNÖT RITAREILLE

Talvisodan Karjalan Kannaksella, tykeillä hurjasti ammuttiin.

Oli ammukset usein loppu, mutta niin vain siitäkin selvittiin.

Huoletti myös tykkien huono kunto, samoin kuin painostus vanjojen.

Tykit ammunnasta hajosi, onneksi miehet kesti sen.

Sota sotki Osmolta suunnitelmat, Talvisodan kihlaus venyi niin. Kesän nelkytyksi häitä vasta; syksyllä tanssittiin.

Morsiamelta huntu puuttui, sulhasella oli sellainen.

Pää kauttaaltaan kääreissä, jäljiltä taistelujen.

Patterin päällikkönä johti, edestä hän aina miehiään.

Patteri tää oli moottoroitu, aina valmiina lähtemään.

Niinpä kärkeä seuratessa, usein myös paljon tapahtui. Niin myös silloin yhden kerran, kun vihollinen melkein unohtui.

Oli edessä viljapelto, sen joukot ohittaneet jo on.

Kun Osmo kauhuksensa, huomaa vihollisosaston; joka oli pellolla kuin vilja, monttujen piilossa tokikin.

Valmiina tekemään, suomalaisista kuolleen sankarin.

Otti tulenjohtueensa, kokosi näin iskuosaston. Kanssa konepistoolinsa, alkoi puinti mahdoton. Näin pelto kävi kohtaloksi, kuin vilja sateessa lakoaa. Sadanpään miehiksi sitten, viikatemiehiä kutsutaan.

Osmolla sota jatkui yhä, rohkeutta vielä tarvittiin. Oli arki taikka pyhä, rintamassa pysyttiin. Munakukkulakin nähtiin, Shemenskin lohkolla Syvärin. Siellä Osmo loukkuun jäi, korsuun kanssa veli Antellin.

Antellin sanat Osmon, mieleen iäksi piirtyi niin. ”Pärkkeles, mieluimmin me kuolla kuin tähän jäätäisiin”. Korsun puhelin, kun toimi, niin Osmo teki tilauksen. Vastustajan niskaan pyysi, tykistökeskityksen.

Sen turvin päättivät he, korsusta vihdoin livahtaa. Käsikranaatteja herrat, niskaan kiitokseksi saa. Antell pahasti haavoittui, Osmossa ei ollut naarmuakaan. Hän tajuttoman veljensä, kotiin kantaa.

Taisteluissa tää osoitettu, rohkeus ja Osmon neuvokkuus.

Huomioitiin Marskin ristillä, ja alkoi aika uus.

Ritari hän oli ensimmäinen, viittamies Suomen tykistön. Maineteoissansa kunnostautui, mies tinkimätön.

Kuten monen myös Laakson Osmon, sota päättyi suurhyökkäykseen.

Sankariteot oli tehty, viimeiseen haavoittumiseen.

Sota siirsi häät ja opinnotkin, ajankohtaan siis myöhempään.

Oikeustieteilyä sotki, kunnes taas pääsi pänttäämään.

Sota-aikoja muistellessa, harras toive oli Osmolla: ”Ettei tulevien sukupolvien tarvitse samaa kokea. Uhkakuvia maalatessa, aina syytä muistaa on; geopolitiikka Suomen, joka on muuttumaton.”

”Itsenäisyys ei kohdallamme, itsestäänselvyys ole milloinkaan. Sen säilyttämiseksi, työnteko on jatkuvaa.

Valmiudesta maanpuolustuksen, aina huolehdittava on.

Ilahduttava on tahto, palvella Suomen nuorison.”

Osmo Laakso jätti perinnöksi, sanat nuo hienot kaikumaan. Ja kun ritarit järjestäytyi, piti säännöt kirjoittaa. Silloin varatuomarimme, ritarin taidot tarvitaan. Jotta jälkipolvet vielä, asian tunnistaa.

Heidän täytyi kirjoittaa säännöt ritareille; ne syntyi Osmon jäljiltä, siis ritarin tekemänä.

Heidän täytyi kirjoittaa säännöt ritareille; kertoa heidän tarinaa, sitä tämäkin koittaa.

62. TANKINLASKU

Kun vihollinen hyökkäsi heinäkuun lopulla, oli kesä 41’, paikkana Tsokkila. Tykistötuli pauhasi ja vaunut siellä eteni, kunnes hän, teki tän, teon merkittävän.

Jalkaväkirykmentin rohkea korpraali, päätti panna tuulemaan ja vaunut tuhosi.

Hän aika käytti enemmän kuin Sarvanto, mut silti hän, palkinnon saa, sen ojentaa Marsalkka itse saa.

Johannes Hartikainen tykin ampuja, korpraali tää oli pääkukkulan juurella. Kun vierestä sujahtaa, vaunut syvään pujahtaa, tähdätä saa nyt tosissaan, Jussi-poika vaan.

Punapanssareita oli tiellä yhdeksän, ranskalaistykillä hänen nähtiin tähtäävän. Ampui kaksi laukausta ja yhtä monta vaunua, täysosuman, tuhoavan, näin nähtiin ampuvan.

Kolme vaunua nyt livahtikin syvyyteen, hermot halliten keskittyi takaa tulleeseen.

Uuteen vaunukatraaseen, suunnaten tykin uudelleen, ja palamaan hän tankit saa, joka laukauksellaan.

Kuuden vaunun kohtalon hän silloin sinetöi, viisi alle puoleen tuntiin tykillänsä löi. Maavoimien Sarvannon, nimi Hartikainen on, näin ristin saa ansiostaan, ritari palkitaan.

Panssareiden torjunta Jussilta kuulon vie, näin komppanian päällikön lähetiksi käy tie.

Kun päällikkökin haavoittuu, niin paikalla on kukas muu; Hartikainen, on kaikkien korppi korpraalien.

”Mahdollisimman hyvin on täytettävä, jokaisen miehen saamansa tehtävä.

Niin sodassa kuin rauhassa, ei ihmeempiä tarvita.”

Näin sanoneen, Jussin kuulleen, joskus nuoremmilleen.

Näköala 4/II/JR 43:n äärimmäiseltä vartiopaikalta. Taustalla

Mustajoen sillan takana tiellä, ei-kenenkään-maalla, 5 pst-kiväärillä tuhottua hyökkäysvaunua. Nuijamaa 16.7.1941.

63. MAJUREISTA NUORIN

Viipurissa vapaussodan kevääseen hän syntyi, isäänsä ei koskaan nähnyt, kun tämä menehtyi. Aattehensa puolesta, tammikuussa surmattuna.

Äidin kasvattamana keskellä sisarparven, isänlähtö varmasti jätti syvän arven, mut murhetta ottanut ei, kun elämä mukanaan vei.

Talvisodan syttyessä oli hän kadetti, jalkaväkirykmentin komentajan lähetti, joka komppanian silloin sai, vaihtoehtoja ollut ei kai.

JR34:n 9.komppaniaan, päälliköksi määrättiin Ahti etulinjaan, Talvisota tarunhohtoinen, oli näiden Kirvun reserviläisten.

Miehet olisivat käyneet Ahdille isästä, niinpä joku korsun ritsiltä päätti kysäistä; ”Joko Suomest o miehet loppunt, kun päälliköksi poikasii nyt tult?”

Kauan eivät puhutelleet enää poikaseksi, näytöt puhui puolestaan ja luottamukseksi, muuttui se päällikköön, joka miesten kanssa kävi mittelöön.

Suomen nuorimpana majurina jatkosotaan, lähti tämä poikanen, motivaatiotaan, koskaan tarvinnut epäillä ei, kun hän joukkonsa taistoihin vei.

Jatkosodassakin johti joukkoja edestä, taistelu taistelulta näkyi ranta Äänisestä. Niinpä ristiä esitettiin, nyt jalkaväkirykmenttiin.

Hyökkäysvaiheessa hän kanssa valittujen miesten, valtas Ostan tienhaarassa bunkkerit ja piesten, antoi lähdöt vihollisen, esimerkillään innostaen.

Suurhyökkäys koitua oli kohtaloksi, komppania vaihtunut taisteluosastoksi, joka Äänisen rannalla, oli Soutjärven kohdalla.

Niinpä Vuorensola lähti itsenäisesti, katsomaan mikä pääsyn motista nyt esti. Joutuen käsikähmäänkin, kanssa vanjojen tietenkin.

Haavoittuneena hän tuli omiensa luokse, sankarillinen johtaja karkuun, kun ei juokse, näin sai tiedon tärkeän, löysi reiän hän mentävän.

Ulosmenotietä hallitsi pikakivääri, siinä on se kohta, jossa moni mies ei hääri, niinpä rohkeaan ratkaisuun, Ahti ryhtyi motin aukaisuun.

Kaiken käski pakattavaksi kuorma-autoihin, joilla rysäytti hän läpi motin seinän, joihin oli aiemmin tutustunut, ja heikon kohdan silloin tajunnut.

Puolustusvoimien palvelukseen jäi hän, Rovaniemen markkinoille sai käskyn määräävän, siellä sotasaalivartioon, jälleen määrättiin komppanian johtoon.

Rovaniemi kun oli hävitetty silloin, jälleenrakennusta tehtiin päivin sekä illoin, niinpä Ahtikin tehtävässään, halus auttaa mielellään.

Saksalaisten jäljiltä jäänyt betonirauta, oli hänen määräysvaltansa alla kuin lauta, jotka kuului sotasaaliisiin, Neuvostoliittoon luovutettaviin.

Ahti antoi kuljettajien viedä näitä, ja siksi hänet määrättiin lukemaan tiilenpäitä. Sotaylioikeus erottanut ei, kun Ahti itse eropaperinsa vei.

Suomen auttamisesta kuritushuonetuomio tuli, kun hyvä oli luonne tämän rohkean ritarin, jolt’ meni sotilasarvokin.

Vankilaan ei koskaan Vuorensola joutunutkaan, Juho Kusti Paasikivi tuli menoon mukkaan, ja armahti ritarin, palautti sotilasarvonkin.

Ekonomiopinnot vei sodan jälkeen Ahdin, joka sodas’ näytti inhimillisyyden mahdin. Reservissä ylennettiin, Ahti everstiluutnanttiin.

64. KERSANTTI JA RISTI

Lohtajalla syntyi ritari Kolppanen, Vapaussodassa jo vapaaehtoinen. 16 vuotiaana hän taisteli, oli isä kuollut ja tuskin äiti esteli.

Talvisotaan olikin jo yli-ikäinen, sodan syttyessä hän oli pioneeri sen. Kun venäläiset ylittivät Suomen rajan, Jaakko miinoitti luona Juntusrannan.

Jatkosodassa hän vaihtoi pioneerista jalkaväkirykmenttiin, verrattain pian hänet hurjapäisenä taistelijana tunnettiin.

Ja yltiöpäiseksi ei häntä voitua sanoa ollenkaan, hän itsensä uhmanneita uskallikkoja oli nähnyt solkenaan.

Rykmentin Prääsään asetuttua; puolustukseen, Jaakolle oli tuttua. Aina silloin tällöin mennä kankaalle, ei niin turvalliselle, ei kenenkään maalle.

Kun ilta pimeni, hän lähti liikkumaan, ilman näitä reissuja ei mennyt nukkumaan. Uni silmään tullut ei tämän sankarin, josta tarina leipoi myös ritarin.

Ja kelillä kuin kelillä matkaan lähti Jaakko Kolppanen, satoi vettä, räntää tai oli lunta yli haarojen.

Häntä kutsui puoleensa läpitunkeutumaton yön pimeys, ja siellä odottavat seikat olivat aina Jaakolle yllätys.

Niinpä kerrankin ollessaan taas reissullaan, tulee vihollisen partio nyt vastaan. Alkoi hurja vääntö painiottelu, keinot kyseenalaiset käyttöön oli otettu.

Jaakko pieneen alakynteen silloin jäi, odotti, että vanja oli oikein päin. Sitten munakäsikranaatin hän viritti, ja sen vastustajan alle näin pudotti.

Ja kranaatti alla takamuksen vastustajan räjähtää, näin Jaakko kiperästä tilanteesta taasenkin selviää.

Ja tämän jälkeen häneltä kysytään, ”vänrikki vai ritari”, Jaakon mielestä risti; se hyvä muisto sodasta nyt olisi.

Perustelut ristin sen kyllä kertookin, maineteoista tän rohkean ritarin.

Hän johti komppanian hyökkäystä itsenään, konepistooli ja kranaatit vain vierellään.

Tämän Prokkoilan jälkeen tulos on melkoinen, saaliina iso joukko vastustajia nyt vangiten. Kaksisataaviisikymmentä on vankia, sekä iso joukko eri aseita.

Ja sodan jälkeen Jaakko palaa taasen omaan yritykseen, Kolppasen sementtivalimo tarvitsee hänet toimitusjohtajakseen.

Näin Betoni Kolppanen pystyyn nousee jälkeen sodan viimeisen, sen sankari oli tämä kersantti Jaakko Jalmari Kolppanen.

Motista saatuja vankeja. Prokkoila 26.8.1941.

65. JALKA MENI- HENKI EI

Ennen sotia hän oli maanviljelijä, Mäntyharjun Kousankylällä. Sitten tuli kutsu siihen harjoitukseen, syksyn kolkytyhdeksän ylimääräiseen.

Kerkes Sauli oli kolmessa hommassa, noiden kolmen sodan kuukauden aikana. Kookoo-ryhmän ja joukkueen varajohtaja, sodan loppu talousaliupseerina.

Jatkosotaan käsky kävi uudelleen, nyt varajohtajaksi joukkueen.

Jossa toteuttaa Sauli sai itseään, kun sodan alkuun oikein hyökätään.

Kieltäytynyt ei haasteista hän usein partioon nähtiin lähtevän. Niinpä Sauli vapaaehtoinen oli pujahtamaan taakse linjojen.

Siellä hän hetken mellasti, kunnes omien puolelle palasi. Tuoden tiedon reissultaan, mihin kannattaa vaikuttaa.

Kerran näiltä reissuilta palattuaan, aseveljet kysyivät tosissaan, kun näkivät he Saulin kenttäpuvun melko lailla verellä tahritun.

”Et kai sinä ole vain loukkaantunut, verta asepuvullesi valuttanut?”

Ja konepistoolin perästä, näkyi muutakin kuin terästä.

Sauli vastas tyynesti uteluun: ”Jouduin painimaaotteluun, kun patruunat pihtele pääs loppumaan, niin konepistoolin perällä jatkoin vaan.”

Oli Korpiselässä nelkytyks, heinäkuussa homma mennyt väittelyks, kumpiko kukkulan omistaa, suomipoika vaiko iivana.

Sauli iskuryhmän otti johtaakseen, henkilökohtaista rohkeutta osoittaakseen. Mallin näytti kuinka toimitaan, kuinka kukkuloita vallataan.

Pari viikkoa jälkeen edellisen, Sauli valloittamattoman kylän tiedustellen; terveiset toi omaan tukikohtaan, kuinka kylä sitten vallataan.

Itse kylän valtauksessa hän, näytti esimerkin taas väkevän. Suuri rohkeus henkilökohtainen, sai siellä jälleen kiitoksen.

Syksy jatkui tietoja keräten, asialla yks ja sama ihminen. Säätämän puolustus ja Syväri, ei vielä näillä näytöillä ritari.

Lisäperustelut vuonna nelkytkaks, tilanteen muutti hetkessä jo paremmaks. Karhun esityksestä palkittiin, näin Sauli ritariksi nimitettiin.

Korpiselkä, Manssila, Goilampi Rajakontu, Säntämä, Tuulos ja Syväri. Oli paikkoja Kousan Saulilla, kuljetulla sotataipaleella.

Syväri oli koitua kohtaloks, kun miina Saulin jalan alla sanoi poks. Jalka meni, mutta henki säilyi niin, siviilirintaman työtehtäviin.

Kymi Oy ritarin sai riveihin, yhden korjausmiehen tehtaan tiloihin. Ja Heinolan pääpostilla, toimi Sauli Kousa myös vartijana.

Marskin ristiä harvoin käytettiin, sitä piirongin laatikossa säilytettiin. Alkuperäispakkaus vuorauksineen, ristin sai säilyttääkseen.

Niin toinen ritari tää Heinolan, koki sodan jälkeen aikaisen kuoleman. Ja ritari loppusijoitukseen, pääsi Heinolan kaupunkiin haudalleen.

5./JR 22:n lohkolta: Kaksi Mannerheim-ristin ritaria: Komppanian päällikkö, luutnantti Kokko vasemmalla ja tukikohdan päällikkö, ylikersantti Sauli Kousa, neuvottelemassa tulenjohtajan kanssa. Syväri 18.11.1942.

Kuva

JR 22:n lohkolta:

66. KARHUMÄEN KALLE

Hän oli vapaussodan vapaaehtoinen, ryhmänjohtajana taistellen, uskoi uraan, uskoi unelmaan, näin itsenäisyys, kun turvataan.

Talvisotaan sai oman osaston, Kalle Kustaa Karin nimi on osastolle sittemmin annettu, Karin komentoon osoitettu.

Suomussalmelta ja Raatteelta, Kari saikin kokemuksia, joilla oli hyvä taistella, kun koitti sota seuraava. Jatkosodassa oli rykmentti, jolla Karhumäkeen raivasi, tien läpi tiettömästäkin, perille niin hyvin tuloksin.

Hän on rykmentin komentaja, sotilashengen joukossaan nostava. Ei hän uskonut koskaan sattumiin, ei niitä ole, siksi varmisti sen, seuraavankin hetken.

Elokuussa hän kasvatti rykmentissään; hyvän hengen kaikissa miehissään. Kun mentiin läpi varustusten, miinakenttien ja murrostusten.

Syyskuussa painoi hän hullun lailla, oli Kaarlo Kari nyt ulkomailla. Toki rykmentti maksoi kalliin hinnan, kun läpi korpimaaston löysi Äänislinnan.

Lokakuu mentiin miehillä väsyneillä, kun matka jatkui siellä hyökkäysteillä.

Uupunut rykmentti valtas Suununiemen, Kaarlo Kari taas linjassa henkeä vieden. Komentajan usko oli kaikkein tärkein, miehet luotti, kyllä täysin värkein, vaikka ei paljoa varaa ollut, usko se oli mikä ei horjunut.

Hän on mennyt taas joukkoihin, luomaa uskoa miehiin, niin tietenkin. Ei joukko enää paljon jaksakaan, vielä yhden kerran vaan, koitetaan.

Marras-joulukuussa hyökättiin jälleen, kovia kokeneelle rykmentilleen, Kaarlo sai suunnan hyökkäykselle, määräyksen näille miehille. Karhumäen lounais- ja länsipuoli sinne vielä mies moni kuoli, mutta se ei ollut syytä hänen, miehen joka valtasi Karhumäen.

Esimerkillinen johtaja ja esimies, aina yhden askeleen edellä ties, mikä on hyvä, miten kannattaisi, siinä moni silloin yllättyä taisi.

Näin komentajalle työtä ja huolta riitti, niin viikatemies rykmentin johdon niitti. Kaikki meni yllättävän nopeasti alle vuoden vanhan everstin noutajaksi.

Hän oli silloin huonovointinen, luultiin syyksi silloin vilustumisen. Mutta aivohalvaus everstin sen vei, ei sille mitään mahtanut ei.

Ei nähnyt Kari rauhan tuloa, vaikka oli yksi rauhan luojista. Hän pyyteettömästi, kun teki sen, kaiken epäinhimillisen.

45:n komentaja, everstiluutnantti Kari. Uusi Segesa, Syväri 9.6.1942.

67. SUOMI SYDÄMESSÄ

Halki metsän tumman usvaisen, talsii pioneerikapteeni miettien; kuinka voisi sillan panostaa, kuinka pesäkkeitä tuhotaan. Jatkaa matkaa hiljaa kävelee, hyökkäys Ilomantsin syvenee. Näin pioneerit edistää, jalkaväen liikettä hyökkäävää.

Kuinka kapteeni tähän oli joutunut, elämänsä tähän asti kolunnut. Matka Kainuusta suureen maailmaan Suomen itsenäisyyttä varmistamaan. Mitä matka antoi, mitä soi, kaiken sen, mitä mies vain voi. Hän teki puolesta isänmaan, siitä häntä nyt kiittää saan.

Reino Lukkari uran uursi pioneereille, aselajin maineen työllään nosti korkeelle tasolle. Hän loi nykyaikaista taktiikkaa, Suomen olosuhteisiin sopivaa.

Reino Lukkarin voimakkaat ihanteet, Suomen itsenäisyyden varmistaneet. Ohjasivat uravalintaa, ylioppilas, kun päättää saa. Varusmiehestä kadetksi hän, suunnitteli sitten lähtevän. Näin tapahtui kuin kuuluikin, kohtalo selvä Reino Lukkarin.

Pioneeri jo varusmiehenä, samoin kuin upseerielämä. Pioneeripataljoonassa ja teknillisessä korkeakoulussa. Oppia vastaan silloin otettiin, näin sotaankin valmistauduttiin. Taidot joutuivatkin puntariin, kun Talvisodassa ne mitattiin.

Talvisodan linnoituksista Reino vastasi, niiden voittamattomuutta myös vihollinen arvosti. Mutta tulisi vielä todellinen, tarve pioneeritaitojen.

Reino laitettiin Saksaan oppimaan, kokonaan uutta pioneeritoimintaa. Kyseessä oli taistelupioneerit, nuo jalkaväen parhaat kaverit. Niinpä alkuvuodesta nelkytyks, Saksan reissu tuli käsketyks. Sieltä oppi Suomen oloihin, tuli mukana Reino Lukkarin.

Tuli käyttöön uudet käsitteet, iskuosasto ja esteen murtaneet, savustuksesta liekinheittimiin, iskumiehistä kasapanoksiin. Nämä kaikki käyttöön otettiin, kun jatkosodassa hyökättiin. Ensihyödyn sai Ryhmä Oinonen, keskellä Ilomantsin metsien.

Lukkarille riittänyt ei antaminen neuvojen, melkein koko ajan itse kulki kärjessä hyökäten. Pesäkkeitä hurjasti tuhoten ja samalla kahdesti haavoittuen.

Ansioista taktiikan kehittämisen, Reino Lukkari ritariksi nimeten. Saa korkean huomionosoituksen, korkeimman tuon sodan aikaisen. Perustelut olivat väkevät, itse kenraali Oinosen tekemät. Mitä sanottiin, perusteltiin, siitäpä tarina muutamaan riviin.

Nykyaikaisen pioneeritaktiikan, Reino jalkautti reissulta Saksan. Sen mitä oppi Keski-Euroopan, rintamilla, on nyt Karjalan olosuhteissa täysin käytössä, taistelupioneerien näytöstä. Varustettuihin asemiin tunkeutuminen, on leipälaji pioneerien.

Näin syntyi käsitys yhteistoiminnasta, kuinka aselaji voikaan toista oikein tukea. Useampi ol’ se bunkkeri, jonka selvitti majuri Lukkari. Asemasodan aikaan sai siirron, päälliköks’ Päämajan linnoitustoimiston. Siinä toimi sodan loppuun asti hän, kunnes koitti vastuu asekätkennän. Pioneerivälineet saivatkin, suunnittelijaksi pioneerimajurin. Räjähteet, miinat, erilaiset nallitkin, kuuluivat vastuulle Reino Lukkarin.

Kesällä neljäkymmentäneljä, ideoimassa pari kadettiveljeä. Toinen näistä Usko Sakari, toinen Aarne Reino Ilmari. Heillä suunnitelma salainen, varalta Suomen miehityksen. Jotenkin piti valmistautua, jos vielä koittaa sota seuraava.

Mikään onnistu ei salassa; ei tuon ajan Suomessa. Niinpä sitten kaikki paljastuu, ja telkien taakse joutuu; kaikki miehet osallistuneet, Suomen tulevaisuutta turvanneet.

Niinpä myöskin Reino Lukkari, on lähes kaksi vuotta vanki.

Vankilan olosuhteet jäljiltä sotien, sairastutti myös miehen monen kovakuntoisen. Näin kävi myös Reinolle tosiaan, että vankeusaika terveyden tuhoaa.

Reino vangittiin kesken opetuksen, oppitunnilta yleisesikuntaupseerien. Vankeudessa valitti hän huonoa oloaan, sitä aspiriinilla hoidetaan. Saunan lauteilla lääkintäeversti, Pekka Somer vatsaa paineli. Diagnoosin antoi pysäyttävän, pitkälle edenneen mahasyövän.

Kunnes koitti vapautuminen, jatkui taistelu kanssa taudin sen. Elimistö huippukuntoinen, pitkitti elämää kanssa kipujen. Voimat loppuvat ritareiltakin, näin kävi myös Reino Lukkarin. Kuollessaan vasta neljäkymment´kaks jäi yksin vaimo ja muutama laps. Päivälleen kaksi viikkoa välillä on kuoleman, kahden ritarin, Lukkarin ja Suomen Marsalkan. Jälkeen kummankin jää sankaruus, ja kansan syvä kiitollisuus.

Perinnöksi jäi paljon muutakin, tarinamme pioneerimajurin. Elämänarvot ja nuhteettomuus, niistä vastaa sukupolvi uus. Niinpä pojista ritari Lukkarin, upseerinuran vallitsee kumpikin. Näin jatkui ketju uran uurtajien, isän jäljiltä pioneerien.

Reino Lukkarin ihanne voimakkain oli takuu itsenäisyytemme vain. Hän teki kaiken puolesta sen, että olisi vapaa suomalainen. Niinpä sukupolvet myöhemmät, osoittaa kiitokset nöyrimmät. Uhraus puolesta maan tän pohjoisen, elämä on siinä vahvin ihmisen.

En karta taistelua, kärsimystä, en kuolemaa. Jos vain sillä varmistaa voin, että Suomi on vapaa. Täällä suorana seistä saa jokainen jäljiltä sotiemme sankarien.

68. NUORI

Talvisodan Summan rintamalle Sommesta, tää poika lähti Viipurin maalaiskunnasta. Ei vanha ollut iältään, kuusitoista vaan, ja ritareista nuorimpana hänet mainitaan.

Vaik’ ikää ei ois ollutkaan, niin teot puolestaan, puhuivatkin tämän ratsuväen sotilaan. Aina joutui käskettynä paikkaan pahimpaan, ja kärjessä hän joutui kuolemaakin uhmaamaan.

Ei toista ole olemassa Skytän kaltaista, jonka käskeä voi surman suuhun luottavaisena. Aina Lauri sieltä osaa takas palata, pintanaarmuja korkeintaan tuomisina.

Ratsuväkiprikaati Ilomantsissa, Kuolismaalla lähestyi vahvoja asemia. Eskadroonan Roiha käskettiin tunkeutumaan, kärjessä bunkkeriasemaan murtautumaan.

Vihollinen käytti aseita nyt kaikenlaisia, oli heittimiä, konetuli- ja automaattiaseita. Skyttä oli tuolloin kärkiryhmänjohtaja, jolla ei ollut lainkaan vaihtoehtoja.

Liikkeelle oli ensimmäisenä lähdettävä, kirpeä savu sokaisi, ja rätisi ympärillä. Eteenpäin oli silti ryhmän mentävä, ja ottaa vastaan tuli nyt myöskin tykistöltä.

Lauri sirpaleen sai silloin olkapäähänsä, sen ratsumestari sai siitä pois repäistyä. Niin jatkui matka omankin tykistön tuella, hyökkäsuralta ei voinut siivuun poiketa.

Niin matka meni Laurilta ohi siivillä, hengissä ollen huomasi, ollaan jo perillä. Käsikranaatein hän yksin valtas bunkkerin, näin saavutettu oli tavoite ensimmäisin.

Niin hyökkäysvaihe eteni ja aina kärjessä, sai Laurille hyökkäykselle näyttää esimerkkiä. Tämä johtui siitä, että olla ain pitää, hyökkäyksen kärjessä joku yltiöpää.

Näin Lauri veti perässään koko eskadroonan, hän sai joukot liikkeelle näyttäen sen voiman, jota esimerkiksi jo silloin kutsuttiin, kun suomalaisia sodassa eestä johdettiin.

Lauria ajoi eteenpäin muistot Talvisodan, hän halus ottaa naapurilta takaisin Karjalan. Hänestä tuli joukkueenjohtaja lopulta, se yltiöpäisyyttä nyt alkoi hieman karsia.

Vastuu alaisista oli jakamaton niin, ei suinpäin painunut hän enää uhkayrityksiin. Miestensä takia hän joutui ain punnitsemaan, kuinka paras lopputulos nyt saavutetaan.

Mut käskyt mitkä annettaan, niin niitä totellaan, Honkasalon kohdalla, kun kylää vallataan. Osasto Parviainen sai kylän vallatakseen, Skyttä oli reservissä ja sai sen hommakseen.

Hyökkäys oli ehtynyt ei eteen päästy lain, ”Skyttä valtaa tukikohdan”, kuului käsky vain. Niin alkoi tienuu ristin, puisen taikka Marsalkan, loppu kertoo, kuinka kävi rohkean johtajan.

Vihollinen kaivettu murrosteen takana, oli tuloksetta koetettu kahdesta paikasta. Näytti tuhoon tuomitulta hyökkäys eskadroonien, mutta oli yksi, joka astui valoon hyökäten.

Kersantti Skyttä tunkeutui nyt yli murroksen, hän vasemmalta aloitti asemien putsauksen. Pesäkkeitä kranaateilla tuhosi muutaman, ja vyörytti muuten hän sen puolen vasemman.

Tämän seurauksena vetäytyi puoli oikea, ja koko tukikohta oli Laurin hallussa. Skyttä oli itse kranaatteja heitellyt, ja näin taas kärjessä joukkonsa edennyt.

Haavoittuminenkaan häntä linjasta ei saa, vaan siellä tahtoo johtaa hän vielä joukkuettaan. Niinpä ristin esittely on niin ilmeinen, ja loppusanat tiivistävät Laurin rohkeuden.

”Kersantti Skyttä ollut on koko sodan ajan, kaikkein vaikeimpien partioiden johtajan paikalla ansaiten nyt erikoista tunnustusta, nauttien koko eskadroonan suurta luottamusta.”

”Hän kuuluu miehiin rykmenttinsä kaikkein parhaimpiin, henkilökohtaisesti rykmentin rohkeimpiin. Eskadroonan kaikki miehet häntä ihailevat, sotilaan esikuvana, kun katselevat.”

Niin kesken sodan opintoihin Lauri laitetaan, suurhyökkäyksen torjuntaan häntä taas tarvitaan.

Ritari sotiin sotansa loppuun ja kotiutuu, niin kuin yleisesti kotiutuu myös moni muu.

Ei siviili tuo alkuun onnea, ei laisinkaan, pari kertaa vauhtia armeijasta haetaan. Kunnes löytyy paikka; vaatimaton, viljelyyn, pitkään päivään perheelle se antaakin nyt syyn.

Kova työtahti ja sota kokemuksineen, ei ole vaikuttamatta Laurin terveyteen. Sepelvaltimotauti ritarille puhkeaa, vaikka mies on reilut neljäkymmentä nyt vaan.

Mut katkera ei Lauri osaa koskaan ollakaan, vaikka invaliditeetti on luokkaa korkeaa. Hän muistaa aina olla positiivinen tapaus, ja viljelyllekin keskeistä on Suomen vapaus.

Eversti Ehrnrooth puhuu ja kiinnittää Mannerheim-ristin kersantti Skytän rintaan. Fedotova 9.8.1942.08.

69. URHONA KUOLLUT

Nissisen Lapra jo Värtsilän aikaan, oli eturivin mies, mitä tehdyksi saikaan. Hiihti ja laski hän parhaiten mäet, taivaalle nousunkin vielä sä näet.

Lauri tuo suojeluskunnassa mietti, maanpuolustus on hänen kutsumus, vietti. Niinpä lentokoneen sai Laurikin alle, kun kutsu kävi lento-oppilaaksi Kauhavalle.

Niin kutsui hetkesi lakeus ja Suomi on maa, edelleen vapaa. Lauria Suomemme kauneus ajoi puoltamaan, puolesta tämän maan.

Lento-RAUK:n jälkeen kanta-aliupseeriksi, kurssin arvosanat muodostuivat loistaviksi. Niinpä Lapra saikin esittää oman toiveen, kuinka ollakaan valitsi Ritarilaivueen.

Jonka riveissä hän lähti Talviseen sotaan, Fokkeri alla hän teki taikojaan. Neljä ilmavoittoa oli plakkarissa, ja ura sai jatkoa ilmavoimissa.

Välirauha vei Reserviupseerikouluun, Ilmavoimat vaihtui ilmatorjunnan jouluun. Kurssi tuli kahdessa osassa lusituksi, kun välirauha vaihtui jatkosodan taisteluksi.

Fokkerit olivat vaihtuneet heillä, jatkosotaan Brewsterin kyytiin lähteneillä. Lauri mieli samalla myös upseeriksi, niinpä rukki ehtona oli kadetiksi.

Mutta siinä samalla hän niin raivoisasti, taivaalla taisteli uhrautuvasti. Ilmavoitot seurasivat toisiansa, kiitollinen oli myös Suomen kansa.

Kolmas kerta toden sanoi, kun sankariksi, Lundqvist esitteli Nissistä ritariksi. Alkuvuoden nelkytkaksi näytöt riittivät, ne kadetin ritariksi siivittivät.

Vuotta aikaisemmin avioon mennyt, Lasse oli Santahaminaan lennellyt. Sinne sai hän tiedon nimityksestänsä, sinne sai hän myöhemmin myös ristinsä.

Ilo ylimmillään oli nyt kadeteilla, kun uusi ritari oli kurssin lauteilla. Seremonioita ei ollut kummempia, jos ei lasketa kadettien kultatuolia.

Heinäkuu kesäkuista parhaimmalta tuntuu, vaimon sai, kesken sodan verhottuna huntuun. Risti vuotta myöhemmin rintaa koristi, ja vuotta myöhemmin pappi pojankin risti.

Lapsi oli Lapran elämässä isoin juttu, perhe oli tärkein, kuten ystävä ja tuttu. Lämmin ihminen varsin perhekeskeinen, rintamalla taistelija hurja ilmateiden.

Niin vuosi vaihtui jälleen, tuli sodan kesä hurja, jolla oli tarjota myös elon puoli nurja.

Heinäkuuta ennen torjuttiin suurhyökkäystä, lentokoneet tukivatkin tuota rypistystä.

Urhon päivän kukanistutus nyt Nissisellä, rouvan valtaa ahdistus, sydän on niin hellä. Tulee tunne kuin nämä olis kukat haudan, itku tulee samalla ja se kestää kauan.

Seuraavan päivän radiouutisista, selviää syy noista tunteen palasista. Mitä siellä rintamalla on tapahtunut, miksi itku rouvalta ei loppunut.

Tämä tarina kertoo kahdesta kuolemasta, kahden hävittäjä-ässän yhteenosumasta.

Tämä tarina liikuttaa myös kertojan, jäljiltä sodan kohtalokkaan ajan.

”Hälytys, hälytys”, kaikui jossain siellä, konepaikoilla ja Lappeenrannan kiitotiellä.

Kaikki koneet ilmaan, silloin käskettiin, kahden lentueen koneet käynnistettiin.

Mersujen starttivauhtipyörät ulvoi kaikkialla, kahdeksan hävittäjän konepaikalla.

Urho Sarjamon kakkoslentue kärkeen, Nissisen lentue heti peräjälkeen.

Kahdeksan konetta rykelmänä kiitää, pian kentän päästä ne kaikki jo liitää. Lentueiden suunta on kohti Viipuria, ja vastaan tulevia vihollisen muodostelmia.

Vihollinen on jo Viipurin liepeillä, taisteltu on jatkuvasti myös ilmateillä. Ilmassa miehet ovat melkein yötä päivää, taistelut, voitot, tappiot ovat arkipäivää.

Unen ja levon puute alkaa painaa jäseniä, valppaus, ettei tule yllätyshyökkäyksiä. Koneita ei tuhota saa antaa maahan, ilmataisteluissa kaikkensa antaa saahan.

Niin jää taakse kotitukikohta Lappeenrannan, miettii lentäjät, taas kohta kaikkeni annan. Viipurin itäpuolella, kun lennetään, vihollisen siellä olevan tiedetään.

Taivas täyttyy pisteistä suurenevista, noista ilmataistelun aloittavista.

Sarjamo ja Nissisen sopivat ääneen; Lapra vetää ylös, käy Sarjamo päälle.

Niin edessä on hullunmyllyinen näyttämä, valojuovien, kieppuvien koneiden täyttämä. Sarjamon lentue taistelee raivoisasti, Nissinen tähystää malttamattomasti.

Nissinen heilauttaa kättään merkiksi, ”seuraa minua, se selviää kyl` miksi.”

Vain yksi kone lentueesta näkee tämän merkin, muilla polte taisteluun on jälleen herkin.

Yhtäkkiä pilvikatosta tippuu tumma, möykky se on kone, tuo ihme ja kumma.

Ei ehditä huutaa mitään varoitusta, Kun törmää Nissinen ja tuo möykky musta.

Molemmat koneet hajoavat palasiksi, lentäjät muuttuivat matkustajiksi. Toinen oli Lapra, mutta kuka oli toinen, tuo maassa savuava poikapoloinen.

Kohta taistelu taukoaa ja alkaa paluulento, on silminnäkijän mieli herkkä ja hento. Hän menetti lentueen päällikön juuri, täyttää rinnan suru ja kaipaus suuri.

Kun koneet rullaa paikoilleen jää paikkoja tyhjäksi, tulee Nissisen mekaanikko nyt kysyjäksi. Ei millään voi uskoa, todeksi käyneen, ritarin rohkean nyt lennolle jääneen.

Niin alkaa koneiden palanneiden laskeminen, Nissistä vaille on lentue ykkönen. Sitten tulee viimein tieto kakkoslentueesta, Sarjamon kone puuttuu nyt laivueesta.

Näin kävi, että kohtaloksi näiden kahden, tuli törmäys ilmassa lähellä Viipurinlahden. Vihollinen koskaan ei saanut Nissistä, vaan törmäys ilmassa, kerrassaan merkillistä.

Urhon päivä koitui näiden miesten kohtaloksi, ei sattuma, vaan määrätty, sellaiseksi joksi, kukaan tuskin olisi voinut arvatakaan, kuinka ihmishenki julmasti nyt olemasta lakkaa.

Niin selvä oli syykin itkun rouva Nissisen, kesken kesäkukkien istuttamisen.

Sankarivainaja miehestä tuli, Laurista, joka tuore isä nyt oli.

Sattumaa oli vielä kuolema toinen, pommitus Simolan ratapihan moinen. Kaikki mitä ritarista oli löydetty, oli ruumisjunan pommituksessa hävitetty.

Oli Karhusen lentävästä sirkuksesta, ritari viety, huippumies lentueesta. Mutta Lauri kerkesi varmistamaan sen, saa vapaa olla jokainen suomalainen.

70. HENGENPELASTAJA

Felix kuului Kauhavan suojeluskuntaan, ei päässyt Talvisodassa hän etulinjaan. Sairauden vuoksi nostoväkeen hän, oli joskus päätetty siirrettävän. Mut onneksi tää sota viimeisin, tarvitsikin, Felix Isosompin. Näin JR kolmekymmentäseitsemän sai lääkintäaliupseerin etevän.

Miehet makasivat kentällä haavoissaan, ei kenenkään maalla tuskissaan. Ja heidän luokseen pomppi, tää Felix Isosomppi, tuoden rauhan avun tunteesta.

Kukaan muu ei uskaltanut auttamaan, yksi lääkintäaliupseeri vaan, hän yksin tosiaan, nuo miehet pelastaa, ja antaa heille avun parhaimman.

Rykmentin johtoporras huomasi myös sen, tuon miehen uhrautuvan työn ja rohkeuden.

Niinpä hyökkäysvaiheen jälkeen hän, kuului saaneen ritariesityksen lähtevän. Siinä sankariteot yhteen laitettiin, kaikki totta niin, mitä kerrottiin. Kun joku ristin sai ampumisesta, Felix sai sen henkien pelastamisesta.

Särkisyrjässä henget pelasti, tämä rohkea lääkintäaliupseeri, Hän sieltä pelastaa, liikkumattomatkin saa, turvaan omalle puolelle.

Leppäselässä hän samalla kuin pelasti, reitin vihollisen asemiin tiedusteli. Näin toimii ritari, tää reipas lämäri, samalla tiedustelun tekevi.

Purolammen taistelun tiedustelussa, kuollutta aseveljeä noutava. Felix jälleen tiedustelun suorittaa, ja erittäin tärkeitä tietoja saa.

Hän näki vihollisen irrottautuvan, ja tiedot välitti, näin jälleen hyökkäsi. Hetken huilannut pataljoona uudelleen. kiitoksen kanssa tämän miehen jälkeen.

Pien-Kallelovan taisteluiden lomassa, hän haki asetoveria kuollutta. Ankarasta tulesta huolimatta, hän lähestyi vihollisen asemia. Vaati hurjaa rohkeutta tietenkin, tämän sankarin, tulevan ritarin. Mutta veljeä ei sinne jättänyt, sen hän oli jälleen kerran päättänyt.

Felix eli läpi elämän säilyttäen, mielenlaadun tyynen ja niin auttavaisen. Punainen risti hihassaan sodassa, tai rauhan töissä konepajalla. Aseveljet hänen ennen kaikkea, sitä arvosti, kun hengen uhmasi. Pelastaakseen taikka auttaakseen, sitä Feeliks teki mielihyväkseen.

Hakisi hän kaikki miehet toisaalta, tulen alla, vaikka ei kenenkään maalta. Sen moni näkikin, tämän ritarin. Liikkuvan keskellä luotien.

Hän siellä aseveljien luokse pomppi, tuleva ritari Felix Isosomppi.

On mies paikallaan, huonolla kuulollaan, pelon sai varmaan poistumaan.

Oman hengen laittoi aina alttiiksi, niin teki Mannerheim-ristin ritari, puolesta Isänmaan, valmis uhrautumaan, ja aina kaveria auttamaan. Haavoittuneen katse tuo kiitollinen, tai lämmin sana jälkeen pelastamisen. Keskellä taistojen, etulinjojen luona aina toista auttaen.

Vääpeli Taipaleessa Talvisodassaan, pääsi runoilijaakin kai tapaamaan. Hän piti huolen komppanian pojistaan, vaikkei omaa hällä vielä ollutkaan.

Voi jospa täältä elävänä selvitään, vääpeli tulevaisuuttaan käy miettimään. Hän siellä miehinensä vääntää ja taiston voitoks kääntää. Ja näin hän jatkaa elonpolkuaan, sotaan seuraavaan.

Tuli Aholasta jatkosodassa, rykmentin suuntaosastolle johtaja. Hyökkäyksen alkuun hän johtaa joukkojaan, rohkeasti läpi erämaiden vaan.

Ei vihollinen totta tosiaan, tiedä Aarnen suuntaavan nyt joukkojaan. Näin yllätykseen pääsee, asemiin iskemään, saaden vihollisen lähtemään, perääntymään.

Hän rohkeudellaan pelot ne voitti, saaden miehet häntä aina seuraamaan. Hän oli rauhallisempi, kuin rauhan aikana, ja tämä sattui sodan olosuhteissa.

Mut onni kääntyä voi aina sotilaan, joka esimerkin näyttää rohkeudellaan. Näin myöskin Aarne joutuu kokemaan, kun ruumiskasasta hänet pelastetaan. Tuttu lääkäri huomaa Aarnessa, merkkejä, että hän on elossa. Niin alkaa kamppailu ja toipuminenkin, tämän tulevan ritarin, sankarin.

On käynyt onnellisesti nyt niin, että Aarnelle kirjeessä se kerrottiin.

Sä olet isä pienen poikalapsosen, kun tulet kotiin, saat syliisi sä sen. Tämä tieto pitää Aarnen elossa, vaikka ei ole hällä paljon toivoa.

Mutta keskeisintä onkin tieto tää, joka häntä eloon siivittää, hän selviää.

Oon Aarne myöhemmin tän kaiken kertonut, ”jälkeläisen syntymä pelasti mut.” Kuoleman porteilta takaisin elämään, lapsen kasvua, kehitystä näkemään. ”En kuolla nyt voi, en kerta kaikkiaan, minua kotona juuri nyt kun tarvitaan.” Vaimo ja lapsi saa kotiin sankarin, tuon Mannerheim-ristin ritarin, lapsi isin.

Näin sodan julmuus onneksi koitui, henkiin jäikin yksi sankari sen, joka periksi ei osannut antaa, hän oli sankari niin suomalainen.

Toivuttuaan ei palaa rintamaan, hän komendantiksi jää kotisairaalaan. Saa vielä käskyn Sortavalaankin, sielläkin pesti sairaalan komendantin. Niin sota loppui myöskin aikanaan ja Aarne hoitaa luottamustoimiaan. On aktiivinen mies, vaikka tuska ainainen, mukana muistona taistojen ja sotien.

Normaaliksi työkyky Aarnen merkittiin, huonosti invaliditeetti tunnistettiin. Maanviljelijän päivät raskaita ne on, näin kuitenkin määrä on Aarnen kohtalon. Hän viisilapsisen perheen siinä saa, samalla yhteiskunnassa hän vaikuttaa. Vähempiosaisten puolta aina pitää hän, näin ritarin tiedettiin tekevän.

Myös vanhan vihollinen osaa arvostaa, sankareita, sekin huomataan. Kerran, kun Aarne on Neuvostoliitossa, Virolaisen kanssa illanvietossa.

Saa ministeri aina ruoan myöhemmin, ansiosta sen hovimestarin, jota sitten pöytäseurue alkaa neuvomaan ja vastauksen saavat tarjoilijaltaan.

”Meillä käy aina ministereitä, heitä harva se päivä täällä nähdä saa, mutta suomalaisia sotasankareita täällä ensin aina palvellaan.” .

72. MESTARIHIIHTÄJÄ

Hän sankari oli myös suksien päällä, hän metsässä viihtyi niin säällä kuin säällä. Ohjauksen urheiluun hän kotona sai, se jouten olon nyt voittavi ain.

Zakopanen MM-hiihtojen viestissä, Olli oli elementissään, jos missä. Hän kiipesi suksineen jyrkätkin mäet, vikkelämmin kuin oravan sä näet.

Hiihtotaito joutui myös koetukselle, tarve tuli miehelle suomalaiselle, Talvisotaan hän lähti hiihtelemään, ja vihollisen toimet kiistämään.

Niin Lapin ErP. kaksikymmentäviisi, sai riveihin miehen, mi´ suksilla kiisi. Sissikurssille hänet komennettiin, vääpeliksi myös ylennettiin.

Välirauhan aikaan kutsui häntä rukki, upseerivajetta Niinisalon kurssi tukki. Sen jälkeen sai Olli oman joukkueen, ja käskyn jatkosotaan miehineen.

Komppanian sai Olli johdettavakseen, Sallan-Savukosken niin kuljettavakseen. Hän johtoon myös nousi tuon SAU-osaston, sen johdossa ritari on peloton.

On retkillään edennyt kärjessä aina, ei rasitus retkien paljoa paina. Mut henkinen kuorma, se iso on ain, ja vastuu jakamaton johtajain.

Taitavaksi, kylmäveriseksi mainittu, tiedustelutiedot ain on toimitettu. Ne estäneet omien tappiot on, näin jatkui tarina SAU-osaston.

Perusteet täyttyi esittelyyn ristin, vihollisen useammankin puuristin. Näin ritari esitys laitettiin, ja lopulta ritari oli hän niin.

Hän painimaan joutui myös keskellä taiston, konepistoolin häiriö aktivoi vaiston, jota itsesuojeluksi kutsuttiinkin, ja kuuden kanssa siinä tapeltihin.

Hän hyökkäsi myös kanssa saksalaisten, mut eteni hyökkäys vain suomalaisten. Suomalaiset siinä ne saarrostettiin, Olaviakin silloin ammuttiin.

Sotasairaalan sai hän arvostetun merkin, kädestä itsensä kenraalieverstin. Häneltä raportti silloin pyydettiin, ja saksalaiset johtajat surmattiin.

Mietti mitä on sodan järjetön puoli, siitä Olavilla oli usein huoli. Hän joutui tragedian näkemään, kun Seitajärvelle ensimmäisenä käsketään.

Ritari oli paras varmaan kestämään, näyn, joka sodan saa pahalta näyttämään. Ei siviiliuhrit ole tarkoitus, vaan laillinen oman maan puolustus.

Asekätkentäänkin Olavi osallistui, jäi kiinni, mutta pako se onnistui. Hän suuntasi suuremman rapakon taa, siellä Marttisen miehenä hän jatkaa.

Niin Olavi sai sitten kotimaan uuden, ja sen armeijan tuomana tilaisuuden. Niin hänestä tuli taas kouluttaja, talvisodankäynnin huikea.

Hän everstiluutnanttina palvelikin, ja uudelle maalleen antoi poikansakin. Mut lapsen lapsi sai ohjeen tuon niin, ei tarvita ketään enää sotiin.

Sielultaan Olavi oli suomalainen, aina muistossa elo tuo lappilainen. Hän maataan palveli niin kuin vain voi, ja siitä kiitokseksi laulu soi.

Luutnantti Olavi Alakulppi. Ontrosenvaara 29.3.1942.

Ohdan lohkolla heinäkuussa, oli torjuntataistelut.

JiiÄr seiska oli vastuussa, sen vuoro oli tullut.

Sevastopolin tukikohta, oli se, josta taisteltiin.

Oli ilmassa rautaa paljon, tulta kaiken aikaa niin.

Oli moninkertainen voima, vihollisella vastassa.

Silti suomalaisten pakko, oli vastaan taistella.

Johti joukkoa kapteeni rohkein, edestä kuten pitikin.

Siitä sai hän maksaa hinnan kalleimman tietenkin.

Oli kolmas ja kovin kerta, kun yhteen otettiin.

Silloin taistelulähetti näki, joku osui nyt kapteeniin.

Niin lähetti kapteenin luokse, tulen alla syöksähtää.

Siinä montun reunalla päättää, on pakko yrittää.

Oli kapteeni osuman saanut, pahan, arveli lähetti.

Hän kapteenin olalleen nostaa, ja suojaan lähimpään säntäsi.

Sai avukseen lääkintämiehet, kapteenia hoitamaan.

Oli lähetin palattava, vastahyökkäystä jatkamaan.

73. KAPTEENI JA LÄHETTI

Lähetti haavoittui myös itse, ja joutui sotasairaalaan. Siellä radiosta kuulee, saaneen ristin ansioistaan.

Hän sai myös yllätysvieraan äidin pienten lapsien. Tuli kiittämään hän lähettiä, nyt puolesta miehen.

Lähetti kertoi rukoilleensa, koko matkan kantaessaan; kapteeniaan suojaan, että tämä vielä elää saa. Oli mielessä pienet lapset, ja lapsen pieni pää. Miten se vastaan ottaa, jos ei ole isää.

Niin rohkea kapteeni hautaan, sitten lopulta siunataan. Hieno upseeri ja esimies, antoi puolesta maan; hän kaikkein kalleimpansa, kaksi ristiä siitä saa. Puisen itsellensä, ja toinen vaimolle annetaan.

Ai niin, entäs lähetti, mitä hänelle tapahtui? Hänestäkin tuli ritari, pitkä elämä sukeutui. Ehkä osa kapteenista, jäi häneen elämään. Sieltä Sevastopolista kuka sitä tietääkään.

Lähetti tuo ilmoitusta.

Värtsilä, Petäjävaaran ja Havukanvaaran välinen maasto sekä Kove 9.7.1941.

74. HYÖKKÄÄVÄ SANKARI

Sortavalan edustalla, siel’ Nahkonmäessä. Hän johti silloin komppaniansa, menestyksekästä hyökkäystä.

Yllätti hän vihollisen, sai sieltä sotasaalista. Aikana sen hyökkäyksen, osoitti hän urheutta, tuota rohkeutta.

Hyökkäysten sankari, Reino Korpi on, joukkonsa johtajana aivan verraton. Hengen saa hän luotua, se joukkoon leviää, eikä tätä joukkoa voi mikään pysäyttää.

Simaniston valtauksessa, hyökkäys oli pysähtynyt. Tempaisi komppaniansa, ja oli kärkeen edennyt.

Juoksi hän kanssa noiden miesten, meni komentoryhmineen. Päätti matkan hän kymmenen, jäi kylä sotasaalineen, haltuun hyökänneen.

Hyökkäysten sankarin, sai onnistua, Karjalan mailla tämä sai tapahtua. Hyökkäysten sankari, luutnantti tää on, Reino Korpi hengen luo ja on hän voittamaton.

Päsinselkä piti vallata, talo talolta se tehtiinkin. Reino Korpi oli asialla, veti mukaansa hän miehetkin.

Pääsi suihkuun pikakiväärinkin, jatkoi silti matkaansa. Häntä seurasi taas miehetkin, päällikköä rohkeaa, uhrautuvaa.

Hyökkäysten sankari, silloin kerrankin, Muurmannin radalla yllätti vanjankin. Hyökkäysten sankari, kanssa pistoolin, välejänsä selvitti kanssa everstin.

Tarzepolin metsikössä käyty, taisto oli hurja niin. Jos ei silloin tehtävä täyty, kun neljäänsataan laskettiin.

Everstinkin listalle saaminen, oli maineteko tekojen. Ja tulihan sieltä myös kaksisataapäinen joukko tuo myöskin vankien, Reinon ottamien.

Hyökkäysten sankari, myös ristin saa, ansiosta kaiken tuon, Marski ojentaa. Hyökkäysten sankari, sodasta selviää, lopulta vain naarmuilla jatkamaan elämää.

Elämä näytti varjopuolen, Reinolle jälkeen sotien. Päänsäryt toivat hälle huolen, paljastaen aivokasvaimen.

Leikkauksella se saatiin kuntoon, kaiken piti olla hyvin niin. Elämä jatkui normaalisti, kunnes tuli matka Helsinkiin, sille kurssille niin.

Hyökkäysten sankari, pitää luentoo, kesken kaiken valittaa hän huonoa oloo. Hyökkäysten sankarin, aika tullut on, ja vessasta löytyykin ritari eloton.

Hyökkäysten sankari, maalissa nyt on, elon polku kuljettu, kiitos lausuttakohon. Hyökkäysten sankari, meille jätti sen, itsenäisen isänmaan, hurmoshenkisen.

75. KIITOKSEKSI KUOLEMA

Aaro työkseen tahtoi kasvattaa ja opettaa, humanisti oli hän niin luonteeltaan. Hän varmaan opettaisi, jos ei sotaa olisi, mutta sinne jää, ei opettajaa nää.

Oppilaat on vaihtuneet sotilaisiin, Talvisodan toimisto nyt aseisiin. On päivä kesäinen, nyt Aaron viimeinen, tämä syntymäpäivän jälkeinen.

Kiitokseksi kuolema, siellä koittaa Aarolla, joka sankarina koittaa auttaa myös vihollista. Kiitokseksi kuolema, muttei ilman taistoa, henkeänsä anna ritari tämä rohkea. Kiitos ja kuolema.

Oli hyökkäysvaiheen aikana hän johtanut, joukkonsa menestykseen ja itselleen; sai ristin rintaansa, kun piti pintansa, komppanian päällikkönä hän.

Korpiselkä, Rajakontu, Säntämä, Goilampi Aaron nimeen liitetään.

Viimeisessä haavoittui, mutta onneks pelastui, kun koitti vihollisen pelastaa.

Ei kiitosta, tarjoa, vihollinen ankara, vaan Aaroa tervehtivät he laukauksilla.

Ei vanjalla ole tahtoa, Aarolle antautua, Ei mitään järkeä, vaihdetaan siis laukauksia. Niin koittaa kuolema.

Aaro vihollista tahtonut ei murskata, tahtoi ihmishenget sieltä pelastaa.

Mutta samalla, melkein koittaa kuolema, on kaikki tämä varsin jaloa.

Haavoittuu hän ja joutuu vielä toipumaan, kunnes kutsun rintamalle hänkin saa. Pelastamaan Viipuri, siihen kelpaa ritari, joka rohkeudestaan kyllä tunnetaan.

Kiitos pojat, sanoi hän, kun ritarin syntymäpäivän; korvike siellä hörpättiin, keskellä sotaelämän.

Unohdu tämä ei, sanoi Aaro myös hei, mutta lähdetäänpäs töihin, vanja armoo anna ei, vaan pelkää kuolemaa.

Pitkään kahveja ei saatu muistella, ankarat taistelut oli Juustilan. Päivä seuraava, toi Jobin postia, tykistö jauhoi suomalaisia.

Siinä sirpaleen sai Aaro myöskin päähänsä, tuo sirpale ei tuonut onnea.

Niin päivä viimeinen, oli Aaro Seppäsen, mutta muistoissa on hänkin ikuinen.

Kiitosta toistava, tämä pohjoinen kansa, jonka muistoissa ritarit ovat ikuisia.

Kiitos ja kuolema, käsikkäin ne kulkevat, ja suomalaiseen sankartaruun aina kuuluvat: Kiitos ja kuolema!

76. VKT-L

Ryhmänjohtajaa tarvitaan, kun toimeenpano käytäntöön viedään. Tällä tasolla ei voidakaan, delegoida muille mitään.

Näin on, ja on ollut, ja tulee myöskin aina olemaan. Näin on ja on ollut, ja on kun uppoudut sä tarinaan.

Jonka alku kirjoitettiin, jatkosodan ensimetreillä. Kun kersantti Lehtonen laitettiin, pesäkkeiden kimppuun Säiniöllä.

Hän karkotti vihollisen miehineen, otti risteyksen tärkeän haltuunsa. Katkaisi samalla hän pohjoiseen, huoltoreitin vihollisen kolonnan.

Kuka on tuo kersantti, takana nyt noiden sankar´tekojen, hän on kersantti, Veikko Kaarlo Tapani Lehtonen.

Kun Villavaarassa taistellaan, vihollinen tunkeutuu myös asemiin. Silloin sankaruutta tarvittiin, ja Lehtonen taas hätiin pyydettiin.

Oma-aloitteisesti taisteluun, käy Kaarlo miehinensä raivoisaan. Vaikka vakavasti haavoittuu, periksi ei anna silloin tuumaakaan.

Kielloista huolimatta hyökkäykseen, käy rohkeaan tää haavoittunut mies. Luovuttaa Kaarlo ei voi miehineen, ennen kuin vanjat onkin tipo ties.

Ja niin käy kuin piti käydäkin, että tilanteesta jälleen selvittiin. Tilanteen eduksi kääntämiseen, kuitenkin Kaarlon verta tarvittiin.

Hän ei oo, millänsäkään, kun viedään haavoittunut toipumaan. Hän ei oo, sillänsäkään, kun upseeriksi myöskin leivotaan.

Näin on auki tie itäinen, sen taisteluissa kunnostautui hän. Niinpä Marsalkkakin nähty on, ristin Kaarlolle rintaan pistävän.

Lehtosen tunteneet kuvailee, hänen olleen kovin harkitsevainen. Näin on henkiä säilynyt, ainakin hänen alaisensa uskoo sen.

Pidetty esimies perässään, veti kouluttamiansa miehiä. He seurasivatkin Kaarloa innolla, eivät hylänneet he vänrikkiänsä.

Joka oli upseerin arvon nyt, saanut jäljiltä noiden näyttöjen. Joista tuleva on ristikin, kaikkihan nyt hyvin tietää sen.

Hän ei oo ollut koskaan, huono johtaja niiden miehien. Hän ei oo ollut koskaan, roolimalli kovin huono, tiedän sen.

Räisälän kylässä Kannaksella, juuret ovat Hugo Laukkasella, joka sodassa antoi tekojen puhua puolestaan. Kolkytyhdeksän vaihtui koulutushaara, kun päätään nosti tuo itäinen vaara, Konevitsan rannikkotykistö vaihtui jalkaväkeen. Alikersantista muutos kersantiksi, siirto jalkaväkeen tiennyt vain ei miksi, miksi. Marsalkan ritari oli tämä sankari, Marsalkan ritari, vaatimaton kersantti.

Jalkaväkirykmentin taistelumoodi; oli periks ei anneta koskaan-koodi. Ja Hugon sitä koodia helppoa oli lukea niin. Kiteellä kun hyökättiin yli rajan, tiukka vastarinta oli vastustajan. Kekoselkä-nimistä kukkulaa, kun vallattiin.

Kaikki upseerit kuolivat komppaniasta, miten selvitään tilanteesta tukalasta, no, esimerkin voimalla tietenkin tämän kersantin. Hugo otti komennon kaikista näistä, kukkulan laelle tulleista päistä, ja näin hän järjesti joukon jälleen hyökkäykseen.

Miehet seurasivat Hugoa tässä, esimerkin voimaa hyökkäävässä, Hugossa oli koko komppanian tarpeisiin. Hän oli johtaja seurattava, nyt päällikön sijaan johtajana, kaikki seurasi kukkulan laelle hurjasti taistellen.

Hän hyökkäsi läpi murrosteiden, hän johti sivustaan koukanneiden, miesten osastoa nyt tavoitteeseen.

Tämä hyökkäys oli miesten rohkeiden, tulevien Marskin ritareiden; samassa rinteessä haavoittui Aarne Ahola.

Hugo Laukkasta ritariksi esitettiin, kasapanokset ja kranaatit siinä nimettiin, ja se, että aina hän oli joukon kärjessä. Hyökkäysvaiheen jälkeen siirtyi hän sinne, Laatokan rannalle paikalle minne, terveys petti ja jätti hetkeks sankarin.

Keuhkokuume vei hänet etulinjasta, uusi tehtävä Lappeenrannasta, löytyi kouluttajana nyt alokkaiden. Jäi väliin hällä sotilasarvoista yksi, kun kersantti vääpeliksi tuli nimetyksi, näin natsat vääpelin, kun pukuun ommeltiin.

Kävi koulutus Hugon mielenterveydelle, niin Hugo anoi pääsyä Rukajärvelle. Tässä vaiheessa vääpeli olikin jo vänrikki. Ilomantsissa piste pantiin hyökkääjälle, mottitaistelut ei sopinut hyökkäävälle, mutta sinne sota sitten loppui myös Hugolta.

Ei vihollinen ampunut sitä laukausta, joka tehnyt ei onneksi uutta jakausta, mutta sattui se kuitenkin mennessään läpi nilkasta. Näin Laukkas Hugon sodat oli siinä sitten käyty, jos kansalaisvelvollisuus ei tällä täyty, niin elämä tuo jatkui valtionrautateillä niin.

Väliin muisteli hän juhlahetkeä, kun kertaili mielessään sodan retkeä, joka vei kannaslaiseen korpitukikohtaan. Siellä rykmentin komentaja Eero Juva, kerran oli paikalle kutsuttuna. Ja ristin hän pisti rintapieleen Hugo Laukkasen. Tuota mukava muistella oli väli ajoin, muuten elo soljui kiitollisin sanoin. Ritarin, ritarin näin kun sai hän sen ristin. Ritarin, ritarin tuo tarina luokse meidänkin. Ritarin!

78. HÄN EI LÄHTENYT POIS

Aamuyöllä tykistön turvin vihollinen hyökkäsi asemiin, oltiin Vienan Karjalan mailla, Kiskis siellä sanottiin. Valtava voima vastustajan, karjuttiin käskynä: ”Perääntykää”, upseerit käskivät perääntymään.

Hän ei lähde pois, vaan makaili tantereella, tuskin pelätä osasi, ei kuullut noita käskyjä; hän silmillään, kun kuunteli, mutta kuullut ei.

Temmeksen mies se pääsi Talvisotaan, kun Suomesta miehet väheni, Suomen salainen ase oli, kuten tää lähes kuuro korpraali.

Teki hän kaiken muiden mukaan, seurasi vain perästä, Ja kelpasi myös jatkosotaan, olihan hän terästä, Kärsämästä.

Hän ei lähde pois, kasvoi maine vanhan miehen, jota sankarina pidettiin, ei jää hommat puolitiehen, häneen aina luotettiin ja uskottiin.

Aamuyöllä Kis-Kisjärven luona oli Kivikukkula, siellä hurjasti hyökkäsi venäläinen komppania. Sataviiskytmiestä ja konekiväärit, lopulta vastassa vain korpraali, pystykorva ja tää korpraali.

Joka lähde pois ei asemastaan käskylläkään, kuolleen kulman pelastaa, yksin hän nyt taistelee, ja yksin vastaan kokonaista komppaniaa.

Hän ei lähde pois, vaikka aseesta patruunat loppuu, jatkaa kasapanoksin, niitä heittää menemään ja sekaan heittää jonkun käsikranaatin.

Myös Pistojoella, kova oli kamppailu, ja sumu oli sakea, ei liikuta. Näin tiesivät, että liikkuva ei oo oma, sitä voi siis ampua.

Näin voittoon päättyi taistelu, ja herroiks tilanne, alkuun niin vakava.

Hän ei lähde pois linjasta, vaikka joku käskee, näin se kaikki pelastaa, huono kuulo armon antaa, jatkaa Similä vain ampumistaan.

Kotiuttamisen jälkeen juhla koittaa kotipuolessa, Temmeksen suojeluskuntatalolla yhteisessä juhlassa.

Siellä eversti Vuokko pisti Marskin ristin rintaan sen, korpraalin tuon rohkean, kuuron, mutta niin isänmaallisen. Joka sai myös ritarina rauhassa hienon tehtävän, kun Marski haudattiin, korpraali Similä yksi kantaja arkun oli, kun Marskin hautaan laskettiin.

Niin kohtasi ritari ja Marsalkka vielä kerran, nyt siis kerran viimeisen, kun oli suuri kansankokous, korpraali sen sai kunniatehtäväkseen.

Kahvia keitetään Karjalan korvessa, lähellä Norjaa 7.1.1941.

79. KANGASTUS

Talvisodan alkuun Eino Penttilä, Kuhmossa oli vartiopäällikkönä. Viiksimosta alikersanttina hän, Rajakouluun kuultiin lähtevän.

Reserviupseerikouluun komennettiin, kun Talvisodassa samalla taisteltiin. Rintamalle aivan ehtinyt ei vain, kun aseet sodan vaikenivat lain.

Kangastus, se oli sotaan seuraavaan. Näin Einokin, pääsi nyt taistelemaan. Miehineen, sai hän käskyn Kekkosen, ja sitä noudattaen rajojen taa.

Kangastus, ei ole joukko vanjojen, Muurmannin radalla Eino taistellen. Miehineen, teki kaikkensa silloin, partiot nuo kun venyivät niin.

Einon sissit joukko oli Raappanan, Rukajärven suunnan ja myös Uhtuan. Kotskomaa-Tunkua-Lehto-Muurmanni; siellä Eino taisteli.

Vaikka joukko ollutkaan ei Päämajan, johdossa, niin silti asiaankuuluvan; sissipakkauksen he saivat käyttöönsä, joka sisälsi myös pervitiiniä.

Kerran Eino joutui sitä ottamaan, karistaakseen venäläiset kannoiltaan. Omien puolelle, kun piti ehtiä, että jatkuis vielä elämä.

Eino silloin otti pari annosta, ja sukset sitten saivat alle vauhtia. Hetken meni hyvin matka kotiinpäin, kunnes kaikki oli väärinpäin.

Kangastus, lähellä oli linjojen, Eino nyt, selvästi kun näki sen. Pensas tuo, orapihlajamainen, kasvoi kukkaa keskellä talvipakkasten.

Kangastus, Eino käsittikin sen, näin hän tunsi tablettien vaikutuksen. Näyn harhaisen, unohti muistaen, kuinka pakko on hiihtää nyt vain.

Eino oli erämaahan tottunut, rajaseudut kodiksensa ottanut. Vihollinen saikin aina pelätä, missä vaani Eino Penttilä.

Maastonkäytön mestari myös Eino on, mikään tehtävä ei ole mahdoton. Miehiinsä hän luottamuksen rakentaa, ja lujittaa vain mainettaan.

Mikä onkaan oppi hänen sodistaan, sen lyhyesti tässä kertoa saan. Harva näin toimii, vaikka pitäisi, kuten Eino opetti.

”Kun vihollista päästään yllättelemään, niin yllätys tuo hyväksikäytetään. Irrota ei karkuun, vaan päälle painetaan, ja tulos tuo maksimoidaan.”

”Yllätyksen jälkeen lamaantunut on, vihollinen ja siksi myös toivoton.

Näin tilaisuutta pitää käyttää hyväksi”, Eino miehilleen tän opetti.

Sotaan kuului vielä koulu toinenkin, kun komennus teki Einosta kadetin. Sodan jälkeen päällikkö komppanian, Kainuun sekä Lapin rajan.

Niin aliupseerista kasvoi majuri, sodan keskellä myös perheen perusti. Ja kun ura loppui, maata viljeli, maata jota parhain palveli.

Luutnantti Eino Penttilä partion varajoukkueenjohtajien kera. Vasemmalla vänrikki Toivo Korhonen, oikealla luutnantti Tauno Lukkari. Rukajärvi 8.9.1942.

80. EI OLE SUUREMPAA UHRIA

Talvisodasta tarinaa kerrotaan, kuinka kapteeni asemiaan, Taipaleessa puolsi, alla paineen mahdottoman. Miehilleen hän siellä näytti sen, henkilökohtaisen rohkeuden, ja mitä sillä saikaan aikaan, alkoi tarinat elämään.

Hän oli jääkärikapteeni, sodassa kolmannessaan, hän tahtoi tehdä kaikkensa puolesta maan. Tuumaakaan ei periks ollut valmis antamaan, siksi taistellaan.

Jatkosotaan sai pataljoonan, Armas Kempin komentaman, jalkaväkirykmentti seitsemän riveissään. Lähti Tyrjän taisteluun; taas unohti hän kaiken muun, ja näin syntyi reikä, valmis Blickin hyökkäykseen.

Hän oli ratkaisija taisteluiden aina luonnostaan, hänet tunnettiin rohkeudestaan. Kaiken oli valmis hän aina antamaan, kaiken puolesta isänmaan.

Häntä ritariksi esitettiin jo heti sodan alkuun niin, mutta Marski tuolloin vielä hyväksynyt sitä ei. Niinpä Blick itse ristin saatuaan, itsepäisesti esitti vaan, että Polónille, myös risti myönnettäisiin.

Hän oli komentaja hurjapäinen, komentaja hän on, kylmäverinen ja täysin armoton. Viholliselle rauhaa ei anna ollenkaan, siitä hänet tunnetaan.

Sota ollut hälle helppo ei, hyökkäysvaihe jo pojan vei, eikä tulevasta, ollut hyvät ennusteet. Hyökkäysvaiheen jäljiltä, ei ole enää perillistä, kun joutui maansa vuoksi, antamaan ainoon poikansa.

Hän oli maansa vuoksi joutunut uhrin antamaan, molemmat poikansa kokonaan.

Ei uhria isänmaan vuoksi, oo suurempaa, kunhan muut sen aina muistaa vaan.

Sota päättyi sitten aikanaan ja Einoa kutsuu Pirkanmaa, näin Nokian renkaat saivat sosiaalijohtajan.

Sitten jääkärimme elo tää, taas nurjaa puoltaan näyttää, kun vaimo hältä viedään, on perhe kuollut kokonaan.

Näin on maansa puolustaja, nyt niin yksinäinen, yksinäisyyden hän täyttää keräillen; kaikkea jääkäreistä kertovaa tarinaa. Tässä puolestani oman kertoa saan.

Hän oli Bernd Eino Edvard Polón, hän oli ritari peloton. hänen kaltaistensa vuoksi Suomi on; itsenäinen ja hyvä maa pohjolan. Kiitoksin tarinani kuorrutan.

Etulinjan komentajia ja upseereita. Toinen oikealta, everstiluutnantti Polon. Anikievskaja, Särkijärvi 17.5.1942.

81. PIONEERI

Hyökkäysvaihe vuonna nelkytyks, oli kaikkinensa iso menestys, Suomi hyökkäsi pitkälle Karjalaan. Paavo Kolin pioneereilla, aiemmin lapiot oli aseina, nyt ne joutuivat aseet toiset ottamaan. Heitä johti nuori luutnantti, jota sankariteot odotti. Hän veti pioneerit mukaan, näytti vain mallia.

Paavo anna nyt periksi ei, joukkueensa aina maaliin hän vei, johti joukkonsa taisteluun välillä hurjimpaan. Hän oli esimerkillinen, johtaja tuo pioneerien, siksi Marsalkkakin häntä muistaa saa.

Syyskuun alkuun sattui tapaus tuo, joka pohjan ristille nyt luo; oli vihollinen päässyt asemiin.

Niin Paavo pioneerijoukolla, kokeili miltä tuntuu otella, kun vastassa on koko pataljoona. Luulisi ettei siinä hyvin käy; mitä vielä ei naarmuakaan näy, mutta pataljoona siinä meni samalla.

Niinpä puheen piti Marsalkka, Mikkelissä päämajan pihalla, se painui mieleen nuoren sotilaan. ”Hyvät sotilaat hän aloitti, ilo on nyt puolellani, kun siinä nään mä urheat sotilaat.”

”Olen halunnut teidät kutsua, jotta saisin teihin tutustua, ja kiittää teitä teoistanne. Urotöidenne puolesta haluan,

ojentaa kunniamerkin korkeimman, jonka valtakuntamme teille antaa.

Mielenkiinnolla ja ihailulla, olen lukenut teidän teoista, jotka ovat tän ristin perusta: Teidän tekoja siis arvostan.”

”Mielihyvällä teidän totean, korkeimpia arvoja edustavan, te olette vaikuttaneet menestykseen. Voitoistamme olemme ylpeitä, ei niitä olisikaan ilman teitä, toivon teille parhainta menestystä jatkoon.”

Paavo kuunteli Marskin puhetta, kadetin kauluslaatoilla, ritariveljet vain kuulivat syyn siihen. Tahtoi Paavo vain tutustua, kuinka opetetaan sotakoulussa, hänen tähtäimensä oli muualla. Hän ei sinne mennyt jäädäkseen, vaan itseään kehittääkseen; myöhempää varten, jos vain säilyy elossa.

Sodan jälkeen hän jätti armeijan, valtiotieteitä kuultiin oppivan; kandi, lisensiaatti ja myöhemmin tohtori. Huipentui ura korkeakoulussa, rehtorina Tampereen yliopistossa, jossa usein käsitteli hän sotaansa.

Tahtoi Paavo antaa nuorille, mahdollisuuden nyt uusille, jokaisella on kyky nousta johonkin. Koulupojat kun sodassa laitettiin, joukkojen esimiestehtäviin. Ja henkensä puolesta heitä käskettiin; puolustamaan isänmaan vapautta, sekä Suomen tulevaisuutta, ilman tietoa, mitä se tuokaan mukanaan.

”Näin Suomi siis tuleville, pelastettiin sukupolville. Miksi emme siis tänään jo uskaltaisi, antaa rauhan ja turvan Suomessa, jokaisen kokeilla rajoja; jos se vain hyödyttäisi jokaista Suomessa.”

Koko sodan ajan osoittikin hän, pystyvän kantamaan viittaa suunnannäyttäjän. Erityiset tehtävät hän sai, niistä selvinnyt on hän urhoollisuutta osoittain. Siksi häntä myös esitettiin, jatkoksi ritaririviin.

Syöksyryhmässä kunnostautuen, kärkivääpelinä nyt vääpelien. Yhden taistelun saldona kun on; kakskytviis korsua, on lukuna mahdoton. Tuhosi hän ne vain kasapanoksin, ja lähetin konepistoolin.

Goran kylään painui ennen ryhmäänsä, siellä tuhosi hän useita pesäkkeitä. Kalju-kukkulan valtauksen, siinä sivussa suoritti hän kuin leikiten. Torjumaan tulleet kahdeksankymmentä, eivät jatkaneet hengissä.

Seuraavana päivänä, päättyi oman joukkueenjohtajan elämä. Niinpä Leo Kojo saikin johtoonsa, koko joukkueen sen johtajan kaaduttua. Pimeyden turvin iski asemiin hän, näin ratkaisten tilanteen kiperän.

Maineteot Leo Kojon tunnettiin, siksi hänelle myös ristiä esitettiin. Niinpä elokuussa neljäkymment’kaks, aika oli tullut matkustaa Mikkeliin palkittavaks. Marsalkka esitti kysymyksen; ”Leon varusmiespalveluksen”, ratsuväessä kävi hän sen.

Hymy Marsalkan kasvoille nousee, aselaji miehiä yhdistää. Ristin tarinakin polveilee, sankar syntyy kuin itsestään. Marski keksi ristin sen.

Hän kättä tarjosi, vääpelinsä kättä tiukkaan puristi. Ehkä ritarit nää häntä ymmärtäis, Marsalkan hymy tarttuis ja kaikkien muistoihin jäis. Niinpä totean taasen tässä sen, Marskin ymmärtäneen merkityksen, noiden miesten ristien.

Leo Kojo jäi sodan jälkeen, rajalle vakinaiseen palvelukseen. Siellä keksintöjä teki niin, että niistä myös useampi palkittiin. Aseveljelle apua arkeen, Leo toi keksintöineen.

Hän Parikkalan ritareista, oli ensimmäinen ristin saajista. Hän päivätyökseen maataan palveli, Rajavartiolaitoksen armeijaankin vaihteli. Lappeenranta loppuelämäksi tän, asukkaaksi sai keksijän, rohkea ritari oli hän.

83. JOUKKUEEN

VARAJOHTAJA LAITINEN

Joukkueen varajohtaja Laitinen, takuumies Tuntemattoman on miehien. Siellä Goran tanhuvilla, Kaarlo konepistoolilla, tilaa teki rykmenttinsä miehille. Raja entinen näin, kun ylitettiin, siellä mentiin nyt jo täysin uusiin mettiin. Laitinenkin ulkomailla, antamassa on, ei vailla, näin kun raja entinen ylitettiin.

Laitisesta tarinaa kerrottiin, jossa kesken kiivaan taistelun karjuttiin. Meinas Kaarlon tulla hoppu, kun patruunat kerran loppu, rumalla äänellä vanjat antautumaan sai. Kaarlon esimiehetkin nyt jo huomaa, kuinka kersantti pystyy aina luomaan; balanssin taisteluihin, jos ei uskoo ole muihin, niin Laitiseen aina voi luottaa.

Niin Kaarlo Laitisesta laitettiin, näin esitys Marskin ritariksi tehtiin. Ei mennyt umpimähkään, joutui silti käsikähmään, pimeässä kanssa politrukin ja pistimin. Meni Laitisesta läpi toisen kerran, läpi esitys ritariksi, sen verran; piti vielä näyttää, että eversti saa täyttää, Laitisesta esityksen vielä kerran.

Niinpä jatkoi taistojaan Laitinen, kylmäverisesti yksin korsuja tuhoten. Selvisi hän nyt jo tästä, tulevasta Venäjästä,

kun seuraavaksi saa aseveljet vastaan. Niinpä Lapinsota kutsuukin Laitista, siellä elämä on kuitenkin kallista. Juoksenkiin kun sitten tultiin, joutui Kaarlo heti multiin, kun kuolettavan luotisuihkun sai.

Ei koska saanut neiti Laitinen, isäänsä nähdä, koska syntyi jälkeen sen; isänsä kuolinhetken, jäljiltä Lapinretken, saksalaiset Kaarlon pääsi yllättämään. Kaarlo rintamalta kotiin ei nyt palaa, ei pientä tytärtänsä koskaan halaa. Näin kävi ritarille, rohkealle sankarille, ei hän rintamalta kotiin koskaan palaa.

JR 8. Mannerheim-ristin ritari kersantti Kaarlo Kullervo Laitinen. Syvärinniska, Juksova, JR8 25.8.1942.

84. YÖLLINEN KOUKKAAJA

Lauri rajamiehenä sittenkin, sai myös sen arvon vänrikin. Sillä ennen Talvisotaa saa, Haminaan hän matkustaa, näin kanta-aliupseerista upseeri. Suojeluskunnan parhaasta, ikäluokan mestarista, Raappanalle komppaniaan päällikkö.

Hän oli Lauri Albin Kokko, uskomattoman rohkea sotilas. Ei ole toista, liekkö, tokko, kun on sissien ruhtinas.

Hän oli joukon kovakuntoisin, siksi selustaan käskettiinkin. Sinne usein reissun tekee hän, vihollisen yllättävän, eivät he koskaan Laurin tiedäkään tulleen. Paikalle nyt joukkoineen, taas tähän yllätykseen, jossa vihollinen jää alakynteen.

Näin toimii Lauri Albin Kokko, uskomattoman rohkea sotilas. Ei ole toista, liekkö, tokko, kun on tää sissien ruhtinas.

Lauri sai luotua joukkoonsa; hengen lisäten luottamusta. Hällä oli aina joukossa, todella hyviä poikia, joiden kanssa sata kertaa hyökättiin. Usein hyökkäyksen yöllisen, Lauri teki koukaten. Näin yllätti hän aina vihollisen.

Näin toimi Lauri Albin Kokko, uskomattoman rohkee ritari. Ei ole toista, liekkö, tokko, kun on tää aito sankari.

Luottamusta usein tarvittiin, Kontupohjassa kun taisteltiin. Taikka Tolvajärvellä, Yläjärven kylällä, Mäenselässä tai Karhumäessä. Aina hän kärjessä hyökäten - Jumalaakin kiittäen, siitä kaikesta elossa selviten.

Hän oli Lauri Albin Kokko uskomattoman rohkea hän on. Ei ole toista, liekkö, tokko, kun on tämä mies armoton.

Kävi kerran kuitenkin nyt niin, kun kyllä jälleen vallattiin. Että ei ollut yhteyttä, jolla voisi viestiä, että tykistö ei saisi ampua. Niinpä koulupojasta, siitä muuan Sihvosta sankar tulee kypärän heiluttajasta.

Näin toimi joukko ritarilla, kun on paikka tiukka kohtalon. Silloin tällöin myöskin sankarilla, hyvä tuuri sodassa on.

Lauri vuosien jälkeen muistellen, säilytti mielenterveyden. Sota kuitenkaan ei unohdu, mielettömyys ei haihdu, jäljet omanlaiset jättää jokaiseen. Hän koki myös katkerana, ettei saa arvostusta, kaikki ne, jotka maataan puolusti.

Mutta onneksi sai elää, Lauri myöskin pitkän elämän. Sai nähdä myöskin nykyajan, ja arvostuksen tärkeän.

Näin toimi Lauri Albin Kokko, uskomattoman rohkee ritari. Ei ole toista, liekkö, tokko, kun on tää aito sankari.

Jo ennen jatkosotaa, kun taustaan katsotaan, niin sieltä voi hänestä nähdä sen. Osallistuva on hän, veteraani kertakaikkinen. Vänrikki on jo nelkyt vuotta, ei rintamalla suotta, sai miehet huomata sen; hän on ensimmäinen, vaikka isien ikäinen.

Hän silloin näyttikin sen; on ollut hurjanlainen, vapaussodasta asti. Sai myöskin ristin sen, Marskin ritarien, kun taisteli niin raivoisasti.

Vänrikkimme tää jo oli Tampereella, Vironkin vapautti, Latvian tantereella; Näät Nuotion, näät Paavon Hän on niin armoton, siunattu olkoon.

Kärkijoukkue otteella ripeällä, sillä valtasi, hyökkäsi syksymmällä. Hän kanssa noiden miehien, ollen itse ensimmäinen; hyökkäyksen kärkeen.

Paavon rohkeutta ihmeteltiin, vanhaa miestä päiviteltiin. Olihan hän vanhempi. Usean sodan veteraani, ja muita paljon rohkeampi. Sitten laittoi esityksen, Oesch allekirjoituksen, ja postitti sen Päämajaan.

Sai sieltä Paavo kutsun, käskyn riviin ritareiden ristiä vastaanottamaan.

Ristin tän kanssa, Paavo kulkikin, kotirintamalla, mutta kuitenkin, kun rintamalla haavoittui ja siellä ansioitui, kiitos olkoon.

Taisteli kanssa muiden hurjien, Suomen puolesta, aina muistaen;

”Tää sota on tunteeton ja aivan mahdoton, Luoja olkoon;”

”Täällä kanssamme, näin Paavo rukoili. Tämän uskon, pelastaneen henkeni.”

Ei päiviään tietää voi, milloin kellot soi. Sitten ne soikoon.

Kiitos Paavolle ja niille miehille, Noille kaikille, sodan kokeneille.

Tää tunne kiitollinen, sukupolvien nuorempien, kiitos nyt olkoon.

Kiitos Paavolle ja niille miehille, Noille kaikille, sodan kokeneille.

Tää tunne kiitollinen, sukupolvien nuorempien, kiitos nyt olkoon.

Ritari 85. Vänrikki Paavo Konstantin Nuotio.

86. SIIRANMÄEN TEHTAILIJA

Kun ritareista kerrotaan jotain erikoista, niin vaikeaa se on, kun puhutaan jo noista; miehistä mi tekoineen ovat niin jaloja, vieläkö löytyis jotain, josta voisi kertoa.

No löytyy yksi tarina luonteeltaan poikkeava, siinä vänrikki on sankari rohkea.

Hän elää aina täysillä, missä kulkeekaan, tässä hänen tarina, siis hetki kuunnelkaa.

Oli vasta seitsemäntoista, kun katosi, isä soitti poliisit, ne pojan löysi. Tämä oli armeijaan silloin karannut, isän nimen väärentäen allekirjoittanut.

Näin Suomen Valkoinen Kaarti häntä koulutti, vapaaehtoisena hyvin siellä palveli. Talvisotaan hyppäsi hän Ässärykmenttiin, josta Suomenlinnaan kesken sodan siirrettiin.

RUK:n kävi myös välirauhan aikana, jatkosotaan kutsui panssarintorjunta. JR28 riveihinsä sai sen, joukkueen johtajan niin ihmeellisen.

Originelli mies on Kullervo Sippola, keksijä ja mestaripanssarintorjuja.

Jatkosodan pyörteissä hän taitonsa näyttää, ja parhaiten hän samalla paikkansa myös täyttää.

Akkaharjun sankarteot häneen liitetään, Mikrilänkin tienoilla mainetta niitetään. Ensiesitys, kun tarvii pontta tukevaa, niin, niitä Päämaja pian pyynnöstänsä saa.

Kun huimapäistä tarvitaan PST-johtajaa, niin silloin paikalle Kullervoa kutsutaan.

Hän aina valmis käyttöön on puolesta isänmaan, hän uhrimielen tällä tavoin saa myös nousemaan.

Sippola myös keksijä oli luonteeltaan, hän kehitteli rintamallekin tuotteitaan. Kääntyvä luoti, hylsytön ase ja lipaskin; pyöreä jäljiltä hänen on pikakiväärin.

Kapteeni Kuittisen on kunnia cocktailista, jolla panssarintorjuttiin joskus Suomea. Molotovin cocktail sai lisämakua, kun sitä viritteli Kullervo Sippola.

Niin kävi, että läpi men’ esitys Sippolan, näin ritarit sai joukkoonsa panssarintorjujan. Mut tässäkin hän erikoisuutensa osoittaa, kun saamansa rahat hän kiertämään laittaa.

Aseveljilleen hän järjestää melkoiset kekkerit, joissa kiertää miehillä useat lekkerit. Kaatuneiden perheille hän loput lahjoittaa, suurimman osan vaikeuksiin joutunut isä saa.

Sippolan osaamista sodassa hyödynnettiin, toisen divisioonan kenttäsaha perustettiin. Kullervo laittoi sahan pystyyn Kivennavalle, Siiranmäki varmaakin sen postiosoite.

Puuhiiliuuni ja tervakeitin siellä on, tehtaanjohtaja taisteluissa väliin armoton.

Mutta niiden lomassa hän aina tehtaallaan, tuotannon sotaväen tarpeisiin myös varmistaa.

Divisioonan isompienkin herrojen kaa, Kullervo oli luutnanttina oikein hyvää pataa.

Niinpä kerran naurettiin tulleesta postista, jossa puhuttiin jo myös sotaoikeudesta.

Oli Helsingissä kerran joukko iloinen, tullut ulos baarista kadulle työntyen.

Kun siinä vastaan käveli kenraalimajuri; takaportaan mies, ja luutnantti ei tervehdi.

Kenraali huutaa ohi menneen seurueen perään, ”luutnantti mikä unohtui”, kysymyksellään. Saa Kullervon hetkessä hän raivon valtaan, eikä kukaan ehdin asiaan puuttumaankaan.

Sippola kääntyi kannoillaan ja lyönnin täräytti, osuma leukaan kenraalin selälleen lennätti. Kun kenraali maassa iskusta vielä toipui, sanoi luutnantti, ”herra kenraali, tää unohtui.”

Siiranmäkeen selvityspyynnöt saapuneet, ihan uudenlaiset muodosti kamiinan sytykkeet. Jos Sippola ei ritari ja merkkimies nyt ois, niin kunnian kukon laulu tuskin hälle sois.

Suurhyökkäys vei rauhan myös Siiranmäestä, se vyöryi sinne jo neljäntenä päivänä. Niin Kullervokin sahalta määrättiin taisteluun, hän tukikohdan saa ja lähtee sen tiedusteluun.

Taisteluhaudassa etenee tutustuminen, kunnes eteen tulee kärrytie tuo varsin pikkuinen. On haudasta nyt noustava tietä ylittämään, Kullervo ensimmäisenä lähtee sitä tekemään.

Ikään kuin viime hetkensä hän olis arvannut, ”kellekään ei käy pahemmin kuin on sallittu”, hän sanoo viime sanoikseen noustessaan näkyviin, luoti suistaa hänet takaisin Virkkus Velin syliin.

Vain kaksi päivää aiemmin Kullervo kirjoitti, kirjeen sisarelleen ja äidille osoitti. Teksti oli lyhyt ja varsin koruton. ”Sahaa ei enää ole. Voi hyvin.” Allekirjoitus Kullervon.

Mannerheim-ristin ritari, vänrikki Kullervo Sippola. Valkjärven seutu 4.9.1942.

87. KARJALAN KUNINGAS

Arvo yksi sotiemme kuuluisa on sotilas, uroteot siellä teki ollen myös joskus laupias. Ei sissi anna itseänsä paljastaa niin helpolla, on turvattava hällä tieto, joka voi olla ratkaiseva.

Pioneeri Möröstä kasvoi jalkaväkimies, hän korvet tuns nuo Karjalan ja paikkansa hän siellä ties. Kivennavan Ahteen kylä vaihtui koko Karjalaan, siellä vuodet parhaat vietti palvellen näin maataan.

Välirauhan aikaan kannas Karjalan jäi vanjalle, tiedustelu kun sinne jatkui, hommaa tuli myös Arvolle. Hän talven aikana kurssittautui reissuille nyt lähteekseen, hän kahdeksan kertaa näin tietoja haki liittäen ne Karjalan kannakseen.

Arvo Mörön ansioita kaukopartiot nuo on, siellä Karjalan kuningas oli aina armoton. Tiedot toi hän tarvittavat, junat suisti raiteiltaan, toi hän vangit mukanansa, taiten johti partiotaan.

Jonkinlaisen kuvan tässä saa hänen teoistaan, pisin reissu hänen osaltaan kuukaudeks mainitaan. Ja jos aika käsitteenä vaikea on meidän ymmärtää, niin satakaksikymmentä kilometriä selustaan sen selventää.

Koko jatko- sekä Lapin sodan ajan partiossa on, niinpä esittää päällikkö Päämajan tiedusteluosaston; että Arvo Mörö ritariksi nimitettäisiin, että hänen sankarteot näin myös muistettaisiin.

Ristin Mörö kävi pokkaamassa Marsalkan kädestä, kun muilla oli univormut, niin hällä sarka päällänsä. Hän mietti, onko sittenkään hän tullut paikkaan oikeaan, kunnes viimein hänen vuoro on kätellä Marsalkkaa.

Marsalkka astui Arvon eteen ristinsä ojentaen, tiukasti kädestä puristi ja jatkoi onnitellen. Mannerheim sitten kysäisi ja Arvolta tiedusteli, kestoa hänen retkien kaukana takana linjojen.

”Kuinka pitkään ylikersantti aikaa siel on viettänyt?”

”Kuinka pitkään partiomatkat nuo on kestänyt?”

Sai Möröltä sitten vastauksen, hän totuudenmukaisen; ”olen ollut liki neljä kuukautta takana linjojen.”

Tämän kuullessaan Marsalkan ääneen nousi vivahde, kun isällisesti hän katsoi ritariaan sanoen sen; ”Se on pitkä aika sen, vietettynä takana linjojen.”

Ei turhaan sanottu kuninkaaksi Arvo Karjalan metsien.

Sodan jälkeen tilastoidut ylitykset rintaman, Arvo Möröllä oli merkinnät kahdentoista kerran. Lyhin reissu reilun viikon, pisin yli kuukauden, sitä oli arki näiden kaukopartiomiesten.

Arvo Mörö jatkoi partiointiaan nyt Oulussa, alla oli linja-auto tuttu tuo jo kotoa.

Hän liikkeensä sai kasvamaan ja perheen siinä rakentaa, A. Mörö jätti näin myös jälkensä muualle kuin Karjalaan.

88. REPPURI

Mitä Suorannan Paavosta maailmaan jää, mies täynnä, kun on tarinoita. Suomen kansa saa nöyrimmin häntä kiittää, on paljon syitä nyt repussa noita.

Siks rupean nyt ja avaan repun tuon Suorannan, sen runoksi kirjoitan, runon tän miehestä, kooltaan niin pienestä.

Kun repun pakkasi ja selkään sen nakkasi; tää Paavo Suoranta.

Vain isänmaallisuus reppuun on pakattu, linjojen takana viikkoja pyöri.

Näin vaeltaa, Paavo jälleen saa, hän sinne linjojen taa.

Talvisodassa partioon lähti jo hän, tärkeitä tietoja tuoden. Kannaksen taisteluissa viivyttäjän roolissa loi mahdollisuuden.

Välirauhan aikaan mies kouluttautuu, mielessä jo kaikki muu, kaikki entinen, ei tule takaisin.

Taas repun pakkasi ja selkään sen nakkasi, tää Paavo Suoranta.

Välirauhakaan estä ei reppua pakkaamasta, rajan takana seitsemän kertaa; näin vaeltaa, Paavo jälleen saa, hän sinne linjojen taa.

Kuului osasto Vehniäiseen Paavo jatkosodassa, kaukopartiossa aina ollen, myös joskus Lapin kodassa. Partiomatkalla sen saa, kuulla sen nyt saa; nimityksensä saa, sen Kyynel toimittaa, tiedon Mikkelin reissusta.

Taas repun pakkasi ja selkäänsä nakkasi, matkalla ritariksi.

Päämajan pihalle riviin ritarien, näin Paavokin siis matkallaan kulki.

Väliin jättää saa, ei reissuaan, jossa ristin saa.

Kun Marsalkka tulee Paavo Suorannan luo, on pituusero näillä huima. Paavo Suorantaa siinä katsellessaan ei Marski ole kovin tuima. Hän kysäisee; ”mistä Paavo ristin saa?” ja vastauksen hän saa, joka usea naurattaa, nauraa myös Mannerheim.

”Repun kannosta, herra marsalkka” näin tuo vastaus kuului. Niin rivistö naurahtaa, vastauksen kuullessaan. Suoranta Marskia ei jännittänyt. Ei ollenkaan, ritari rohkea.

Sodan jälkeen Paavoa tarvittiin myös, tiedustelua kun luotiin. Jälkitöiksi Paavo nimesi nyt nuo hommat, jotka hänelle tuotiin. Kuohun Pilkeen toimitusjohtajaan, ei niin pitkän huiskeaan, yhäkin luotetaan, on arvossaan ritari.

Taas repun pakkasi ja selkään sen nakkasi, tää Paavo Suoranta.

Rauhakaan estä ei reppua pakkaamasta, asekätkennässäkin mukana on. Valmistautuu, myöskin joku muu, Suomi puolustautuu.

Siks repun pakkasi ja selkään sen nakkasi, taas Paavo Suoranta.

Pelloon asumaan ei muuta muuten vaan, vain ihan sillä, jos tarve vaatii, niin matkustaa, hän Ruotsiin saa; vain siltä varalta.

Reppunsa pakkasi ja selkään sen nakkasi, taas Paavo Suoranta.

Norjaankin kutsuttiin, hommiin ulkomaisiin. Samalla kuitenkin perhe kasvoi, ei vaimokaan ole innoissaan, kukapa oliskaan.

89. SURUTON, MUTTEI TOIVOTON

Talvisodan kumina, kuului myös Kirvulla, joka päivä selvemmin, Ovaskan Toivolla aatos oli ainoa, riviin lähden minäkin. Hän riviin anoi pääsyä, vaikkei ollut käytynä vielä lainkaan armeijaa, vitjassa Suomussalmella oli rauhan tultua, ollut reilun viikon vaan.

Se oli karjalaisille silloin kovaa aikaa, kun rauhanehdot julkaistiin, myös Toivolle tämä oli katkera paikka, kun Kirvusta nyt luovuttiin. Ei voinut sitä kunnolla uskoa, vaikka selvästi se sanottiin, Karjalan kansa oli vihaisena, kun heidät evakuoitiin.

Silloin moni poika mielessä mietti, et korkoja viel otetaan, jos joskus koittaa vielä uusi kambiitti, niin takasi annetaan.

Tämä oli myöskin Toivolla mielessä, kun sotaan seuraavaan, lähti ja siellä hän sankariviitan nyt viimeistään harteilleen saa.

Ylipäällikkö Marsalkka Mannerheim silloin lahjoitti aseitaan, Toivonkin edestä, kun miestä kaatui, niin konepistoolin hän saa.

Konepistoolia käytellen tuhoisasti hän osoittikin taitojaan, eikä vähiten juuri siksi; hän teoistansa palkinnon saa.

JiiPee ykkösen joukot hyvin eteni syvälle Karjalaan, Toivo oli mukana ja Vainikkalan kohdalla raja vanha leikataan. Toivo antaa näyttöjen puhua puolestaan ja rohkeus hänen huomataan, urotöistä joukkueen johtajan pelastus ja vaunun valtaus mainitaan.

Ei peeästeekivääri vaunun kylkeen vaikuttanut ollenkaan, sillä kovan pamauksen ja mustan jäljen vaunuun saa ainoastaan.

Kasapanoksella sentään vauhti tuo hiipui, juoksemalla sen kiinni saa, ja eikun tuosta vain sitten perään ja näin vaunu nyt vallataan.

Vaunu perässä olleen tykin Toivo asemiin raahasi, sillä hän myöhemmin punapanssarit useammatkin selvitti. Oman lääkkeen antaminen tuntui hyvältä ja vieläpä ilmaiseks, mutta ei tarina tähän vielä pääty, maltahan hetkoseks.

Se oli sitä hurlumhei ja hyökkäysaikaa kun vauhdilla niin edettiin, marraskuussa Muurmannin radan asema; seiska tuo myös vallattiin. Siellä melkein Ovaska yllätettiin, mutta hän siihen vastasi, konepistoolilla pari lyhyttä sarjaa; vanja sitten kädet nosteli.

Sodan alkuun Toivosta autonkuljettaja tehtiin herroille, tästä Ovaska ei pitänyt, ei sitten lainkaan ja homma lähti laukoille. Kun omiin nimiin ajelu selvisi, niin siitä sai kovennetun, ja viimeinen niitti; Terijoen telttojen ampuminen toi putkatuomion.

Näin rakenneltiin tietä Marskin ristiin, ja muutenkin hurjaan tarinaan. Ovaska sai leiman; pataljoonan epäsotilaallisimman sotilaan.

Välivaiheena vielä Toivo laitettiin lääkintäryhmään, hyvät välit hän kerkesi sinne luomaan, mutta ei jäänyt pitkään. Siirto peesteeryhmään onkin suomalaista sotahistoriaa, ois kuulema ylennyksiäkin tullut, jos ois alkanut pokkuroimaan.

Marskin ristin luovutuksestakin Toivo sitten myöhästyy, no hänessähän vikaa ollut ei lainkaan, vaan herrojen täysin on syy. Pataljoonan adjutantti Toivoa koittaa vielä vähän kouluttaa, adjutantti kiitokseksi kaksi päivää putkaa saa.

Mikkelin Kalevassa juhlittiin viisi päivää, sitten vasta linjaan, hurjia tarinoita siitä myös liikkuu, kuinka Toivo laittaa haisemaan. Että rahat olis yhden viikon aikana Valtionhotellissaan, Imatralla laitettu oikein porukalla kerralla tuulemaan.

Se oli sitä ritarin nuoruusaikaa, kun mistään ei varma olla voi, Se oli sitä perheetöntä sota-aikaa, kun tiedä ei milloin kellot soi. Siksi Toivokin toivoi kerran elämässä, että jos nyt vois, jos Luoja ei rintamalla enää päiviä sois.

Totuus tarinasta on ehkä toisenlainen, mikä lie totta on, se että otettiin lääkärin kanssa, se se melko varmaa on.

Ja sekin, että Imatralle juhlat nuo hotelliin paikantuu, Mutta se, että setelit lipputankoon, no sanotaanko ehkäpä, juu.

Toivo juhli niin kuin reilu kaksikymppinen ritari vain juhlia voi, oli viinaa, naisia ja musiikkia, siinä hanurikin koko viikon soi.

Ja rahat kun piikistä loppuivat, niin taskua Toivo kaivoi, tämä hurjin tarina on palkintorahojen, mutta niin oli kyllä Toivokin.

90. ILMAKUVIA

Talvisodan aikana palveli Auvo Maunula, tiedustelulaivueen pilottina. Vihollisen hävittävät päivin usein esti sen, tuon tiedusteluvalokuvaamisen.

Paljon pystytty silloin ei juuri tekemään, kun hitailla koneilla lennellään. Gladiator- hävittäjät sitten muutti sen, suunnan kokonaan tiedustelemisen.

Näin Maunula nyt lentäjineen auttamaan pystyi maavoimia, Kun lennoilta he toivat joskus myöskin noita ilmakuvia. Ja ylempään johtoportaaseen välittivät näin tietoja; missä vihollinen ja mikä on suunnitelma.

Jatkosodan alkuun Maunula sai lentää Curtista, jolla hyvä olikin tiedustella. Sitten koneet kerättiin hävittäjälaivueisiin, tiedustelijat unohdettiin.

Maunulaa sieppasi, ja sisu kuohahti, lentopäiväkirjaan tuntonsa purki.

”Teemme näillä rakkineilla, mitä nyt vain tehdä voi”, ja muutaman sanan hän myös politikoi.

”Ihmetellen amerikkalaisia ja Neuvostoliittoa, ajatusta suursodasta, jossa tuetaan suomalaisia, mutta siinä samalla tukea saa myös vastustaja, kyllä Suomi-poika osa selvitellä rajoja.”

Auvoa ritariksi maavoimat esittää, on Lennart Oechin teksti varsin väkevää.

Oli Auvo nyt siis mies ilmavoimista, jonka esitys tulikin muualta.

Tämä kertoo hänen merkityksestään maavoimille, ja tuolle hyökkäysvaiheen menestykselle.

Erityisesti Tuuloksen ratkaisutaistelu, sen mahdollisti; lentotiedustelu.

Niin Auvo Maunula ilmavoimien seitsemännen ristin saa, lentopäiväkirjaankin hän juhlallisen päivän kulun kirjoittaa:

”Kuinka Mikkelissä tunnelma oli juhlavaa ja vakavaa, ja siinä samalla myös Joppe, toisen ristin ilmavoimiin saa.”

Palattuaan laivueeseen tältä ristiretkeltä, siellä yllätys odottikin häntä, Laivue hienon komentosauvan lahjoitti, luottamusta ohjaajien näin osoitti. Lentotoimintaa ei ollut, koneita nyt säästellään, siksi kunnes uusilla päästellään, Aika kului kaikkea erilaista rakentaen ja tietysti paljon myös kalastaen.

Auvo Maunula ei miehinensä pääse enää voimaa vanjan näkemään, kun keväisellä Hirvaksen taivahalla silloin lennellään.

Ei syöksykäännöksen jälkeen kone lähde enää oikeamaan, ja näin syöksykierre vie Auvo Maunulaa.

Keväällä lentopäiväkirja kertoi kaiken sen, oli Auvo ollut hyvin tyytyväinen. Päivä ennen syöksykierrettä hän kirjoittaa, ”kuinka luonto puhkeaa kukkaan.”

Elon vihreyttä ritari näkee kaikkialla, ei vain arvaa vielä omaa kohtaloa; että päivä seuraava on hänen viimeinen, se päättyy järven pohjaan syöksyen.

Näin rohkean ritarin päivät päättyneet yllätäin on, syöksykierre tekee Auvon pojista nyt sitten täysin orvon.

Kumpainenkin poika uhraa elämänsä sitten sotilaalliseen, elämään päätyen, kumpikin jälkeen isien.

91. MIES, EIKÄ HOUSUT

Oli Marokon Kauhu kovilla ollut, kun Pinna pantiin häntä tukemaan. Keinonen joukkoineen, kun oli tullut, Aarne ryhtyi tympeästi tenttaamaan.

”Juoksetko sinäkin taaksepäin?”

Kysyy Kauhu Keinosen tavattuaan. Tähän nopeasti tulee myöskin vastaus, joka Juutilaisen riemastuttaa.

”Herra kapteeni, tapanani ei ole juosta taaksepäin, ei sitten ollenkaan.”

Tästä Aarnelle niin suuri ilon aihe, syntyy, että hän lähtee raahaamaan, käsipuolesta Keinosta teltasta pois samalla rupes kovaa huutamaan: ”Miehen olemme saaneet vahvistukseks eikä tällä kertaa pelkkiä housuja.”

Näin huutaa Aarne Juutilainen, kun hän Keinos Yrjön tueks saa. Tappiomielialan suoranaisen, Marokon Kauhun näin saa karistaa.

Yrjö opiskeli yliopistossa, kun kutsun kertausharjoitukseen saa.

Talvisodassa tuli tutuksi paikat, kuuluisat kuten Uomaa ja Kollaa.

Veljen kuolema vielä rintamalla, yhtälöön Yrjön, kun näin kirjoitetaan. Kesällä neljäkymmentä hän on siellä, mis’ seuraavaan sotaan valmistaudutaan.

Keinonen sai jatkosotaan tutut miehet, hänen kouluttamansa nuo sotilaat.

Luutnantti kärkeen polkupyörinensä, lähtee, kun Syvärille painutaan.

Alkuvuoden yks yhdeksän neljä kaksi, Keinosen menestyksestä muistetaan.

Kapteeniylennys ja ristejä kaksi, kun hänen rintaan siten laitetaan.

Rautaristi divisioonan, ainut Yrjölle, kun annetaan. Maaliskuussa sitten myös Marsalkan, ristin nimeen hänet mainitaan.

Perustelut Marskin ristin varsin vahvat, oli kun päällikkö kärjes porhaltaa. Kokonaisen komppanian otti karmat, tililleen ja korsut myös hän valloittaa. Goran kylän taisteluiden iskuryhmä, saa tuon tutun kapteenin johtajakseen. Siinä haltuun otetaan nuo korsuryppäät, ja aseet viedään sotasaaliiseen.

Keinosen näytöt huomasi myös Svensson, toinen ritari nuorempaa opastaa. Kehottaakin hän Yrjö-poikaa silloin, ”sotilasuraa myös harkitsemaan.”

Kadettikouluun Keinonen siis suuntaa, Marskin ristin saa kadetti kapteenin. Syvärillä häntä komppania oottaa, niin kutsu käy taas Yrjön taistoihin.

Hän on Yrjö Ilmari Keinonen, kadetti ja kapteeni kapteenien, Hän on Yrjö Ilmari Keinonen, vielä Loimolassakin taistellen.

Sota oli sotaa, jossa henki säästyi, sotaan seuraavaan valmistauduttiin.

Keinos Yrjö myös niihin miehiin liittyi, joihin asekätkennässä luotettiin.

Kaikki muistavat kuinka siinä kävikään, homma paljastui ja miehet vangittiin.

Yrjökin sai lukea nyt tiilenpäitä, samalla siviilissä opiskeltiin.

Niin oli Yrjön ura sitten selvä, sotilasura huikea kerrassaan. Sotakorkean primuksenkin paikan, kun Yrjö matkallansa valloittaa.

Tässä olisi jo ollut riittävästi, monelle muulle, mutta ei nyt Yrjölle.

Niinpä ritariveli järjesteli, järkytyksen kenraalille monelle.

Hän on Yrjö Ilmari Keinonen, ohituskaistan kenraali iloinen.

Hän on Yrjö Ilmari Keinonen, komentaja puolustusvoimien.

Syntyi nyt tilanne nurinkurinen, kun kenraaliluutnantit tekee kunniaa.

Tuolle vasta kenraalimajurille, joka sotaväkeä saa komentaa.

Yrjön aikaan alkoi myöskin uudistukset, aika peeveen perin nykyaikainen.

Siinä ristiin meni myöskin Yrjön sukset, ja sai maksaa siitä kalliin hinnan sen.

Niinpä Yrjön toimet joutuivat tutkintaan, mitä varusmiehet silloin tehdä saa. Keinosella kun kesäpaikan pihaan, nyt joukko kellarin rakentaa. Ilmianto, sakkorangaistus ja ero, olivat tie pois komentajuudesta. Palakaan tuo kolhu kuitenkaan ei vienyt, pois ritari Keinosen rohkeudesta.

Hän oli Yrjö Ilmari Keinonen, ritari johdosta puolustusvoimien.

Hän oli Yrjö Ilmari Keinonen, omin sanoin: ”Sai hyvän elämän sen.”

92. LENTÄVÄ SIRKUS

Suomen sotilasilmailun historiaa, alettiin jo vuonna kakskytkuus kirjoittaa.

Silloin Karhus Joppe Bremerin, kun nähdä saa, hän päätti uraa ilmavoimiin koittaa.

Oli polte lentokoneen ohjaimiin melkoinen, meinas kesken jäädä siinä opinnotkin. Tuleva kenraali, velipoika Karhunen, antoi kuitenkin hyvin ohjanneen vinkin.

Parempihan sinun on olla siellä upseeri, siihen tarvitset ylioppilastukinnon.

Näin pyörtää päätöksensä tää tuleva ritari, ja kiitos onkin nyt tämän veljen luennon.

Niin Karhus Jorma nähdään Kauhavalle suuntaavan, lentorukin jälkeen kadettina jatkaa.

Ukko-Pekka Svinhufvud kättä, kun puristaa, ja Uttiin toivottaa hän hyvää matkaa.

Rauhassa pari vuotta pääs harjoittelemaan, sitten Talvisotaan tarvittiin koneita. Sinne tarunhohtoiset Fokkerit osoitetaan, ei lentäjät ole viel kokeneita.

Sodan ihmeteot seuraavat nyt toisiaan, ja Talvisodassa taktiikoita luodaan. Kun Sarvanto Karhusen kanssa siellä mellastaa, niin maailmanennätys nyt Suomeen myös tuodaan.

Jatkosotaan Joppe allensa sai Brewsterit, ja jatkoi hän päällikkönä lentueen. Laivuetta komensi silloin Magnussoni, Marskin risti liittyy molempien nimeen.

Syyskuuhun nelkytkaksi sattuu juhlapäivä tuo, jolloin Karhunen ja kolmetoista muuta. Näin Päämajan piha puitteet ritareille suo, lopulta sekin vetää hymyyn suuta.

Kapteeni Karhunen on eturivin lentäjä, hän päässyt on suureen pudotuslukuun, Alaisineen osoittanut, on hän niin etevä, lentue kun hyppää taas lentäjänpukuun.

Niin kävi, että Joppe paikan Magnussonilta, peri ja näin sai hän Ritarilaivueen komennettavaksi sodan pauhuissa, ja piti keskittyä johtamiseen.

Sotalennot vaativat vaihtuivat konttoriin, aina huoli valtas komentajan mielen.

Oman sotalennot palasivat mieleen niin, pari kertaa oli viedä ne myös hengen.

Mut Joppe ansiokkaasti johti laivuettaan, sai pojiltansa tirehtöörin pestin. Laivue lentäväks sirkukseks tituleerataan, ne Karhuselta tuovat joskus viestin.

Niin sota loppui ja Karhunen jäi palvelukseen, sotakorkean jälkeen sai hän rykmentin. Sitä Porin kaupungissa silloin viel komennetaan, teki reservi Jormasta myös everstin.

Suihkukoneiden aika oli nyt koittanut, oli aika ohi mennyt nyt siis noista. Edellisen sodan ilmassa taistellut, sukupolvi ja koneet olivat poissa.

Niin Joppe siirtyy reserviin, lunastaa lupauksen, jonka antoi teknikoille Brewstereiden. Kun pääsen joskus reserviin, niin kirjoitan mä sen, historian meidän aikaisten koneiden.

Niin syntyy kirja ensmäinen – Ritarilentue, tämän jälkeen vielä noin neljäkymmentä, muuta kirjaa sodastamme hän kirjoittaen, tekee historian viisi vuosikymmentä.

93. LEHMUKSEN LEHTI

Kun ei sotaa vielä ollut, Uudenmaan rykmentti urheili, sen riveissä oli myös muuan kersantti; joka jalkapalloa pelasi ja samalla myös otteli, nykyaikaisen viisiottelun oli mestari.

Kun Talvisota sitten päättyi, oli kersantti nyt vänrikki, ilman upseerikoulua hän siis yleni. Se kertoo paljon miehestä, josta jälkipolvet kirjoittaa, ei ole monta miestä yhtä rohkeaa.

Kun oli tämän tarinan Tor Lindblad; rohkea sankari suomalainen.

Hänestä jokainen takuun myös saa, oli luottomies hän komppanioineen, miehet häneen ne luotti ain.

Jalkaväkirykmentti eteni siel’ Varloin vaaroissa, epäonnen luku kolmetoista oli mukana. Kesken hyökkäyksen suomalaisten sivustaan kun iskettiin, hetken näytti huonolta, mutta vastaan kamppailtiin.

Sitten apuun tuli luutnantti, joka kiersi joukkoineen, huomaamatta sivustaan vihollisen koukanneen.

Näin tilanne taas ratkaistiin eduksi joukon suomalaisien, siitä kiitos kuulu luutnantille miehineen.

Hänen nimensä on luutnantti Tor Lindblad, rohkea päällikkö suomalaisten. Pattitilanteeseen apua näin saat, kun paikalle tule luutnantti tää, hän ratkaisee kaiken sen.

Sanoi Tor hyökkäyksen olevan paras puolustus, sen hän komppaniansa kanssa saa osoittaa. Suuri avu hänellä on tuo mielen rohkeus, sillä luo hän hengen ja miehet johdattaa.

Galvatselkä sen silloin kaikille jo osoitti, toiset joutuivat ne sieltä pois perääntymään. Mutta Lindbladin Tor vain asemissa törötti, kalavelat pääsyt koska ei erääntymään.

Sen rauhallisuuden pystyi myös aistimaan, urheus Torin tarttui jokaiseen mieheen. Pojat nuo mieheksi siis varttumaan; pääsivät rivissä, hyvissä käsissä, kun Tor ohjas poikiaan.

Aunus sekä Prääsä tähän luutnanttiin myös liitetään, maineteko Nurmoilan myös hänen jälkeen jää. Lentokentän hän siellä valtasi ja valtas myöskin kasarmin, vihollinen osannut ei tätä odottaa.

Ristin perusteluissa myös monta muuta paikkaa todetaan, joissa luutnantti Lindblad miehistä parhaaks mainitaan. Eversti Vaala esitti ristiä silloin päälliköllensä, perustelut väkevät myös ristin rintaan tuo.

Hyökkäys edelleen on paras puolustus, suurhyökkäyksen keskellä tosin vaikeaa. Tammisaaressa on pieni muistutus, Sankarisotilaan muistomerkki, katukuvaa koristaa.

Luutnantti Lindblad korsunsa edustalla. Syväri, 17 Div. 11.9.1942.

94. RITARIN HYVÄSTIT

Talvisodan aikaan nostomiehenä, antoi näyttönsä tämä mies etevä. Vaik’ ei asevelvollisuuttaan, saanut koskaan hän suorittaakaan, niin silti rintamalle pääsi taistelemaan.

Niinpä kersantti, Toivo on sodan jälkeen, tiedettiin polttopulloillakin tuhonneen, vaunuja siel’ metsämaastossa, ja paljolti partiomatkoja.

Tuntui kuin hänet ois luotu taistelemaan.

Ei koulun kautta upseeriksi, vaan taistellen nyt vänrikiksi; tien raivasi Toivokin, rohkeuden näin osoittikin. Joukkueen johtajaksi, jatkosotaan niin, sinne jiiär kahteentoista, silloin hänet määrättiin.

Sallan suunnalla pitkiä partioita, Louhessa vihollinen ei osaa odottaa.

Silloin Toivon toimesta, ei juuri armoa anneta; vihollinen keskenään alkaa taistelemaan.

Tällä ritarilla, ja Puroman Albertilla, risteillä on eroa, vain pari numeroa. Esittäjä vielä eversti, saaja on vänrikki.

Ansioista sodan kuluvan, sai ristin Suomen Marsalkan.

Toivo kerran kulki tähtien valossa, lunta haaroihin ja kolmekymmentä pakkasta. Yllätystä yrittivät, taisteluhaudan ylittivät, kunnes vartiomies rupesi ampumaan.

Toivon puolesta ase kuitenkin vaikenee, vielä kuollut kuitenkin kerran liipaisee. Sai Toivo kaulaansa osuman, ja verenvuodon valtavan; nopea leikkaus ritarin vain pelastaa.

Yksi laukaus sillä kertaa, vuodatti niin paljon verta, voi surmata ritarin, viedä rohkean sankarin.

Mutta eipä sille kertaa, tule toista saman vertaa. Näin rauhaan pelastuu, ritari ja moni muu.

Niin Toivo saa sen tietää, ei pitkään elää saa hän tahtoo kaikki nähdä ja kättä puristaa. Hän meni Tampereelle, viimeiseen kokoukseen, muut ritarit nyt hyvästelläkseen.

”Turvallista matkaa hänelle toivotaan”, kun toiset täällä vielä jatkaa saa. Viimeistä matkaa ritarina elämän, hänen muiston näämme elävän.

Mannerheim-ristin ritarin vänrikki Kortteen korsusta. Uhtuan suunta 10.9.1942.

95. VIIMEINEN

On täynnä Lappeenrannan kadut ja paljaat on päät, siellä kunnioittavan Suomen kansan sä näät. Ne siellä kaipaa, ne aikaa kaipaa ritarien, ei sitä aikaa ole enää, nyt tiedän sen.

Tämä vaikka on loppu, nyt tarinan tän, niin alkuun sen kirjoitan ja ymmärrän; mitä saikaan, silloin aikaan miehet nää, ei sitä aikaa, enää tule, se tiedetään.

On jonkun vuoro olla ensin, jonkun taas viimeinen, saman arvoinen on täällä meistä silti jokainen. Suomalainen, mies ja nainen, itsenäisyyden, jonka takasi tämän tarinan kaltainen.

Mutta mennäänpä nyt tarinan lopun alkuun, tämä tarina on miehen, oikean hymysuun. Viimeisen, suomalaisen ritarin, tarina muuan Kaiho Tuomas Albinin.

Talvisotaan lähti 17-vuotias, vapaaehtoinen lapsenkasvoinen sotilas. Ei rintamalle, vaan taustalle määrättiin, Rantasalmella vaikutti silloin niin.

Mut jatkosotaan vaihtui paikka eturiviin, paljon tähän mieheen uskottiin, kun toivottiin; että Suomi, säilyis jälkipolville, ja onnea tälle Tuomas Gerdtille.

JiiÄr seiska hyökkäs ryhmittyäkseen Ohdalle, Sevastopol nimiseksi ristitylle; paikalle Tuomas, silloin joukkoineen nyt käi, siellä alkuun veri punnitsematta jäi.

Mutta koitti sitten aika tuo heinäkuinen; asemasodan vaiheen rauhallisen. Kun kaikki pantiin peliin ja hanttiin laitettiin, sen jäljiltä myös Tuomas silloin nimettiin.

Ritariksi jatkoon riviin nyt aiempien, yhdeksänkymmenen neljän miehen suomalaisen, Ysiviis nyt ritariksi luettiin, ysiviis, kun mestaruus voitettiin.

Sevastopolin maineteot ne muistetaan, mitä muuta miehestä voisi nyt kertoakaan?

Sitä kun mietin, aikaa vietin mielessäin, mä hiljaa mietin, sen kerron nyt mä mielelläin.

Pääsiäisvaarassa lähettinä piti yhteyttä, henkensä uhmaten tiedotti aina päällikköä. Lounaalla luodin, sai päähän luodin, silloin hän, mutta se luoti säästi silloin elämän.

Toivuttuaan palasi hän lähetin tehtävään, Mensuvaarassa taas henki vaaraan kun pistetään. Puolesta Suomen, taas viestin tuoden hän menee, keskellä raudan rohkeasti hän etenee.

Haki tykistöltä avun siihen tilanteeseen, kiväärimiesten kannalta niin epäedulliseen. Pelasti hengen, silloin useamman hän, vaarallisen paikan nähtiin ylittävän.

Vai lähtisitkö itse siitä sitten koittamaan, maastokohdasta, johon kaikkialta ammutaan. Hän meni sinne, paikkaan, minne ei mee muut, hän meni sinne, loksahti auki muiden suut.

Mutta Sevastopol on hänen historiaa, siellä kapteenia kantaa turvaan kun saa. Ja rukoillen hän, toivoo isän selviävän, Jo heti näki pahasti osuneen hän tähän.

Olis vapaan saanut seuraavasta hyökkäyksestä, käski sanoa, ”etteivät löytäneet häntä.”

Näin Tuomas sanoi, lähetille sanoi hän, ja lähetti ei tuntunut Tuomasta löytävän.

Tuo hyökkäys vei hänet lopulta taas sairaalaan, sinne joutui kakskymmentä tuntia taisteltuaan. Sai sinne tiedon, kersantin ylennyksestään, myöhemmin tiedon, että ritariks nimetään.

Toivuttuaan Tuomas Niinisaloon passitettiin, asemasodan aikana upseeriksi koulutettiin. Siellä hänet silmätikuksi otettiin, santsareiden toimesta simputettiin.

Ei Tuomaksella ollut Marskin ristiä mukanaan, vaikka pataljoonan komentaja sen kehottaa; mukaan ottamaan, ehkä tietä tasottamaan, ei risti auta nyt, kun pannaan juoksemaan.

Tuomas taskussaan silloin piti täytekynää, sen näkyvä pidike kokelaan sai hiiltymään. Hän osoittaa kynää ja alkaa siitä tenttaamaan. ”Satutteko Mannerheim-ristin ritari olemaan?”

Tuomas myönsi ja sai kokelaan hermostumaan.

Kokelas luulee Gerdtin silloin kanssaan pelleilevän, kasarmin ympäri käski juoksemaan hän. Niin pääsi Tuomas Ernon kanssa juoksemaan, kasarmin takana kävelyksi laitetaan.

Tuomas itse jää kurssiltaan myös santsariks, taidot hänen kaikki; tietävät kyllä miks. Sodan julman luonteen hän kun tiedostaa, tarvitseeko santsareiden siis simputtaa.

Niinisalosta vänrikki Gerdt yksikköön palaa, suurhyökkäyksen aikaan Siiranmäessä taistellaan. Siellä Tuomas saa käskyn niin ilkeän, sisällään sen pitää päätöksen elämän.

Rykmentin komentaja Adolf on itse paikalla, kun käsky annetaan tuota aukkoa tukkia. Sen vänrikille pataljoonan komentaja osoittaa, Tuomas Gerdtille joukkoineen tää lankeaa.

Tuomaksen silmät näyttävät niin keskittyneiltä, hän ei välty eversti Ehrnroothin kysymyksiltä. Ja loppuun hyvästelevät he toisensa, ”hyvästi vänrikki”, Adolf saa sanottua.

Mutta Tuomas näyttää jälleen mihin voima tuo vie, esimerkin nimittäin se perille vie. Perille melkein, kunnes matkaa päättyy tää, komentajat ovat silti ihan hyvillään.

Niin konekiväärin sarja käteen rävähtänyt, oli ritarin rintamapalveluksen päättänyt. Kolmanteen kertaan haavoittuu nyt sankari tää, josta tulee legenda ritareiden elämään.

Kun linnanjuhlat alkoi teeveessä, se usein nähtiin, kuinka katseet kääntyivät jälleen Tuomas Gerdtiin. Hän oli ensimmäinen noiden juhlien, samalla hänestä tuli myöskin viimeinen.

Viimeiseksi palaan sinne alkuun kaduille Lappeenrantaan, väkijoukon mukaan ilman hattua seuraamaan. Kuinka kulkee kärjessä kerran viimeisen, nyt ritari tuon oman hautajaissaattueen.

Presidenttikin läsnäolollaan kunnioittaa, kun hautaan siunataan Suomen sotahistoriaa. Ei ole ketään, kuin oli ritari viimeinen, nyt on tullut aika myöskin miehen sen.

Kuten riviin aikoinaan ritari saatiin, se rivi siirtynyt on kokonaan taivaan kotiin. Sinne katson, ja mieleen hiipii kiitollinen toive tuo, toivottavasti Luoja ei Suomelle enää uusia ritareita suo.

Sodalta siunaa, jätä taakse aika tuo, nyt kun sait viimeisen ritarin muiden ritareiden luo.

Eversti Albert Puroma, miehenä uhkarohkea, alaisten kunnioitusta nauttiva.

Hän johti aina edestä, söi miehistön kans eväitä, sikariportaaseen ei tahtonut kuulua. Alun perin Albertista, merikapteeni piti tulla, ensimmäisen maailman sodan laineet vei Saksaan.

Sai siellä Albert arvon jääkärin ja muutakin; oli ryhmänjohtajanakin.

Silloin myös uravalinta, selvä oli; upseerina, se jatkuu Oy Suomi Ab:n palveluksessa. Vapaussodan Viipuriin, Albert meni, se vallattiin.

Arvannut ei silloin, että joskus myöhemmin, kaupungin tuon kokonaan, Albert vastuullensa saa, kun siihen sotaan ensimmäiseen maan valmistaudutaan.

Talvisotaan Albert silloin monta virkaa sai; Viipuria oli puolustettava vain.

Siellä villasukissa ja aamutohveleissa, Puroma johti kaikkea pienes puutalossa. Aavetykki tulittaa, Perkjärven Viipuria saa, kuitenkaan ei tule yhtään kunnon osumaa.

Ei suojaan lähde Albert tää, vaikka vieressä räjähtää.

Hän murahtaa vain tuohduksissaan, muille ääneen tuon:

”Ei ne vanjat osaa ampuakaan toteaa”, samalla kun Viipuri evakuoidaan.

Sitten Albert Puroma, myöhemmin jatkosodassa, jalkaväkirykmentin oli komentaja.

Kerran komentoteltassaan, oli, kun siinä posahtaa; kranaatti suoraan näin teltan yllä vaan.

Alaiset oli varmoina, että nyt komentaja, teltasta voidaan kerätä rikkalapiolla. Mutta Albert siellä veivaakin puhelintaan, ”taas on linjat poikki”, tuhahtaa.

Komentaja rykmentistä, oli varsin ylpeä, Kaksi pataljoonaa siinä oli nuoria. Kolmas pataljoonista, koostui veteraaneista, ne Lapin miehiä Talvisodan olivat. Alaiset nimen antaa saa; ”Reikäraudaks” kutsuu Puromaa, kun tämä näin kiväärin heille nimeää. Myös rykmentti sai silloin nimen Jänkäjääkärin, komennossa rohkean everstin.

Jatkosodass’ hyökätään, saksalaiset vierellään, Tuntsajoen Albert joukkoinensa tavoittaa. Mutta saksalaisilla, ongelmia korvessa, on ja näin Albertkin joutuu vetäytymään. Suunnataan nyt uudelleen, Kiestinkiin Puroma miehineen, siellä otteet rohkeat nuo jatkuvat nyt niin. Että kynään tarttuu silloin myöskin Siilasvuo, hän Marskin ristin esityksen luo.

Mitä siinä sanottiin, kun ristikin tuo myönnettiin, seuraavassa ote on nimittämisestä. Koko sodan aikana, rykmentin komentaja vaikuttanut on aina nyt lopputulokseen. Koukannut Sallan metsissä, menestynyt Kiestingissä, Lohivaaran valtauskin nyt esiin nostettiin. Sekä rohkeus Puroman henkilökohtainen, siks ansaitsee hän Marskin ristin sen.

Jatkosodan lopussa, syntyi Osasto Puroma, se pantiin Kuuterselkään tappioita tuottamaan. Oli vahvuus kolme tuhatta, tuhottuja tuhansia, oli vastassa myös kärki armeijakunnasta. Vuosalmella se pysähtyy, osasto Puroman on syy, ne siellä tekevät kaikkensa pääsyn estääkseen. Näin vanjan joukot tylppäytyvät tähän osastoon, josta kolmasosa myös kuoloon.

Vielä myös Lapin sodassa, käytössä oli Puroma, joka nyt siis taisteli vastaan saksalaisia. Kun loppuu Lapin sota tuo, valvontakomissio luo, säännöt ja Albert päättää panna haisemaan. Käskee hän varuskuntia, olemaan nyt valmiina, tottunut on siihen, ettei vanjaan luottaa voi. Siks käskee varuskunnat hän hälytysvalmiuteen, ja näin on valmis nyt vanjan liikkeeseen.

Päättyy tuo kaikki aikanaan, ei pysty silti luottamaan, itänaapuriin Albert, ei sitten laisinkaan. Kun sinne mukaan pyydetään, turistimatkaan lähtemään, niin vastuksen kysyjä saa varsin selkeän.

”Olen käynyt aikanaan, siellä tarpeeks, kiitos vaan, mieluummin jään kotiin puutarhaa hoitamaan.” Veteraanit ihailee ja kunnioittaa, yhä vieläkin Albert Puromaa.

Eversti Puroman rykmentti kokoontuneena katselmukseen Taivalalassa, lokakuussa. Uhtuan suunta 15.11.1942.

97. ÄSSÄRYKMENTTI

Sulo syntyi nuorimmaksi, papin perheeseen pojaksi, toi virka Savonmaalle papin perheen kokonaan. Poika varttui Kuopiossa, samassa paikassa jossa, hän sotilaan elämään kosketuksen saa.

Niin sai suojeluskunta, Kuopion riviin monta, nuorta miestä sotaan, myöskin Sulo Laaksosen.

Sulo sodan jälkeen vasta löydettiin palvelemasta, varusmiespalvelustaan, joka sodan jalkoihin jäi. Sulo valintansa teki, kadettikoulu veti, hän paikan ensimmäiseltä kurssilta nyt saa.

Kadetti viisitoista, oli Sulo sitten noista, kurssin yksi kadeteista, kurssin ihan ensimmäisen.

Talvisodassa komensi suojajoukkoja hän ensin, valkoista Kaartiakin ja JiiÄr kahdeksaa.

Hän ei juuri hätkähtänyt, kovaa paikkaa pelännyt, isällisesti ja rauhallisesti vain.

Hän otti kaiken vastaan, joukkoihinsa ainoastaan, tarmonsa hän pisti, luottamuksenkin sai.

Tuli tilanne nyt uusi, kun Jiiär kakskytkuusi, jatkosotaan hänen johtoonsa annettiin. Rykmentti tuo Helsingistä, ei ollut vaikka mistä, vaan Vallilan ja Kallion miehiä kaikki on.

Tuo ote isällinen, toimi hyvin kans´ miehien; noiden Helsingin kantakaupungin sällien.

Vanha raja ylitettiin, vauhdilla Karjalan mettiin, silloin kun mentiin, alkoivat ongelmat.

Mitäs niille Sulo mahtoi, ei mitään, vaikka tahtoi, mitta oli tullut täyteen nyt ässien.

Kieltäydyttiin joukolla, motivaationa nolla, ei siinä auta olla, enää isällinen.

Jotain kertoo sellainenkin, tarina iltalenkin, joss´ Sulo taisteluhaudassa vastauksen saa. ”Vanja häiritsee päivällä, omat herrat pimeällä, mutta muuten herra eversti hyvää kuuluu vaan.”

Sulo pysyy vakavana, nauraen mutkan takana, taisteluhaudass matkaa jatkaa nauraen.

Karhumäkeen Ässä päätyy, siellä toiminta myös jäätyy, niinpä rykmentti tuo hurja joudutaan hajottamaan. Silti sen komentajalle, ristin esittääkin Kalle; tuo eversti Viljanen, johdosta divarin.

Sulon rohkeudesta, henkilökohtaisesta, kaikesta urhon työstä, perustelut kun saa.

Eipä ihme lainkaan, ole mitä sai aikaan, kadetti viisitoista, joka eversti on.

Everstiluutnantti Laaksonen Joutseno 21.7.1941.

98. KARU RITARI

Nimi on enne - no niin, näin joskus ennen vanhaan, kun sanottiin. Päteekö sama sitten myös lentäjiin, taivaalla liitäviin ja lentäviin?

Tarina tässä ja nyt, ei juurikaan ole se päivittynyt. On lentäjä lentonsa jo lentänyt, ja pois liidellyt.

Tarina Veikko Karun kertoo sen, tuskan sodan ja elämän. Muutaman rivin siitä kirjoitan, mitä ymmärrän ja käsitän. Meille kaikille jaan tarinan.

Nuorena koki jo sen, puraisun tuon kovan lentokärpäsen. Niinpä ilmavoimiin suuntautuen, vei miehen, ura Inkeroisten.

Utissa kun saa, lentää jo ennen sitä Talvisotaa, jossa Morane-Saulnierit testataan, samoin hiotaan myös taktiikkaa.

Lentueen päällikkö käy taisteluun, kun lähtee lentoon hurjimpaan. Vain happimaski koneesta puuttuu, ja se vaikuttaa nyt ohjaajaan, joka kuitenkin, kaksi pudottaa.

Fokkerlaivueen saa, Veikko johdettavakseen jatkosotaan.

Suomenlahdella niillä taistellaan, kun suojataan, Suomea vaan.

Korpitukikohtaan, Suulajärven Fokkerit ohjataan.

Ne sieltä iskevät moneen kolonnaan, autojonoon tuohon, matkustavaan.

Hävittäjälaivue palkitaan, risti rintaan komentajan. Jäljiltä kehitetyn taktiikan, ja myös harkinnan, komentajan.

Vielä Mersulla saa, Veikon laivue sodassa ratsastaa. Sodan loppuun lentolaivuettaan, kirjoituspöydän takaa johtaa.

Sodass’ tapahtui, outoja asioita tapahtui. Sattumalta aseveli tippui, kun Veikko maalistaan harhautui.

Selitykset tämän sankarin, silloin kuitenkin uskottiin. On Mannerheim-ristin ritarin, kertomus uskottavin, niin tietenkin, mutta myöhemmin maksoi siitäkin.

Veikko sai johtaakseen, Suomen ensimmäisen yölentolaivueen. Itse päässyt ei enää taistelemaan, kun hallinnon hän pyörittää saa.

Toi muut haasteet elämän, eteen syöksykierteen ja myös enemmän. Kun isä poikansa puolesta vaan, kuritushuoneeseen menee istumaan.

Ei mikään noista pois vie mennyttä, ei sankaruutta pätkääkään. Kuoleman jälkeen kaikki kerrotaan, tästä todetaan, nyt tosiaan; että totuus tuo - ei pala tulessakaan.

Luutnantti Karu lähdössä koelennolle. 21.7. klo 13.45 18.7.1941.

Rajajoen takaa Antti poika Suomeen tuli, Stalinin huolenpito päällimmäinen syy, kun oli. Hän vuosikymmenen ehti asettumaan tänne, kunnes katkes koko maailmasta rauhan jänne. Varusmieheks rekrytoitiin Talvisodan ajaks, suuntautuminen selvä oli - Suomen itärajaks. Vorho, Vorho, hän on Antti Vallebro.

Talvisodan partioita olihan nyt noita, lähes kaksikymmentä matkaa sai patikoida.

Välirauhan aika Kuhmon Kuusijärvellä, sai Kekkosen ja Penttilän kans siellä käyskennellä. Samaan sakkiin sattui Pöllän Mikko sattumoisin, toinen sissiritari rajan takaa kotoisin. Vorho, Vorho, hän on Antti Vallebro.

Kesällä neljäkymmentä käsky kävi jälleen, sai Antti luvan matkalle rajan ylittävälleen.

Kolme kertaa tiedoillansa Suomea saa auttaa, matkat kesti lähes kolmekymmentä vuorokautta. Jatkosotaan Inkerin poikain tiet erkanivat, kumpikin EeärPee neljässä nyt palvelivat.

Vorho, Vorho, hän on Antti Vallebro.

Ennen jatkosotaa Antti on takana rajan, tällä kertaa vain seitsemäntoistapäivän ajan. Nyt käsky kävi mennä sinne suuntaan Uhtualle, seuraamaan maantieliikennettä vastustajamme. Myös laskuvarjohyppykurssi suoritettavaksi, tuli ennen sotaa tutuksi siis ilmataksi. Vorho, Vorho, hän on Antti Vallebro.

Osasto Martina vaivihkaa vaihtui Hartikaiseen, nyt Antti aloittaakin sitten ilmavoimavaiheen.

Päätös ilmavoimien tää kaukopartioista, jotka tiedon hankkisi lentokentistä noista; Neuvostoliiton Suomea pommittavan, kaluston tukikohdista takana Suomen rajan. Vorho, Vorho, hän on Antti Vallebro.

Niin alkoi seikkailu tää pisin koskaan suomalaisten, kokeilu kertaluontoinen nyt ilmavoimalaisten. Heinäkuussa alkanut retki pitkään kesti, lähes kaksi kuukautta yhtäjaksoisesti. Se oli pitempään, kuin kukaan oli sitä ennen, viisisataa kilometriä jalkaisin mennen. Vorho, Vorho, hän on Antti Vallebro.

Hengissä kuin ihmeen kaupalla porukka selvisi, tästä maineteosta myös tieto levisi.

Niinpä Lundqvist Vorholle ristiä esittää, uusintaa ei tarvitse, viimeinen näyttö riittää. Tämä Marskin risti oli muuten ensimmäinen, jonka sai syntymäperältään siis venäläinen. Vorho, Vorho, hän on Antti Vallebro.

Kun sodan jälkeen venäläiset vaati luovutusta, inkeriläisten tilanne on hetken varsin musta.

Anttikaan ei uskalla jäädä odottamaan, vaan vaimon sekä tyttären kans lähtee matkustamaan.

Tuttu juttu Antille on rajan ylitykset, nyt vain länsiraja kuulla saa ne selitykset.

Vorho, Vorho, hän on Antti Vallebro.

Länsinaapurissa ei Antti selittele, hän on puuseppä isän lailla nyt Lyckselen. Kodin kaukopartio kasvaa myös Lyckselessä, kun neljä pikkulikkaa seisoo puusepän edessä.

Välillä kylässä käy tuo toinen pakolainen, niin Mikko Pölläkin on hetken venezuelalainen.

Vorho, Vorho, hän on Antti Vallebro

Antti Vorho nimensä siis Vallebroksi vaihtaa, hyvinvointi Ruotsissa hän vanjan koston kaihtaa.

Pisin partio hänen historiaan piirtyy, ja Antti myöhemmin viimeisen rajan taakse siirtyy.

Nyt loppuun kiitokset sanon ma suuret suomalaiset, Venäjän pojalle, tack, kuten ruotsalaiset.

Vorho, Vorho, hän on Antti Vallebro

100. VALPAS KERSANTTI

Mannis Toivo jo sotien alla perheenkin perustaa, Korpeen raivatulla tilalla hän silloin jo asustaa. Sittenpä vasta tieto sodasta, kaiken sen musertaa, Ei Toivo pois jää nyt rintamasta ja Marsalkkakin muistaa.

Niinpä tästä viljelijästä tulee ritari ja ässä, Suomen metsäin kersantti, hän on mies niin peloton.

Toivo aina maastossa liikkui niin kuin mies kotonaan, valppaana ja väsymättä hän johdatti joukkojaan. Aina suunnisti, kärjessä pisti, töppösen kulkemaan, näin sai miehet joukkueestaan itseään seuraamaan.

Partioiden, tietoja noiden, hyökkäyksen edessä olleiden; vihollisten liikkeistä toi hän usein tärkeimmät.

Joukkueen johtajan kaaduttua hallitsi tilanteen, Toivo otti joukkueen johtoon ja osoitti tavoitteen. Niin sitä kohti miehiä johti, kunnes räjähtää, Suojamiina Toivon jalan alla; mies jalkansa menettää.

Epätoivo, ei iske Toivoon, hän lietsoo itseänsä raivoon, varmistaa vielä, että joukko tavoitteeseen ryhmittyy.

Käytännössä siis ilman jalkaa joukkojaan johtaa hän, Matka sairaalaan voi alkaa; linjan kun tietää pitävän. Vaikeasta, tästä vammasta huolimatta taisteluun, Toivoa estetä ei palaamasta, kunnes mies kuntoutuu.

Mutta, mutta, ei ilman mutta, toivoa oo toivonutta haavat miehen, vievät miehen jälkeen vuoden taistelun.

Yli vuoden pamauksen jälkeen Toivo viel’ eleli, jalka kuitenkin tartti hoidon ja Ouluun se ohjasi. Sielläpä vasta, sotasairaalasta, uutiset kuullaankin, Toivo lakkasi olemasta joulukuun loppuun sittenkin.

Mutta ihme vielä nähdään, kun kuollut ritari ylennetään, puolitoista vuotta jälkeen, ritarimme kuoleman.

101. LIIKE PALJASTAA

Paajanen, nimi on ritarin sen, joka silloin kerran ampuen, patterin päällikkönsä hengen pelastaa. Rohkeus tuo niin; hänen jo pian huomattiin. Harkintakykyyn kun luotettiin, päättäväisyyttä miehen arvostettiin.

Intokin, mainittiin tämän kersantin, kun kanssa konepistoolin, pelasti päällikön hengen pari kertaakin. Syvärin, suuntaan kun hän lähetin kanssa silloin kulkikin, muut eivät ehtineet siihen kissaa sanomaan.

Kun yhtäkkiä ase paukahtaa; sillä ampui Paajanen, ainoona huomaa hän sen, että puiden takana on vihollinen.

Vanja oli asemissa, väijyksissä puskissa, pieni oksan liike vanjan paljastaa.

Niinpä niin, siitä melkein suututtiin, kunnes lopulta se tajuttiin, että Paavo hengen pelasti kaikkien. Noiden miesten, Tuulosjoen ylittäneiden, Syväriä kohti menneiden, aika ei vielä ollut; päätti Paajanen.

Kun yhtäkkiä ase paukahtaa; sillä ampui Paajanen, ainoona huomaa hän sen, että puiden takana on vihollinen.

Vanja oli asemissa, väijyksissä puskissa, pieni oksan liike vanjan paljastaa.

Tää mainittiin, kun ristiä esitettiin, siinä myöskin kerrottiin; kuinka Poventsassa tykkiä raahattiin. Asemiin, tuo suorasuuntaustykki niin, Paavon toimesta laitettiin, kun puolustus siinä heikoks todettiin.

Poventsaa, näin kun Paavo puolustaa; pesäkkeet hän vaientaa, eikä tykistöä ole, keinoja muita käyttää saa. Usein hän, esimerkin näyttävän, voimalla joukon sai lähtemään, kannustaen näin menoon hurjimpaan.

Jos sodasta näin sanotaan; Siellä pärjäs Paajanen, kersantti ristin saaja sen; itsensä Marsalkka Mannerheimin. Ritari tää satayksi, tullut ei yllätetyksi, päinvastoin toimi hän ain valppaana.

Kun vanha koti jäi rajan taa, hän suuntaa kohti Parikkalaa; sinne kodin perustaa, sinne jää hän asumaan. Näin ollen nyt Parikkala, ritaripaikkakuntana, on todellinen keskittymä, siellä jatkuu elämä - usean ritarin.

Sai kylänraitti kuulla sen, laulun noiden ritarien, Paajasella saunovien. Lauteet täyttyi muistoista, hylsyt lens ain. Saunassa siis Seppänen, Kojo, Kiiveri ja Kärpänen, Paavo näiden kanssa lauloi Eldankaa.

Paajanen ritari rajan takainen, myöhempi mies rautateiden, oli kiva tutustua, muuta sanoa osaa en.

Saartorengas kiristyi niin, ja Arvid Nordinia nyt tarvittiin. Hän johdon ottikin käsiin, ja näin uhka lopulta torjuttiin. Hän paperit sai vastustajan, ne kertoivat sen suunnitelman. Veti perässään hän, usein sai seuraavan joukon hän seuraamaan. Kun taisteli hän, sotilas synnynnäinen puolesta maan tän, sen puolesta vaan, puolustamaan.

Hyökkäsi kärjessä niin, kun Säntämän kapeikko ylitettiin. Aunuksesta Jandebaan, Syvärin juoksua, kun seurataan. Uus komentaja vaikuttunut, on vaikka, vain hetken on seurannut. Ristiä hän sitten esittää, Arvidille rykmentissään. On innokkuutta Nordinissa, ollut yltä kyllin tappeluksissa. Ristin saa hän teoistaan. Hyökkäysvaiheen innokkuudestaan.

Osuman hän jalkaansa sai, vaikeasti se haavoitti vain.

Tehtäväänsä jatkoi hän niin, kiivaasti siellä, kun taisteltiin. Nuo asemat tuon vihollisen, kipujen kanssa hän selvittäen. Lisäjoukkoja sai, sille selvitti tietonsa nopeasti nyt vain.

Näillä tiedoilla kai, niillä naapurikomppania homman nyt selvittää, nopeasti vanjat pois saa.

Näin sota menee nyt menojaan, ristin kanssa, rauhan kun palataan. Arvidia kutsuu taas Pohjanmaa, Närpiö maanviljelijää, kun odottaa. Siellä, kun hän, maata kääntävän, viljellen peltonsa yksin hän.

Alikersantti Arvid Oskar Nordin. Ritari 102. Mikkeli, Päämaja 1.3.1943.

103.KANNASTEN NAPOLEON

Jo kouluaikaan pyrki päätä nostamaan, aate tuo mi vapauttaa nyt kotimaan. Niin Claes Winellkin siis Saksaan suunnistaa, siellä itärintamalla opit saa.

Edustaa hän kaksseiskan pataljoonaa, Missejoella siel’ veri punnitaan. Liepajan kirkossa valan vannoo nää, miehet, joilla Suomen vapaus on määränpää.

Aa-joki ja Misse.

Niin laiva miehet Suomeen kuljettaa, ne Vaasassa vastaan, kun otetaan. Alkaa itsenäistymisen työ, loppuu Suomessa nyt valloittajan yö.

Vaasaan laiva saapuu.

Vapaussodan vaiheet Winellkin läpi käy, muuten itsenäisyys edessä ei näy. Komppanianpäällikkönä taisteluun, Viipurin ja paikan myöskin monen muun.

Sodan jälkeen liitoon lähtee ura myös, kurssit käy ja Suomella on Claes nyt työs. Talvisotaan jo divisioonan saa, sillä Karjalan kannasta hän puolustaa.

Karjalan kannasta

Saman joukon kanssa sotaan seuraavaan, lähtee everstinä Claes taistelemaan. Viipurinlahden koukkauksen suorittaa, ja näin vihollinen Viipurin poistetaan.

Kannaksen valtauksen jälkeen sitten saa, Winell käskyn mennä Itä-Karjalaan. Siellä Pohjois-Aunusta vapauttamaan, seuraava talvi kun puolustetaan.

Vielä Syvärikin vuonna nelkyt kaks, nopealla siirrolla puolustavaks; divisioonaksi Winell miehineen, joutui paikkaan, hälle sodan viimeiseen.

Loppuvuosi niin eriskummallinen, joulukuu toi hälle sen nimityksen. Terveys oli pettämässä kenraalin, siksi läpi meni esittelykin.

Sotilaan elämä

Suuri suru tuli kesken taistelun, kymmenen päivää jälkeen onnittelun. Tuore ritari heikkokuntoinen, rintamalta saa hän suru-uutisen.

Uutisen, jota kukaan tahdo ei, kuulla sitä, että sota lapsen vei. Tuo sodan julmuus hiipii mieleen sotilaan, isän pojan, nyt jo hauraan potilaan.

Poika, isä, henki

Syvärin rintamalta nuorukaisen, otti Korkein pois keskeltä tykkien. Joulun alla tullut suru-uutinen, teki joulusta niin tuskallisen.

Terveys horjuva rohkean kenraalin, ottaa takapakkia nyt harppauksin. Raskas sotilaan elämä kaikkineen, ja kuolema kohdistuu esikoiseen.

Aika on nyt tullut

Vuoden vaihteen jälkeen viikko eletään, kunnes hautajaisia vietetään. Viimeiselle matkalle, kun saatellaan, poikaa ritarin, rohkean sotilaan.

Kesken hautajaisten Claes sen ymmärtää, on suru sydämen liikaa ja se pettää. Niinpä tästä vain viikko eteenpäin, isä ja poika makaavat nyt vierekkäin.

Aaha, aaha, aaha

Suomenlahdella miinoitukset, useat jäljiltä Arhon; Suomen rantoja silloin suojas, aiheuttaen vanjan tappion. Niillä itsenäisyys suojattiin, turvattiin tuo merellinen ulottuvuus, kun miinoitettiin, toimittiin alla pommien.

Louhella saa näin miinoittaa, raivata ja myös saattaa, päällikkö laivan, kun ohjaa, taas kohti ulappaa.

Tykkiveneet hän murtauttaa, sotatarvikkeet tuoda saa, Jouko väylät kun aukaisee, näin maataan palvelee.

Kaikki nämä matkat tehtiin läpi itänaapurin sulkujen, raivaten siellä edettiin keskellä tulen tykkien.

Tykkien lisäksi myös pommit, toivat häiriön alituisen, koskaan kesken ei jäänyt hommat, loppuun ne hän ain huolehtien.

Kun Hankoa ja Tallinnaa, vanja evakuoida koittaa, suuret tappiot tuottaa, Arho tuo mi miinoittaa. Harva se suomalainen, joka sodassa upottaen, sukellusveneen nyt saa, iäti meren pohjaan.

Kakskytyhdeksän merimatkaa, etsintää siihen tarvittiin, kun vihdoin sitten se siellä natsaa; syvyyspommi pudotettiin. Selvän teki se sukeltajasta, alkoi sukellus viimeinen; hauta löytyi merenpohjasta, nyt vanjan merimiehien.

Tulevat polvet kiittää saa, komentajakapteenia rohkeaa, arviot noiden tuhottujen, laivojen on kymmenkertainen. Ruotsinsalmi muistetaan ammoisesta taistelustaan, jatkosodan päätökseen vie siellä luona saman veen.

Jouko Arho sirpaleita saa, mutta onni jää puuttumaan, kehossa ne aina kantaa, aina varhaiseen kuolemaan. Saaristomeren merivartioston komentaja hän silloin on, Kun kuolema hänet korjaa; ritari nelkytkaks vasta on.

Uusimaa Ruotsinsalmen vanavedessä. Miinalaiva Ruotsinsalmi 23.5.1942.

Osmo seisoi kannella ja katse itään hän hyökkäystä odottaa, oltiin Tiiskeristä kaakkoon yöllä, kun lännestä torpedoveneet lähestyi. Ennen tuota hän miehineen miinoitti Suomenlahdella, miinat kylvi kauhua ja jakoi merta; se oli kahteen ositettuna.

Häl oli kymmenen miestä kannella, he miinoittivat Suomenlahdella. Oli kuolemaa uhmaava laiva, usein pommien maalina uiva.

Näin Osmo huutaa: ”Miinat veteen laskekaa.”

On hän meriupseeri sielultaan ja kerran miehilleen sanoi ennen lähtöö: ”ettei usko vihollisenkaan mihinkään näin yltiöpäiseen uskovan.” Suomenlahdelta kaappasi hän silloin; proomun vihollisen, siinä asetarvikkeet pääsi uuteen käyttöön nyttemmin suomalaiseen, käyttöön suomalaiseen.

Häl oli kymmenen miestä kannella, he miinoittivat Suomenlahdella, Oli kuolemaa uhmaava laiva, usein pommien maalina uiva.

Näin Osmo huutaa: ”Miinat veteen laskekaa.”

Suomen Joutsenen, Ilmarisen, Väinämöisen ja Riilahden; kautta kulki tie meriupseereistamme rohkeimman, tuon sodanaikaisen.

Puoli vuotta kantoi ristiä, markkeeraten Mannerheimiä.

Kunnes tuli ilta tuo elokuinen, lähellä sitä Tiiskeriä, lähellä Tiiskeriä.

Kaksi Torpedoa oli matkalla, Riilahti niillä on kohteena. Ja vain kolme minuuttia, kun ne moukaroivat paarpuuria; ja alus katketen pohjaan uppoaa, pohjaan uppoaa.

Riilahden mukana, meri vei miehistöä mukana, upseerit, aliupseerit ja miehistökin merestä silloin haudan saa. Pimeästä merestä löytyi vielä eloon jäänyt, hän äänen pystyi kertomaan, että on haavoittunut.

”Täällä on kippari Kivilinna, jalkani on poikki ja haavoja; vatsassa, siis varovasti, nostakaa kannelle lasti,” vartiomoottorivene tämän, kun kuulla saa.

Kannella Osmo ensiksi kysyy, ”keitä olikaan siinä mennyt?”

”Siinä oli kaikki hyvät sotakaverit,” sanoo hän vastauksen kuullessaan. Matka jatkui panssarilaivalla, josta lääkintäaliupseeri lähti Kivilinnaa viemään pikaveneellä rantaan, ja sieltä lopulta Tilkkaan, sieltä Tilkkaan.

Hän oli elossa sairaalan tuodessa, muttei jaksanut hän enää taistella. Se oli päättyvä elämän liekki, se oli tyhjä ja lohduton hetki, ja näin Luoja kuiskaa, Osmo pois ottakaa.

Poikansa oli alle seitsemän, kun ovella sai pastorin nähdä hän.

”Minulla on rouva Kivilinna, teidän miestänne koskeva hyvin vakava asia.”

Kapteeniluutnantti Kivilinna, maksoi sodassa sen kovan hinnan. Ollen samalla ainut kaatunut ritari merivoimien, ritari merivoimien.

On Riialahden miehet taivaankannella, siellä Osmo on joukkonsa jatkeella. Eikä kukaan heiltä enää riistä; henkeä, sitä ei kiistä. Ja vain tuuli kuiskaa, heitä ain muistakaa, heitä ain muistakaa.

Kaikki on valmista miinanlaskua varten. Miinalaiva Ruotsinsalmi 18.5.1942.

106. MERILENTÄJÄ

Hän lentäjä alansa kovin oli koko maailman, hän aikansa JSOWin kehitti tuosta vain. Oli kaikki ennen sitä silkkaa sattumaa, kunnes uhkasuunta idän konkretisoidaan.

Birger Ek, ei Suomen sanaa alkuun sanonutkaan, mutta sitten lentäminen tuon kaiken muuttaa.

Rukki maavoimien vaihtui vapaaehtoiseen, vastaavaan ilmavoimain, kehtoon kauhavalaiseen. Innostus ilmailusta jäi mieheen elämään, Kadettikoulussakin hänet sittemmin nähdään

Näin Rolf Birger Ek, kun sai pohjan lentämiseen, valmiuden tuon myös sodassakin selviämiseen.

Siinä sivussa myös taittui jo suomikin, kun pommikoneen ohjaamoon hänet määrättihin. Jo Talvisodan aikaan kiitteli Talvela, kuinka tuen hän saikaan Tolvajärven sillalla.

Siellä kuusi panssaria, punaista kun sauhuaa, kunnian tuhoamisesta Ekin Birger saa.

Jatkosotaan alleen sai Birger pommarin, sotasaalin kampeavan vanjan tietenkin. Sillä lähti taistoon sotaan nyt veneiden, noiden pinnan alle, väliin sukeltavien.

Tavan pommit tehonnut ei veneeseen sukeltavaan, niinpä Ekin toimesta nyt maailma muutetaan.

Ek oli tehtävässään ensimmäinen laatuaan, teki hän havainnon tehtävän saatuaan; että ei tavan pommit vaikutusta saa aikaan, niin kuin syvyyspommit nuo vaikutukseltaan.

Niinpä hän nyt syvyyspommit lastaa koneeseen, tällä tavoin Birger Ek pääsee maailman maineeseen.

Neuvostomerivoimat eivät keksineet, sodan loppuun ratkaisua, jolla olis välttyneet. Tältä keksinnöltä, jonka Birger kehitti, sen otti käyttöön Churchillkin ja Atlantin hallitsi.

Suomalaisen keksinnöstä liittoutuneet voimaa saa, ja loppujen lopuksihan sama on vastustaja.

Näin Ekin ansiosta merenkäynti turvattiin, ja siksipä hänelle risti Marskin myönnettiin. Kymmenen vedenalaista venettä tuhottiin, kauppamerenkulku kun, ilmasta suojattiin.

Birger Ekin ristin tausta on sankarillinen, niin on myöskin innovaatio maailman laajuinen.

Sodan jälkeen Birgerillä ura kansainvälistyy, Suomen asioilla, kun majuri sivistyy. Tukholma, Lontoo, Jakarta, Kanaria ja Florida, perheellä on silloin maailma kotina.

Niin Las Palmas, kutomoineen jää historiaan, kun Ekin perhe suuntaa vielä sinne Floridaan.

Ulkomailla vuodet vieri, ne vaihtui vuosikymmeniin, lopulta Suomeen takaisin kuitenkin muutettiin. Suomi on hyvä maa näin jälkeen vuosien, ritari kun toteaa sen allekirjoittaen.

Isänmaahan Ek myös saahan, paikkansa viimeisen, kun aika koitti, niin Levossa on vierellä veljien.

107. OSUMA ONTAJOELLA

Luutnantti Niilo Korhonen, komppanian päällikkö sen; joukon Itä-Karjalan, sen, joka valtas Repolan. Osoitti tahtoa ja taitoa tehtävien suorituksessa, rohkeasti kylmäverinen, johtaja noiden partioiden.

Sodassa hänet lasketaan johtajien valioluokkaan, partio tai komppania; aina syntyy silloin tulosta. Silloin kerran Ontajärvellä vihollinen on niemellä, Se bunkkereistaan tunnetaan; sinne Niilo myöskin hyökkää vaan.

Ja eipä mene aikaakaan, kun niemestä ilmoitetaan: ”Voitte tulla tänne niin, kun vihollinen häädettiin.”

Ja vangit sieltä otetaan; ei ne pääse pakenemaan, näin rohkeasti suorittaa Nilsiän mies aina vaan.

Alaisensa luottavat; nuo tuloksia tuottavat, johtajaansa seuraavat, ovat ristin takaajat. Mutta kuten useimmin, kohtalo puuttuu peliinkin, tämän myös kokea saa, mies pelätä ei sitä osaa.

Kävi sitten kerran niin, kun pesäkkeet tarkastettiin, että suukopua oli Niilolla ja toisella.

Tämä toinen kun vartio ja Niilo siellä myöskin partio, miten kiistat ratkaistaan, kun ne saadaan eskaloitumaan.

Sanaharkan syytä ei koskaan, selville kukaan mistään saa, se päätyi siihen laukaukseen; ritarin hengen vieneeseen. Se luoti lähti kai vahingossa, vartiomiehen aseen piipusta, osui ritaria rintaan niin, näin luutnantti kuoletettiin.

Ei vihollinen saanutkaan Niilo Korhosta lankeemaan, kun majoitusalueella, vaihtoivat omat laukauksia.

Olis elämästä varmaankin, löytynyt paikka Niilonkin, mutta kohtalopa nyt toisin päätti elämän tän ritarin.

Sankarihautausmaalla; siellä Tulliportinkadulla, joka vuosi kuudes joulukuun, kuulemme virren jonkun muun. Ja kiitollisna seuraamme, kun siniristilippumme salkoon aina vedetään, kun Niilon päivää vietetään.

Lepohetki Repolan tiellä 8.7.1941.

Ei hän vielä olekaan seitsemäätoistakaan, kun varusmiespalvelus alkoi merivoimissa. Hän Suomenlinnaan, lähtee opiskelemaan, näin Merivoimat saavat ritarin tän kasvatettavan.

Talvisota kun syttyy, niin harva yllättyy, Merivoimissa on silloin neljä torpedovenettä. Suomenlahdella, ne ovat silloin partsalla, pyrkien pääsemään kosketuksen siihen venäläiseen.

Päällikkö veneen ampuvan torpedon, sotilasmestari Toimi Ovaskainen on. Syöksy Toimin vene on nimeltään, sillä Toimi usein syöksyy yöhön pimeään. Ja hän mestari on noiden torpedoiden.

Hän torpedon laukaisuun keskittyy, laivan kylkien aukaisuun on hyvä syy.

Niin Eero Rahola, laivaston komentaja, ristiä Ovaskaiselle esittää jo marraskuussa. Lisää tarvittiin, noita perusteita niin, ja toinen esitys vuoden päästä laitettiin.

Viron rannikolla Jumindassa on, Ovaskainen jälleen täysin peloton. Vihollinen kun uhkasi omia, Ovaskainen ampui vain torpedoja, näin vihollinen väistökäännökseen joutuu.

Näin omat pelastaa, ei auta muu, ain kotisatamaan hän rantautuu

Sotilasmestari tuo Ovaskaisen Toimi, on osallistunut useamman miinakentän laskuun. Sauna kakkonen ja Peninkulma vitonen, päätepiste on ollut niin monen aluksen.

Ovaskaisen veneen Syöksyn aika sitten on, se suunnaksi saakin romuttamon.

Ja päällikkö pääse koulun penkille, nimittäin reserviupseerikurssille. Ja aliluutnanttina torjumaan nyt suurhyökkäystä.

Kun miinan laskennan hän varmistaa, ja ansioista sen, hän ristin saa.

Niin venäläinenkin, vaihdetaan. Saksa ottaa paikan sen, taas taistellaan.

Suursaaren edustaan, kun laiva upotetaan, se tällä kertaa oli raivaaja tuo saksalainen. Siihen lopettaa, sotatoimet Toimi saa, kahta vuotta myöhemmin siviilissä porhaltaa.

Neljännen ristin saa, merivoimat velvoittaa, ammattimies on hän hengissä säilymiseen. Torpedon kaukaiseen, kohteeseen, hän laukaisee, sen jälkeen ollaan yhteydessä taas korkeimpaan.

Torpedoveneitä valmistetaan lähtöön. H.R. Bromarv 24.9.1941.

109. HURTIG HARALD

Jalkaväkirykmentti kuusyksi meni Aunuksen Karjalaan, oli syyskuu neljäkymmentyksi, kun tultiin Jandebaan.

Vastarinta oli ankaraa, siellä tosissansa taistellaan.

Vastarinta oli ankaraa, siellä tosissansa taistellaan.

Silloin vanjan vaunu jumiin juuttui, tuo vaunu kolkyt tonninen, niin vääpeli taiston kulkuun puuttui, kanssa kasapanosten.

Ei malta olla aloillaan, vaan tankin luokse jaloillaan.

Ei malta olla aloillaan, vaan tankin luokse jaloillaan.

Vääpeli Harald Storbacka raisuksi mieheks tunnettiin, kuin oikein ”hakkaa päälle pohjan poika”, saman lailla taisteltiin.

Tavoite, kun tuo käskettiin, hän sen yksin vaikka valtas niin.

Tavoite, kun tuo käskettiin, hän sen yksin vaikka valtas niin.

Miehen taistohenki vallan hurja tarttui myöskin alaisiin, oli vanjalle vain puoli nurja, kun vääpeli vapaaks laskettiin.

Niin tankkikin sai kokea, miten vääpeli on rohkea.

Niin tankkikin sai kokea, miten vääpeli on rohkea.

Oli Harald usein myös vapaaehtoinen, kun partioita tarvittiin, ei siis ihme, että maine oli moinen, ja se kauas kiiri niin.

Syöksyryhmän johtajanakin, kunnostautui hän, niin tietenkin.

Syöksyryhmän johtajanakin, kunnostautui hän, niin tietenkin.

Säntämässä purkutalkoisiin, motin lähti Harald miehineen, murtautuminen vanjan asemiin kävi heiltä leikiten.

Toivat tiedot arvokkaat he niin, niitä myöhemmin, kun tarvittiin.

Toivat tiedot arvokkaat he niin, niitä myöhemmin, kun tarvittiin.

Vanjan asemat ja tiedot kaikki, Harald keräsi nyt reissultaan, laadun, määrän, suunnan vanjasta, kun hankki, usein pääs taistelemaan. Raportit säästivät voimia, taloudellista ol’ taistella. Raportit säästivät voimia, taloudellista ol’ taistella.

Haraldin näytöt rohkeat nuo riitti, ristiin Suomen sotain korkeimpaan, Mannerheim Haraldia kiitti ja näin Marskin ristin saa.

Ritari toinen on rykmentin, jälkeen Arvid Nordinin. Ritari toinen on rykmentin, jälkeen Arvid Nordinin.

Kerran oli vajaaks jäänyt hyökkäys, silloin esimerkki tarvittiin, se oli Haraldille niin kuin nyökkäys, häntä siis nyt kaivattiin.

Yhden miehen sai hän seuramaan, tavoitteeseen näin, kun painellaan.

Yhden miehen sai hän seuramaan, tavoitteeseen näin, kun painellaan.

Tämä vihollisen hätäännytti ja sai sen myös pakenemaan, yltiöpäisyydellä tylsytti tunnin yksin hän vastustajaa.

Näin komppania asemiin tuli ja maasto pidettiin.

Näin komppania asemiin tuli ja maasto pidettiin.

Monessa muussakin paikassa Harald hurtin hengen osoitti, häikäilemätön toiminnassaan ol´, ja joukot seurasi.

Omat miehet sai hän seuramaan, johtaen myös osastojaan.

Omat miehet sai hän seuramaan, johtaen myös osastojaan.

Vääpeli Harald Storbacka on juuri saanut Mannerheim-ristin Ylipäällikön kädestä. Takana näkyy sotilasmestari Toimi Ovaskainen ja oikealla ylikersantti Einar Schadewitz. Mikkeli, Päämaja 1.3.1943.

110.KUOLEMA KOLOKUTTAA

Summan tuo urotyö, maailmalla huomataan, ällikällä se lyö, sympatiaa Suomi saa. Talvisodan tarinamme tässä saa osaksensa legendaa.

Munasuolla kun panssari, läpäisi linjat suomalaiset, rohkea tuo alikersantti, päätti pelastaa kaikki toiset.

Hän vaunun luokse säntäsi, kasapanos ja käkrit mukana, meinas vaunun tuhota.

”Avvoo Iivana, kuolema tiällä, kolokuttaa vaonun kannen piällä.”

Näin sanoo kannella alikersantti, ja yllättäen luukun vanja avasi. Panoksen luukusta sisälle nakkaa, ja vaunumiehistö olemasta lakkaa.

Ei enää möyri, eikä tee vaunu tuhoja.

Ei suomalaisia enää tuhoa.

Jatkosotamme tähti, Einar Schadewitz, juvalainen.

JR7 siirtyneen, tekoineen piirtyneen. Jo Pajarilla, nimi paperilla oli Einarin, se vietiin eteen Marskikin, silti lisää tarvittiin.

Ei pelkästään paperilla ritariksi kukaan ole koskaan tullut, joten pyydänkin mukaan; Tämän juvalaisen alikersantin, rohkean Schadewitzin Einarin.

Hän rintamalla teki kaiken mitä piti, rohkeudessa suuressaan sankaruus tuo iti.

Siksi jälkipolvet muistavatkin kaiken sen, näin jälkeen vuosien lausumme kiitoksen.

Heikurila-Ilveksen, puolivälissä taistellaan, siellä lähitaistellen, kun joka metri voitetaan.

Käsikranaatit taisteluun, siinä unohdat sä kaiken muun.

100 päätä on vankina, saman verran on mana vienyt, mukana tiedustelussa, palaamisesta ei vain tiennyt.

Urhoollisuus pelasti ja neuvokkuus oli avuksi; siis ritariksi.

Näin esittää Armas-Eino Martola, on meriittilista Schadewitzin kova.

Taustalla tarina ja legenda, jota ei ole kenelläkään toisella. Riittää aina taputtelijoita selkään, tässä on mies, joka mitään ei pelkää.

”Avvootko siis nyt vain Iivana sen luukkusi,” näin huutaa Mannerheim-ristin ritari.

Sodan jälkeen hän lehdestä huomasi työpaikkailmoituksen, siinä kersantin pestiä, tarjottiin puolustusvoimien. Niinpä Einar tuon hakemuksen, matkaan laittoi kera totuuden.

Varuskunnassa mietittiin; kuka ja kenen allekirjoitus, se kuitenkin setvittiin, näin ratkaistiinkin arvoitus. Niin tuli paikalle kersantti, aito ritari ja sankari, hän olikin.

”Kaikki mitalit sodasta on mulla, kyllä voin vakinaiseen virkaan tulla.”

Näin postikorttiin Einari kirjoitti, ja tämä kortti varuskunnan tavoitti. Niin Kymen jääkäripataljoonassa, sotakokemukset oli silloin kunniassa, kun Schdewitz varusmiehet koulutti.

Hän oppinsa näin nuoremmilleen periytti.

Sotilasmestarina reserviin hän jää, Einar joka sittemmin on perheen pää. Haminassa kun hän asustaa, sieltä viimeisen leposijankin saa. Urhea soturi taistelee vastaan, mutta kun syöpä painaa ritarin vatsaan, ei sille rohkein mieskään mitään voi, vain sanat soi.

”Avvoo Iivana, kuolema tiällä, kolokuttaa vaonun kannen piällä.”

Näin sanoi silloin alikersantti, ja yllättäen luukun vanja avasi. Hän panoksen luukusta sisälle nakkaa, ja vaunumiehistö olemasta lakkaa. Ei enää möyri, eikä tee vaunu tuhoja. Ei suomalaisia enää tuhoa.

Mannerheim-ristin ritari, ylikersantti Eino Schadewitz. Ritari 110. Viipuri 15.2.1943.

111. LAVANSAAREN PUNALIPPU

Saari, tuo Neuvostoliiton, hallussa nyt kun on, niin merivoimat käskyn antaa: ”Upottakaa Krasnoje Znamja rantaan”

MT-venelaivueen, matkaan kuuluu laittaneen. Ja itse päällikkö Pirhonen on kannella aluksen nyt ensmäisen.

Lavansaaren rantaan valmis kaiken antaa, eteenpäin tykkitulta väistellen. Lavansaaren rantaan, laiva uppoo santaan, ristin saa alus jokainen.

Sortavalan Pirhonen, upseeri merivoimien. Hän valkolakin jälkeen lähti palvelemaan Rannikkolaivastoon.

Suomen Joutsen kuljettaa, valtamerille saa. Mutta sitten koittaa aika, jolloin saatu koulutus aiempi punnitaan.

Suursaaren rantaan, ennen Lavansaarta antaa, Pirhonen merimiesnäytöksen. Siellä raivaajia, vasta valmistuvia, upottaa hän kera vanhuksen.

Rautaristi ykkösen, lisäksi saa kakkosen. Ja Mannerheim-risti kruunaa kaksi peräkkäistä vuotta Pirhosen.

Perusteluissa mainitaan; merimieskunto sotilaan. Se rautainen aina on, vaikka venettä puista silloin kuljettaa.

Jouko Pirhonen, esikuva monen nuoremman on merimiehen. Sodan tappioitta, selvittää, torpeedoitta ilman tuskin olis Pirhonen.

Koittaa aika täysin uus, ystävyys ja vihollisuus. Sopivasti sekaisin on, kun kokoontuu joukko Maarianhaminaan.

Iltaa siinä istutaan, sodastakin jutellaan. Jouko miettii, miksi hän on paikalla joukossa herrain isoimpain.

Hän kuulle keskustelun, arvopaikkain puhelun. Ja pieni hiki kohota nyt alkaa kun Amiraali ääntään korottaa.

”Minulle on kerrottu, että täällä läsnä olis mies, joka Krasnoje Znamjan upottaneesta operaatiosta jotain ties.

Ehkä tämä herra nyt suvaitsee ilmoittautua,” näin sai venäläisamiraali lausuttua.

Pirhonen laski haarukan; se kovaa kilahti, haudanhiljaisen ruokasalin ääni leikkasi.

Vilkaisu silmiin amiraalin sai hämmentymään, on nyt ilmoittauduttava, ei auttanut mikään.

Pirhonen nousi hitaasti; suoristui asentoon, katsoi hän silmiin venäläisiin, sanoo mitä sanokoon. ”Minä se olin herra amiraali,” sanoo Pirhonen. ”Vai niin,” vastaa amiraali tuo venäläinen.

Kaksi sanaa saksalaista kaikki ymmärtää, ”tulkaapas lähemmäksi”, suomeksi käännetään.

Pirhonen toimii mukaan sen, ei kyseenalaista, kapteeniluutnantti nyt amiraalia.

Lepohetki Repolan tiellä, edessä on Tähtinen adjutanttinsa seurassa. 1941.07.08

”Tiedättekö, että olin laivalla mukana?” Pirhonen päätään pudisti, tunnelma vakava.

”Te pähkinänkuorillanne silloin tulitte, yön pimeydestä ja laivani pohjaan upotitte.”

”Minullakin vesi silloin kaulaan asti nousi, ennen kuin pelastava vene viereeni sitten sousi.”

Hauska kuulla, sopinut ei tähän silloin lain, siksi Jouko hiljaa amiraalia katsoi vain.

Samassa amiraali katseen vihdoin irrottaa, huomaamaton kädenliike koskee sotilaspalvelijaa. Vielä tälle toinen kädenliike näytetään, kaksi vodkalasia piripintaan täytetään.

Amiraali otti toisen ja Joukolle nyökkäsi, tämä on siis minulle, Pirhonen ymmärsi. Mutta muuten mistään mitään Jouko tiennyt ei, ei sitä mihin suuntaan tilanne nyt sitten vei.

”Onko totta, että teidät teosta tuosta palkittiin? Korkeimmaksi kunniamerkiksi sitä sanottiin. Mannerheim-ristiksi kutsutte sitä itse kai”, näin amiraali Pirhoselle sanotuksi sai.

Pirhonen yskähti ja sanoi: ”Herra amiraali, sekin totta on, sain siitä ristini.”

”Onko se tuo risti, joka rinnassanne on?” ”Kyllä. Tässä.” Oli vastaus koruton.

”Siinä sen paikka onkin,” sanoi amiraali, samalla vodkalasi suuta kohti kohosi. Amiraalin katse kääntyi nyt silmiin Pirhosen, ja tätä katsoi nyttemmin, ikään kuin hymyillen.

”Teitte oikein”, sanoi amiraali hiljaisuuden rikkoen. ”Sota on sotaa, sitä käydään maata puolustaen. Otetaanpa sen kunniaksi kapteeniluutnantti, että kerran olitte mies paikallanne, siis oikea sankari.”

Suomen Marsalkka tervehtii kapteeniluutnantti Pirhosta. Hurppu 15.7.1943.

112. KELTAINEN NUOLI

Vaativat retket vihollisen selustaan ei houkuta, tää selväks` käy, kun kartoitetaan nyt vapaaehtoisia. Monta miestä ilmoittautuu mukaan joukkoon Leskisen, yksi neljästä vain jää, kun kuulevat he totuuden.

Kuinka papin poika Kullervosta kasvoi sankari, koti, uskonto ja isänmaa sen silloin takasi. Kuhmon suojeluskunnassa sotilaskunto pohjataan, Suomen kohtalon hetkillä se jo sitten punnitaan.

Talvisodan aikaan sai hän varusmieskoulutuksen, sen antoi Jiivee-koulutuskeskus numero vitonen. Ei tiennyt Kullervo Mikkelissä silloin viel’ oltuaan, että hän palaa sinne Marskin ristin pokkaamaan.

Välirauhan aikaan kutsui RUK Niinisaloon, taidot joukkueen johtajan tartutettiin nyt vartaloon. Urheilullinen Kullervo joukon johtoon hamusi, hän edestä jo silloin johtaakseen aina kun halusi.

Tammikuussa nelkytyksi vänrikiksi valmistuu, tummat pilvet rauhan yllä kesän tullen tummentuu.

Niin käy kutsu rintamalle, adjutantiksi Halosen, ei presidentin, vaan sotilaan, kapteenin tuon jalkaväen.

Näin on suunta Kullervolle luontainen nyt määrätty, ei arvannut viel` vänrikkinä, kuinka onkaan häärätty; sodan loppuun Röhön tiellä, rintamalla Uhtuan, Kiestinkiinkin kis-kis tultu, lähes merenrantaan Vienan.

Adjutantti pataljoonan Vienan korpeen palkitaan, muutamaan kuukauteen tämän erityisyys huomataan. Niin vastuu kasvaa sisäisesti Jalkaväkirykmentin, kun adjutantti tehtävän saa ja myös Vapaudenristin.

Ensimmäisen joukon ottaa talven ajaks` komentoon, näin tarina vie Kullervon johtajaks` hiihto-osastoon.

Jalkaväkirykmentti 32 tuon kunnian saa, näin tulevaa ritaria uran alkuun siis kasvattaa.

Talvi vaihtuu kevääseen ja kesä päättää hiihdotkin, osaston johtaja on ansainnut uuden ristinkin. Tämän ristin antaja ei ole lain suomalainen, Kullervon rintaa koristaakin tuo risti rautainen.

Aseveli näin on myöskin taidot nähnyt Kullervon, on hän kunnioitettu päällikkö sissiosaston. Keltaisen Nuolen sissit ovat suomalaista legendaa, ei riviltä, vaan rivien välistä heistä luetaan.

Kolmannen divisioonan mies Kullervo oli aina vaan, siel` koko sodan palveli ja näin hän johti joukkojaan. Kaikki rykmentit on divisioonan hän kolunnut, sissiosastoon on miehineen hän aina kuulunut.

Mennäänpä alkuun hetkeen lokakuisen päivän lauantain, kun Keltaisen nuolen sissit siellä jossain alkunsa sai. Ei ruuhkaa ollut miehistä, kun selvisi tuo tehtävä; viikkoja vihollisen tulen alla, ei se viehätä.

Sai aina partiossa olla enemmän kuin varuillaan, kun sissien jalan alla ei tunnukaan enää isänmaa. Ei haissut siellä korsun hiki, kankaat avarat on asustaa, ja joskus purosta voi nostaa syötäväksi tammukkaa.

Osaston nimi tiuhaan vaihtuu, tehtävät ei semminkään, niin helmikuussa nelkytkaks´ ritariksi esitetään. Fagernäsin esittely menee läpi kerralla, ei Kullervon nimittämiseen mitään lisää tarvita.

On toiminut hän kaukopartio-osaston johdossa, satakunta on suoritettu partiomatkoja. Ne kauas vihollisen selustaan ovat suuntautuneet, niiden seurauksena tärkeitä tiedot ovat olleet.

Kotitöinään varmistanut on avointa sivustaa, taistelukosketuksen siellä melkein päivittäin hän saa.

Tappiot vastustajan ovat olleet huomattavia, on taisteluiden tuoksinnassa otettu myös vankeja.

Lepohetki Repolan tiellä, edessä on Tähtinen adjutanttinsa seurassa. 1941.07.08

Kun vihollinen selustaan onnistunut pääsemään, niin Leskinenpä miehineen laitetaankin vanjan perään. Ei viholliselta onnistu sama, minkä Leskinen; tekee useaan kertaan, palaten takaa linjojen.

Moninkertaista voimaa vastaan hän ain´ uskaltautuu, on luotto miehiin rautainen, siin´ esimieskin innostuu. Arvelematta rohkeasti taisteluun, kun antautuu, aloite ain´ Kullervolla ja hetkeks´ kaik´ muu unohtuu.

Ei Etukukkulaa voi unohtaa, kun hänet mainitaan, siel´ sissiosasto Nykäsen maine, kun kasvatetaan. Yhteistyössä ritarit valtaavatkin tuon kukkulan, taistelua seuranneet sotilaat tuntuivat arvostavan.

Ollen itse erittäin rohkea ja harkitseva, neuvokas ja isällinen osastonsa johtaja. Vaik´ nuori oli iältään, miehistöään hän kasvatti, joukon, jota sodan vastapuolikin kunnioitti.

Peloton ja täynnä taisteluhenkee on osasto, se aina valmis lähtemään on, kun vain kuuluu komento. Vuorokautiset partioreissut eivät pelota, kun kärjes´ marssii ritari, tuon joukon rohkee johtaja.

Uhtuan suunnan jälkeen, vielä Kannaksen suurtaisteluun, Kivennavalla viivyttää ohessa sen kaiken muun.

Tutuksi tulee Suulajärvi, Muolaa ja Heinjokikin, Noskua-Vuoksen lohkolla torjuntataisteluihinkin.

Jännerpuunjärvellä vahinko Kullervolle tapahtuu, on täysi hönkä vihollisen ja on loppu kesäkuun. Haavoittuminen miehen hetkeks´ rintamalta poies vie, toipumisen jälkeen vielä Lappiin Kullervon käy tie.

Tornio, Rovaniemi ja Muonio häneen liitetään, Hilman päivänä marraskuun viimeiseen kertaan kiitetään.

Olokselle päättyy sota, johtajan hiihto-osaston, hänenkin ansiostaan siellä ensilumen kisat on.

On ritarilla aika uusi, perheen hänkin perustaa, vaimo löytyy, neljä lasta viiteen vuoteen perhe saa. Rauhan työt Kullervon vie konttoristin tehtäviin, Kajaani Oy vaihtuukin Nilsiän tiemestaripiiriin.

Nuoren perheen onni särkyy, järkkyy koko elämä, niin nuorena on ritarin aika; kohtalon määräämä. Ei rintamalla kuolema tavoita miestä rohkeaa, vaan sydän pettää nukkuessa, näin Kullervo surman saa.

Vaan mitä jätti perinnöksi ritari tää minulle, siitä koitan kertoa, lukijain nyt sinulle. En liikuttumatta ma pysty tästä enää jatkamaan, siis valmiiksi jo anteeks´ pyydän, jos en ma onnistuisikaan.

Sain isänmaan, maan vapaan, minne oman perheen perustaa, sain ystävyyden lahjan ikuisen, siis sitä vaalikaa. Sain sankartarun lähelleni kerrottavaks´ eteenpäin, ritarin jälkeläiset elämässäin aina näin.

Saan läheltä mä katsoa nuorinta sukupolvea, sen kasvun sylistä oon nähnyt, on rivi varsin komea. Keltaisen nuolen sissit ajasta vaik’ on pois siirtyneet, niin mukavasti jälkipolviin piirteet on nuo piirtyneet.

Viimeiset 5000 kilometriä on pitkät niin, se on se kaikki, mitä Kullervon kanssa kuljettiin.

Ei kukaan koskaan enempää oo Suomen puolest’ kulkenut, näihin sanoihin oon sankartaruni nyt sulkenut.

Lepohetki Repolan tiellä, edessä on Tähtinen adjutanttinsa seurassa. 1941.07.08

113. RAUHA - SODAN PARAS HETKI

Muolaa, se kun jäi sinne rajan taa, niin Karjalan kansaa se harmittaa; yksi heistä on vääpeli Moisander. Talvisodan veteraani tuo tietenkin, jatkosodassa maksatti korotkin, tulenjohtaja on sissiluontoinen.

Leevi Moisander, hää o vääpeli Moisander, sankarimme Leevi Moisander, sen jalkaväki huomaa.

Moisander kevyt patteristossa, on ryhmänjohtaja tulenjohtueessa; sodan alusta alkaen näytöt on hurjat. Hän soturin ominaisuuksia, osoitti poikkeuksellisia, ja vihollisen olot olivat nurjat.

Leevi Moisander, hää o vääpeli Moisander, sankarimme Leevi Moisander, myös vanja kunnioittaa.

Tilaisuuden tullen Leevi saa, lähteä jalkaväkeä tukemaan; näin partioreissuille hän päätyy. Osoittaa siellä hurjat taitonsa, jalkaväki seuraa aitiopaikalta; Leevi toimii, kun samalla toiset jäätyy.

Tykkimies tämä partioretkillä, oli mies paikallaan aina hetkillä, jolloin haukkumaan piti saada pystykorva. Vihreelaattaiset ihastellen katsellen, kuinka Leevi korkojansa maksellen, uuteen uskoon rivejä vanjan sorvaa.

Leevi Moisander, hän on Leevi Moisander, sankarimme Leevi Moisander, korot oli oivat.

Kivääri tuo seitenkuuskakkonen, Leevin käsissä oli ylivertainen, mutta joskus myös koopee on pakko ottaa Kun nopeutta ja tulta tarvittiin,

tukeuduttiin koopeen rumpulippaisiin, alivoimasta tullut ylivoima on totta.

Niinpä eversti Hersalo esittää, että Marsalkka Leevin nimittää, nimeään kantavan ristin saajaksi. Esittelyt olivat taustalla painavat, niistä nyt mainittavat nuo katkelmat, käyvät esimerkistä vain murto-osaksi.

Leevi Moisander, vääpelimme Leevi Moisander, sankarimme Leevi Moisander, perustelut vahvat.

Aseenkäsittely poikkeuksellinen, luonnehdinnaltaan taiturimainen, uhkarohkea on ja kylmäverinen. Partioretkiltä kun mainitaan, vankisaldo tuo noin puolisensataa, ja kaikki mukana tuotu tieto tarpeellinen.

Vaikka kaksisataa oli vastassa; vanjaa, niin kävi hän hakemassa, niiden keskeltä suojaan haavoittuneet. Kun vihollinen Moosesta moukaroi, siellä Leevi koko homman sankaroi, torjui muutaman kanssa vastarinnan.

Leevi Moisander, vääpelimme Leevi Moisander, ritarimme Leevi Moisander, näytötkin oli vahvat.

Sodan jälkeen mies rajan takaa, löytää paikan uuden alun alkaa; Suomen Turku Moisanderit ottaa vastaan. Vakuutukset ja asunnot välittää, sota-aika myös mielestä nyt jää, perheessä kasvattaakin kahta lastaan.

Leevi enää mielellään ei sotimaan, palannut, kun siitä häneltä udellaan, sanoi: ”Menneiden olleen vain menneitä.” Parhaan hetken sodasta hän mainitsi, ”se oli hetki, kun rauha taas vallitsi”, ja pääsi asettumaan perheinensä.

Leevi Moisander, näin sanoi Leevi Moisander, Ritarimme Leevi Moisander, puolesta puhui rauhan.

Lepohetki Repolan tiellä, edessä on Tähtinen adjutanttinsa seurassa. 1941.07.08

Leevi Moisander, näin sanoi Leevi Moisander. ritarimme Leevi Moisander, puolesta puhui rauhan.

114. LIIKKANEN TUNNETAAN ARVISTAAN

Heinäkuussa neljäkymment’ yksi Vainikkalassa taistellaan, siellä rohkeus tuli näytetyksi Liikas Arvin, joka mainitaan, tapauksessa tulenjohtajamme, joka kentälle jää makaamaan.

Konetuliaseet siellä laulaa, näin aukeata kun lakaistaan, yksi vain syöksyy tulen alle, tulta uhmaten pelastamaan. Hetken Arvi maassa siinä mietti, sitten lähtee tuleen juoksemaan.

Maali on kersantti Liikkanen, aukean laidan konekiväärien. Sankari on Liikkanen, ei tavoita joukko takaa tähtäinten.

Luodit viuhuu, Arvin ampaistessa kersanttia toista hakemaan, vauhtia on liikaa Liikasessa, luoditkin sen huomata nyt saa. Verissään maanneen asetoverinsa Arvi sieltä niin vain pelastaa.

Niinpä Arvia nyt komentaja ritariksi alkaa esittää, Arvista riittää perusteluja, eversti ne, kun paperille saa. Kehuttu on rauhallisuutta, synnynnäinen johtamiskyky mainitaan

Rauhan ja Talvisodan peruja on taistelutekniikka ja käyttö maaston. Korkealuokkainen johtaja, loistokas on taistelija.

Ykspään luona liike pysähtyy ja sitä Arvi alkaa ratkomaan, niin Arvi itseksensä ryhtyy, rivejä taisteluun kokoamaan. Vaarallisimmat vanjat hän pois hoitaa ja näin vihollinen nyt tuhotaan.

Epäitsekäs on miehen alttius, siihen liittyy vaatimattomuus, alaistensa ihailun valmius ja esimiesten vankkumattomuus. Luottamuksen maininnan myös saa, näin syntyy taas ritari uus.

Kuin isä on hän poikasten, niin lempeä ja ymmärtäväinen. Tarpeen tullen hän tiukasti, käski jos näin tarvitsi.

Semsjärven pohjoispäässä Arvi, taistelussa käteen haavoittuu, syntyi pysyvä vamma hälle, ei siihen auta mikään muu. Hermovamma tuotti särkyä ja näin käden liike iäks rajoittuu.

Rauhaa koitti myöskin Liikkaselle, kotitilan työt näin odottaa, aikaa on taas myös kalastukselle, yhdellä kädellä pallon heittää saa. Polttopuita lähisukulaisille, auttavainen ritari pilkkoo vaan.

Hän ei koskaan halunnut, esiin tuoda, ei tahtonut, että on hän ritari, suomalainen sankari.

Ei tahtonut sitä toistenkaan, hänestä ääneen lausumaan. Kunnian kaihtaminen, syy oli silloisen ajan sen.

Välinpitämätön on, asenne tuo sodaton. Veteraanit ei arvoa saa, se Arvinkin siis vaientaa.

Ja kun koittaa aika uus, jolloin nousee taas ritariuus; Arvostukseen korkeimpaan. ei Arvi sitä pääse kokemaan.

Siksi sinne jonnekin, tän kirjoitan mä kiitoksin. Suomi muistetaan taas sodistaan ja tarina Liikkasen Arvistaan.

Lepohetki Repolan tiellä, edessä on Tähtinen adjutanttinsa seurassa. 1941.07.08

115. SÄKKIJÄRVI

Säkkijärven tykkimies talvisodan jälkeen peeästeenkin ties.

Kun tutustui hän alkeisiin, niin pian jo panssaritkin torjuttiin.

Niin kuului pam pam, kun vaunut ampui, suomalaiset siinä maahan painui. Nyt Viipurin tiellä, paljon kun sä vaunuja näät, Jälkeen tykistökeskityksen niitä tähtäät. Suorasuuntaustykki, siellä sitten jo kohta sivaltelloo. Ja näin Hugo tulee auttamaan, niin Eino kohta siihen vastailoo.

Ja sitten, kun tykki siihen saadaan asemaan, niin ei tarvita monta sekuntia. Niin piiska vanjan puolen hiljennetään, yhdellä ainoalla laukauksella.

Kun Eino päästetään nyt ampumaan, niin tankit alkaa palaa solkenaan.

Latas tykkinsä ja tähysti, näin tielle tankit hän pysäytti. Eino mitäs tiet, vanjat huutaa njet; Eino tukki kaikki tiet.

Avas lukkonsa ja tähysti, heti kaikki sen jo ymmärsi; kaikki elossa on. Kaikki elossa on.

Kaikkineen kuus vaunua, palaa tiellä sitten jo soihtuna.

Ensimmäinen vaunuista, niin myös viimeinen toimii tulppana. Niin Eino muilta sulkee pakotiet, ja näin vaunuissa lietsoo vihaa.

Tankit aloittaa tuli-iskun, keskellä Einon pihaa.

Niistä moni vaunu uskoi, että tästä voisi vielä hengissä selvitä. Eino on kuitenkin päättänyt toisin, eikä hän tykkinsä takana hellitä.

Kun Eino päästetään nyt ampumaan, niin tankit alkaa palaa solkenaan.

Latas tykkinsä ja tähysti, Näin teille tankit hän kaikki pysäytti.

Eino mitäs tiet, vanjat huutaa njet;

Eino tukki kaikki tiet.

Avas lukkonsa ja tähysti, heti kaikki sen jo ymmärsi. Kaikki elossa on. Kaikki elossa on.

Kaikki elossa on.

Säkkijärven tykkimies, peeästeetykkinsä hyvin ties.

Kun Eino päästetään nyt ampumaan, niin tankit alkaa palaa solkenaan.

Latas tykkinsä ja tähysti, näin tielle tankit hän pysäytti.

Eino mitäs tiet, vanjat huutaa njet; Eino tukki kaikki tiet.

Avaa lukkonsa ja tähysti, heti kaikki sen jo ymmärsi. Hei ne elossa on. Hei ne elossa on. Hei ne elossa on.

Lepohetki Repolan tiellä, edessä on Tähtinen adjutanttinsa seurassa. 1941.07.08

Neljä miestä Marskin ristin kahteen kertaa saa, on valioita valioiden nää.

Kaksi maavoimien sankaria kun on, ja kaksi näistä onkin lentäjää.

Ensimmäinen kaksinkertaisista on Hans Wind, tämä hänen tarinansa on.

Tarinassa Tuuleksi mä hänet nimesin, Tuuli oli lannistumaton.

Tuuli lensi sinne missä vihollinen on, pahimpiin paikkoihin, kun laitetaan.

Viimeinen lentokin meille kertoa sen saa, ei koneeseen hän koskaan palaakaan.

Tuuli oli syntynyt merenrannassa, mutta taivaalle hän halusi.

Siellä kun sai Tuuli mennä täysin vapaana, siellä syntyi yksi sankari.

Ilmavoimat riveihin sai parikymppisen, miehen lakeuksille lentämään.

Syksyn kolkytyhdeksän tää valkolakkinen, soturi opetteli lentämään.

Talvisota kului koulutukseen kokonaan, ja Kadettikouluun jatkoi hän.

Vuotta myöhemmin puolustusvoimain virkaan, hänet nähtiin nimitettävän.

Ura alkoi sodalla, niin kutsui rintama, tiedustelulentolaivueeseen; ensin meni Tuuli sitten tuli kutsuna, lähtö hävittäjäperheeseen.

Tuuli lähti sinne hävittäjän ohjaimiin, kirjoittamaan sodan historiaa.

Hän lensi aina taisteluihin hurjimpiin, näin kun Tuuli Suomea puolustaa.

Hän osoitti urhollisuutta ain lentäessään, rohkeudesta hänet tunnettiin. Parven taikka lentueen sai hän lentämään, paremmin suhteessa vastustajiin.

Aina vastassa oli ylivoimainen, vihollinen lukumäärältään. Sillä vaikutus oli varsin vähäinen, ilmassa kun täyttä päästellään.

Niin sota siinä eteni ja taidot huomattiin, Tuulelle ristiä esitettiin. Hän kuudes ritari oli ilmavoimien, näin alkusoitto vasta soitettiin.

Rohkeuden ja kylmän harkinnan johdosta hän, voittajana aina selvisi. Koneen laskuun kotikentälle hän aina toi, niin viimeisenkin kerran taisteli.

Tuuli lensi sinne missä vihollinen on, pahimpiin paikkoihin kun laitetaan. Viimeinen lentokin kertoa sen sai, ei koneeseen hän koskaan palaakaan.

Tali-Ihantalan suunnan tiedot tarvittiin, Päämaja halus saada arvion. Onko vihollinen tuomassa joukkoja, mikä radan tilanne nyt on?

Ilmaan nousemista itsemurhaan verrattiin, sulana hulluutena pidettiin. Käsky oli käsky, hetkinä nyt kohtalon, kaikki Suomen puolest’ peliin laitettiin.

Ilma oli sakeana vihollisesta, ja keli kirkkain niinpä tietenkin. Eihän sinne uskalla, kuin ehkä parilla, Nisse ja Hasse matkaan laitettiin.

Tilanne tuo oli varsin epämukava, taivaalla ei pilven hattaraa. Magnussonkin toivoi heillä hyvää tuuria, kahta huonommin, jos huomataan.

Taistelua piti välttää näiden herrojen, se onnistui Viipurin tasalle. Vaan sitten heidät huomattiin; se oli menoa, ja jälleen hurjasti niin taisteltiin.

Tilanne paheni herroilla hetki hetkeltä, kun kimppuun lisää koneita he sai. Taivas oli täynnä silloin JAK-ysejä, ja Aircobria laumoittain.

Lopputulemana punahävittäjiä, kolmekymmentä on seurana. Messerschmiteistä otetaan nyt tehoja, vaik’ ne ovat takamatkalla.

Niin on alkamassa taistelu tää viimeinen, jonka Tuuli Suomen puolest’ käy.

Viisi JAKkia hetkessä alas ampuu hän, nyt vihollisenkin nähdään tähtäävän.

Tuuli lentää siellä lailla hurjan tuulispään, Katajainen rinnallansa on.

Kertaan viimeisen näin taistelevat nää, veljet puolesta Suomen kohtalon.

Aircobrien kranaatit lähellä räjähtää, ja konetta ne niin vavisuttaa.

Tuuli epäsuotuisaksi kääntymässä on, osuman Wind ohjaamoonsa saa.

Mittarit on palasina ja haavoittunut , vaikeasti pilottikin on. Rutiinin voimalla jatkuu taistelo, ohjaussauva, kun ei ole tunnoton.

Niinpä Hasse sauvan vatsaa vasten tempaisee , näin taistelusta hän irtautuu.

Mersu nousee sitten lähes neljään kilometriin, ja muilta osumilta pelastuu.

Lappeenrannan kentällä häntä odotetaan, radioon kaikkea hourailee. Laskeutuminen oma lukunsa se on, sen lähes tajuttomana tekee.

Lopullisesti hän palaa vasta tajuihin, sotasairaalassa Mikkelin.

Lääkäri, kun sirpaleita poistaa kehosta, tämän suomalaisen sankarin.

Viimeisimmät näytöt Tuuli nyt on antanut, ne hälle ristin toiseen kertaan suo.

Kukaan kuitenkaan ei kadun yli kävellyt, eikä Marsalkan sauvoja tuo.

Juuri, kun Tuuli sairaalasta kotiutuu, hälle posti lähetyksen tuo. Siellä on ne puuttuvat Marskin sauvatkin, näin ne historian uudeks luo.

Tuuli lentänyt on siten kertaan viimeiseen, hänen aika ohjaamossa on; mennyt aika tuo, hän ei palaa siivilleen, ritari tuo lannistumaton.

Tuuli lensi sinne missä vihollinen on, pahimpiin paikkoihin kun laitetaan. Viimeinen lentokin kertoa sen sai, ei koneeseen hän koskaan palaakaan.

Tuuli lähti sinne hävittäjän ohjaimiin, kirjoittamaan sodan historiaa.

Hän lensi aina taisteluihin hurjimpiin, näin kun Tuuli Suomea puolustaa.

Lepohetki Repolan tiellä, edessä on Tähtinen adjutanttinsa seurassa. 1941.07.08

117.KORSUSTA PARTIOON

Majurina hän vartioon, lähti, oli valmis myös partioon.

Tää tapahtui jossain siellä, nimittäin Rukajärventiellä.

Siellä johti hän joukkojaan, miehet luottivat komentajaan.

Jeljärvelle, kun mentiin, siellä kaikki peliin pantiin.

Hän syntyi Iisalmen maalaiskuntaan, sata vuotta jälkeen taistelun.

Jossa vihollinen oli sama kuin nyt, Ruotsi Suomeksi vaihtunut.

Koljonvirran tuon Runeberg periyttää, tämä tarina ei varjoon jää.

Tarina itsenäisyyden, sankar ei enää Sven, vaan nyt Puustinen.

Iisalmesta Helsinkiin, ylioppilas Jukka lähti niin.

Tuli Puustisesta kadetti, näin Santahamina opetti.

Upseeriksi kasvamaan, alkoi Savon poika nyt tosissaan.

Kun pääsi hän Helsingistä, löytyi koti Pohjan rykmentistä.

Talvisodassa pauhasi ääni tykistön, Jukka koulutuskeskuksen eleetön, oli kouluttaja sodan nuorison, sodan ensimmäisen.

Jatkosotaan sai oman komppanian, alkoi kirjoitus sotahistorian.

Sillanpääaseman, Repolan, nähtiin ensimmäiseks valtavaan.

Hällä erinomaiset taidot on, miehineen valtaa Virran kapeikon.

Luusinkajoen yli heilahtaa, sieltä asemat valtaa.

Näin hyökkäysvaihe päätetään, pataljoonan komentajaksi nimetään.

Asemasodassa ei kukkaan, majuri ole kuin Puustisen Jukkaa, joka vihollisen selustaan, syvälle näin miehineen vaeltaa.

Jo tammikuussa nelkytäkaksi, kääntöpaikka tiedettiin Maigubaksi.

Pari kuukautta myöhemmin, tavoittein tärkehin, Jeljärvellä.

Huoltokeskus tuo vihollisella, liipaisimella oli heillä. Venäläiset perään sai, mutta täytyi rientää, koti-Suomeen päin, miehet hiihtävän näin. Ja kun Luoja niin soi, niin kotikin jäi, yhä vielä kiitoksin, myös tämän ritarin.

Näin Marskin ristin saa, esityksen Raappana kirjoittaa. Ja sissileima majuriin, on isketty sankariin. Taito ja urheus mainitaan, rohkeus myös tunnistetaan. Käy ilmi perustelusta, kun lukee ristin kertomusta.

Sodan jälkeen uhrauduttava on, myös puolesta Pohjois-Savon. Sotaan seuraavan valmistautuu, aseet piiloutuu.

Asekätkennästä saa tuomion, ei valita, vapaa Suomi on.

Henki haihtua meinaa Porkkalaan, rohkeus silloin pelastaa.

Näin sotilaslääni ritarin takas saa, ei Valpo pysty enää painostaa. Ei se ole todellisuutta, on tää jotain uutta.

Kaikki tuo Jukkaa rasittaa, ennenaikainen kuolema koittaa. Ja lopulta Jukka on siellä, missä Sven Dufva oli tiellä. Iisalmen vanha hautausmaa, vastapäätä on Koljonvirtaa. Ritarin koti viimeinen, kun päättyi matka maallinen.

Majuri Puustinen. Rukajärven seutu 27.11.1942.

Mannerheim-ristin ritari, luutnantti Kaarlo Heikki Nykänen kämpässään ”Myrskyssä”. Uhtuan suunta 12.8.1943.

118. SISSIPÄÄLLIKKÖ

Sateinen hetki heinäkuun, päätä ei palella.

Joudutaan taasen taisteluun, ei armoa anella.

Päällikkö tekee päätöksen, tästä hän vetäytyy.

Jää katsomaan nyt Nykänen, miten tilanne kehittyy; näinkö vanjakin vetäytyy.

Nykänen taisteluun, osallistuu kansa muutaman muun.

Sitten sivulle siirtyy seuramaan, kuinka vanjat nyt toisiaan, pari tuntia ampuilee.

Vastakkain he taistelee, sitä Heikki seurailee, sitä ihmettelee.

Muttei kuitenkaan väliin mee.

Takaisin taisteluun, ei tahdo nyt kanssa muun, takaisin taisteluun, takaisin taisteluun.

Jää historiaan Etukukkula, se Nykäsen valtaama.

Johti siel’ sissiosastoa, jälki ol’ tuhoisa.

Perustelut Marskin rististä, esitys eeteeässänä.

Ei sodan aikana julkaista, ei sitä voi vilkaista.

Uhtualle uudestaan, uudestaan.

Uhtualle uudestaan, sissipäällikkö on tullut jäädäkseen. Joukkonsa sieltä komentaen, Lapin sodassa taistellen; joukkonsa edessä astellen, Saksalaiset pois ajaen. Sotaa muistellen, sodan päästään pois puistellen; kirjoittaa kirjan sen, asiansa siinä käsitellen. Sodan taaksensa jättäen, sodan katkeran suolaisen, sissipäällikkönä muistellen. Sodan melskeistä muistaa sen; kaiken olennaisen.

Taistelut taakseen jättäen, Sissisotaa kirjoittaen.

Lepohetki Repolan tiellä, edessä on Tähtinen adjutanttinsa seurassa. 1941.07.08

Kävi Suomella onni, että muuan Määttänen, oli se Onni, joka takana linjojen; aina tehtävät hoiti, niistä hiiskuttu vain ei, kun Määttäsen Onni miehet linjojen taakse vei.

Tuli seitsemän miestä rajan takaa, kun rauha solmittiin. Karhumäkeen, kun sankarit viestin saa: ”Alkakaa tulla kotiin.”

Kuinka Onnin taival sotaan sitten alkoikaan? Talvisodassa hän vääpelöi komppaniaa. Oli rajan seudut tutut hänelle niin, Talvisodassa jo mieheen Ilomantsin luotettiin.

Oinaansalmessa haavoittui tämä vääpeli, ”ei ollut aika kuitenkaan vielä”, näin Onni aatteli.

Onni myöhemmin kertoi, että hänet pelasti; ”rintataskun piällä ollut ampumamerkki.”

Tuo ampumataito oli tarpeen myöhemmin, kun EeÄrPeeneljä sai riviin tän vääpelin.

Oli jatkosota syttynyt; kaikki voimat tarvittiin, niin myös Onni Henrik Määttänen sai taas kutsun riviin. Osasto Kuismasen eli OsKun joukoissa, Onni sodan palveli partionjohtajana.

Kaukopartiossa Onnin sota eteni, nelkytkolme elokuussa hänestä tuli ritari. Perustelut ristiin Päämaja kirjoitti, toista esittelyä ei siis tarvitsisi.

Näillä matkoilla on osoittanut erikoista rohkeutta, kestävyyttä, toverihenkeä ja mielenmalttia. Eräänkin kerran haavoittumisestaan ei maininnut, ajatteli, ettei partiotaan turhaan hermostuttanut.

Polvinuhansa hoiti salaa Onni Määttänen, kolme päivää myöhemmin vasta muille kertoi sen. Että salassa hoiti, hän ampumahaavaa, omien puolella sen jo uskaltaa tunnustaa.

Oli hurjan miehen maineessa jo Onni sodassa, selvisi luotisaateesta, kävi onni sodassa.

”Sillo nuorena sitä tek vaik mitä”, myöhemmin tunnustaa, ritari, jonka urheuden sai vielä mies Ruotsin tunnustaa.

Nelkytneljä syyskuu ja Onni oli miehineen, taas vaeltanut vihollisen syvyyteen. Karhumäki kutsui siellä miehet tähystää, liikennettä seuraa, muonatäydennystä ei nää.

Partio ei yhteyttä saa koti-Suomeen ei, muonakätkölle on lähdettävä, muu nyt auta ei. Yksi mies on vielä kuumeessa, mieliala ei oo hilpein, kirjoittamalla tämän kaukopartion glamourin vein.

Matkalla partio huomaa yhtä järveä sivuuttaessaan, että vastarannalla, ihmiset ruvenneet on tanssimaan. Kaikkea sitä näkeekin, kun partioidaan, keskellä kirkasta päivää näky ihmettelemään saa.

Siten yöksi on pakko pysähtyä vuoksi tuon kuumeisen, Seuraava päivä toi valona koti-Suomeen yhteyden. Oli viesti outo laadultaan, sinä kun sanottiin: ”Sotatoimet loppuneet, tulkaa niin kuin pääsette kotiin.”

Alkuun partio luuli, että Suomeen kävellään, kolmen viikon korpivaellus pisti miettimään. Kosketusta venäläisiin, kun piti välttää, mutta Kyynel helpotuksen sitten välittää.

”Tulkaa paikkaan tuohon sovittuun, teidät sieltä noudetaan”, kolme viikkoa korvessa lentokoneeseen vaihdetaan.

Näin päätöksen sai reissu tää, tän joukon viimeinen, jonka johtajana oli Onni Henrik Määttänen.

Onni tuntojaan kuvaa, kun vesitaso laskeutuu: ”Tunnelmat oli korkialla, kun jalkain alla Suomi tuntuu.” Onnissa loppuun asti säilyi vire positiivinen, Oli hänelle tärkein: Suomi itsenäinen.

Itsenäisyyden takuumiehenä Onni Henrik Määttänen, jonka saavutukset ja suoritukset kuuluu joukkoon uljaimpien. Kunniakkaimman maininnan sodasta Onni saa, Ainoa ritari hän oli, joka eli kohti toista sataa.

Lepohetki Repolan tiellä, edessä on Tähtinen adjutanttinsa seurassa. 1941.07.08

120. RAJAJOEN UIMARI

Ensimmäisen maailman sodan aikaan, mitä venäläismies aikaan saikaan.

Hän lomalla, kun kerran käväisi, siitä lomasta Suomi viel’ kiittäisi.

Vaikka rannalla olivat Riianlahden, vastakkain kansat, nuo Suomenlahden.

Toinen kansa vain ei ollut itsenäinen, mutta semminkin itsepäinen

Mikko poika alkunsa sai silloin, kun isä Jussilla aikaa ol’ illoin.

Yhden loman rintamalta sai vain, Suomalaiset siitä kiittävät ain.

Valkeasaari on kotikunta, Inkeri osa Tsaarin valtakuntaa.

Rajajoen takana on Suomi, myöhemmin maat erottaa vain puomi.

Kun Stalin alkaa valtaa ottaa, pelko kansan keskuudessa on totta. Stalin Mikon perheen hajottaa, isän kulakkina Siperiaan karkottaa.

Niin Mikko oli päättänyt jättää Venäjän, aloittaa kokonaan uuden elämän. Houkuttaa maa rajan takainen, ja kehitys tuo suomalainen.

Niinpä sitten sattui heinäkuussa, kolkytkolme, että pokasaha puussa tehtävänsä kun se oli tehnyt; Mikko päätti ei myöhemmin, vaan nyt. Ystävä tuo lähti reissuun matkaan, myös Hiiren Oskari on valmis hatkaan. Yhteistuumin uivat yli joen, todeten, että ”Suomessa mä olen.”

Uinnin jälkeen paitansa nuoriso kuivaa, Suomessa hiki sitten jo kastelee uivaa. Mikon elo on Suomessa elävää sorttia, metsä, uitto ja ratahommissa iskettiin korttia. Kotkan, Kemin, Oulun Raahen, Iisalmen, Kuopion, Savonlinnan, Punkaharjun hän kolunnut on. Välissä kuuden kiertävän vuoden, kuitenkin jälleen Viipuriin tuoden.

Mikko opetteli muurariksi, näin hän sai leivät leveämmiksi. Oli Weilin-Göösillä muuraamassa, kun oudot miehet oli odottamassa. Niin pesi sitten Mikko muurauskauhan, puolesta järkkyvän Suomen rauhan. Päämajan tiedustelu hänet tahtoi, ja mitäs sille muurari nyt mahtoi.

Kun sota syttyi, taas Viipurissa; Mikko oli valmiina tisurissa. Kuului joukkoon rajan takaa tulleiden, alkoi intensiivikoulutus alokkaiden. Kahteen viikkoon perusteet partiointiin, koulutettiin mitä osattiin, myös haparoitiin. Näin syntyi tiedustelu suomalainen, sodan testinsä sataviisipäiväinen.

Mikko määrättiin hommiin Päämajan, luutnantti Kuismanen vei yli rajan. Tuskin Mikko silloin vielä arvasi sen, että sotavuodet joukossa Kuismasen; vierii kuin kuusi vuotta kiertäessä, samaa se, että nyt ei tiedä missä. Hommissa ei ollut huolen häivää, Kollaa kesti sataviisi päivää.

Välirauhan aikaan Mikko koulutettiin, Kyynel-radion käyttö, kun opetettiin. Suoritti varusmiespalveluksenkin, vaikka oli vielä neuvostokansalainenkin.

Suomussalmen Juntusrantaan rajamieheks, komppaniaan Kekkosen varusmieheks. Neljä reissua myös tehtiin taakse rajan, kestivät ne viikon taikka kahden ajan.

Näin selviteltiin lentokentän paikka, siitä aiemmin ei tietoo ollut vaikka, rajan takana oli käyty joo, mutta ei ollut siitä tietoo.

Keväällä koitti matka Tikkakosken, oli aika laskuvarjokoulutuksen.

Reipas kurssi miehille jäi mieleen, oppilasvalinnat ei mennyt pieleen.

Jatkosodassa keikkaa miehillä riitti, esimiehet tiedoista reissun ain kiitti. Partioiden kului vuosi nelkytyksi, monta päivää reissussa tuli vietetyksi.

Vuoden nelkytkaksi pääkeikka Petrovski Jam, sinne OsKun voimatkin kuultiin suuntavan. Mikko reissussa teki sen urotyön, kun apuvoimat miehineen hän lyö.

Kesällä nelkytkaksi vierähti, nelkytkuus päivää, kun Mikko reissuun lähti. Suokkaan Viljo johti partiota, Mikko siinä hoiteli radiota. Hallamaan tiedustelu sai napatuksi, tiedon, tulee vanja kohta tuetuksi. Oli vihiä saatu tähdestä punan, sissit suistivatkin sitten junan.

Arkangelin rata Moskovaan johtaa, siellä sissiosasto junansa kohtaa. Rata on valmiiksi jo panostettu, tarkastuspartiota ei odotettu.

Mikon hermot pitää hän langan löysää, vanjan ratsupartio lankaa ei nää. Yli siitä vain he ratsastavat, ja sissit Suomea taas pelastavat.

Junan tuhon jälkeen alkaa hatka, vanjan takaa-ajo, kotimatka; takaa tunnelman ei niin rennon, Mikko Kyyneleellä tilaa sitten lennon. Näin puolentoista kuun reissu pakettiin, saatiin ja siinä miehet saunotettiin. Otettiin napsua ja muisteltiin, mitä reissulla oikein tehtiin.

Niinpä sitten elokuun alkajaisiksi, nelkytkolme nimettiin ritariksi. Perustelut kirjoittivat Päämajan herrat, ne Pöllästä oli kuullut monet kerrat.

Kuinka tämä reissuillansa tekeytyi, venäläissotilaana esiintyi; jututti siviilejä ja sotilaita, päällä oli Suomi-pojan paita.

Mikko väliin oli virolainen, puku englantilais-amerikkalainen. Hän kun osasi myös venäjän kielen, ja omasi kylmäverisen mielen.

Miehistä hän oli myös kestävin, kun muut väsyi, hän oli aina hiihtävin. Tuntikaupalla hän avas latua, näin toiset saivat paljon apua.

Lepohetki Repolan tiellä, edessä on Tähtinen adjutanttinsa seurassa. 1941.07.08

Vuosi nelkytneljä alkoi uudella kurssilla, esimiehet käski ja kohta upseerilla; olisi joukot johdettavana, mutta ensi oli koulu tuo suoritettava.

Santsarit ottivat Mikon silmätikukseen, hän kun ei lähtenyt mukaan simputukseen.

Santsarit näin, kun metsäläisyyden kitkee, niin siinä jo herkempi itkee.

Mikko ei hyppää heidän eessä, maitojunalla uhkaavat helteessä.

Silloin tapahtumiin puuttuu yksi heistä, jo kokelaaksi ylentyneistä.

”No, mitä Mikko”, sanoi Gerdtin Tuomas, nyt ritariksi sen joo muutkin huomas.

Sai loppu kurssin elää rauhan tavoin, suoritti sen kiitettävin arvosanoin.

Sodan jälkeen Mikko sai töitä Porkkalasta, paikallisesta rajavartioasemasta.

Marski itse myönsi Suomen kansalaisuuden, Martolan leima antoi nyt mahdollisuuden.

Valpo otti Mikon sitten jututettavaksi, Mikko luuli joutuvansa palautettavaksi.

Venäjän kansalainenkin, kun oli, se hänellä pontimena oli.

Mikko Pöllä lähti sitten matkaan, vuodeks Ruotsiin ja sieltä Norjaan.

Jamaika ja myöskin Kolumbia, oli ensin koluttavia.

Venezuelaan hän viimein löysi, ei sieltä tavoita Valpon köysi. Timpuri ja kauppias pyhäinkuvan, antoivat elannon ja oleskeluluvan.

Suomeen tulee sitten ihan valtava kaipuu, ja vuonna kuusneljä Mikko takas saapuu. Sissikaveri Marmo töitä järjestää, geologinen laitos, kun työllistää. Siellä tule Mikosta eläkeläinen, on Valkeasaaren mies nyt helsinkiläinen.

Joskus loppuu elo myös sitkeimmät karjun, ja Mikko ottaa suunnaks Mäntyharjun.

Mikko Pöllä on nyt maan alla, Mäntyharjun mäntykankahalla. Näin ritari rajantakainen, on kuin kuka tahansa suomalainen.

Suomen kanssa Mikko Pöllää kiittää, hänen sankartarun muistoihinsa liittää. Kiitämme uinnista yli rajan, ja palveluksista elämän ajan.

Mannerheim-ristin ritari, ylikersantti Mikko Pöllä. Mikkeli 19.12.1943.

121. TUOMELAN LAUTTURI

Jalkaväkirykmentti kaksviis eteni Viipuria kohti, Rättijärven kohdalla tuli käsky, jonka komentaja pohti. ”Hyökkäys pysähtynyt ja tästä eteenpäin pakko on vain päästä, tulenjohtaja, valtaa sillanpää, elä liikaa itseäs säästä.”

”Sinne pitää saada kranaattitulta, tämän on kersantti onnistuttava sulta.”

Henki lähtee pelkästä ajatuksesta, käsky oli kuitenkin niin ehdoton.

Viestimiehen ottaa mukaan sinne, luoti reidessään pääsee perille. Viestimies, kun kuoleekin sillalle, jää huutoyhteys tulenjohtajalle.

Tämä silta yli Saimaan kanavan, on se Rättijärven sulku, sitä pyyhki tuo kookoon tuli, se oli niin vaarallinen polku.

Mutta silti vain Oiva siitä meni, sillan yksin ylittikin, ja huutamalla perille sai hän myös sitten ne kranaatitkin.

Näin perille saadaan kranaattitulta, kersantti hymyilee, ”tää onnistui multa.” Henki säästyi, reidessä vain reikä, näin käsky täytettiin tuo ehdoton.

Viestimiehen henki siinä haihtui, niinpä tulta johtaa Oiva huudoin. Mitäs vanja oikein sille mahtoi, kranaatit kun tulivat perille.

Vaikka Oiva olikin tulenjohtaja, hän kantoi konepistoolia, sillä operoi kera käsikranaattien aina, kun vain mahdollista. Kerran kävi partiomatkalla, niin että haavoittui linjojen välissä, onneksi aseveli Eero Hämäläinen oli mukana pelissä.

Hän kantoi tajuttoman Oivan sieltä, linjojen välistä kuoleman tieltä. Näin pelastui varmalta kuolemalta, ja saa postia myös Marsalkalta hän.

Esityksen kirjoittaakin silloin, komentaja eversti Pallari. Uusintaesitystä ei tarvii, näin tulee Oivasta ritari.

Oiva usein oli yksin toiminnassa, aina oli ensimmäinen, partiomies tää vapaaehtoinen ja erittäin kylmäpäinen. Otti pesäkkeet haltuun joukon kanssa, itse jatkoi vaaran päälle, siellä varustetut asemat valtasi, oli vihollinen pelkkä jäänne.

Otti konekiväärinkin haltuun, kolmesta ampujasta nolla ampuu. Partiolla viittäkymmentä vastaan, tämä huimapäisyyttä kuvastaa niin.

Suomalainen soturi on Oiva, kannustaa ain esimerkin voima. Hellittämätön taistelumieli, päättäväinen aina myös ruumiinkieli.

Kannustanut aina rohkeudellaan, vetänyt miehet mukaan jokaiseen kerran. Taistelusuoritukset silmiin pisti, kiitokseksi Mannerheimin risti.

Lepohetki Repolan tiellä, edessä on Tähtinen adjutanttinsa seurassa. 1941.07.08

122. JUNKERSISSIPILOTTI

Noin kakskyt vuotiaana hän sai palkinnon parhaan lento-oppilaan, noilla opeilla hän lähti lentämään sitten Talvisotaan. Punahävittäjä ampui moottorin tuleen, ohjauslaitteet kelvottomat pakottivat laskuun koneen.

Vihollisen puolelta uppuroiden lumessa kahlas hän, puolen vuorokauden jälkeen omalle puolelle nähtiin pääsevän. Talvisodan näytöt riitti kelloon kultaiseen, se parhaalle aliupseerille annettiin.

Hän lentää taas, vie kaukopartioita kauas rajan taakse.

Hän lentää taas, on punahävittäjät kintereillä ihan koko ajan.

Lentää taas, on vihollisen selustaan niin pitkä matka.

Hän lentää taas, ottaa valokuvat, toimittaa pommit ja miehet. Jos kyydin haluat, kutsu Oksala koneineen.

Kaukolentoja vaarallisimpana lentotoimintamuotona pidettiin, vaikka oli sää ja kartat huonot, aina partiot löydettiin. Lentomestari Oksala rohkeaksi mainittiin, taitavuus ja harkitsevuus myös tiedettiin.

Hän lentää taas, kaikki tehtävät suorittaa loppuun asti.

Hän lentää taas, on kyydissä pommit tai partiolasti.

Hän lentää taas, maajoukkoja tukee hän ilmateillä Siel´ lentää taas, Yövuorossa painaa hurjan lailla. Ei ristin perusteluissa voi kaikkea mainitakaan.

Kenraali Lundqvist kaksi kertaa joutuu perustelemaan, miksi suuri kunnianosoitus pitäis kohdistua Oksalaan. On pommittanut, ottanut myös kuvia, vienyt partioita kauas taakse linjan.

Hän lentää taas paikka Someri, Sorokka tai Kontiojärvi. Sekehen, lentokentällä saa lämpimän vastaanoton. Kuvannut, on usean tielinjan Karjalaisen. Hän lentää taas, kera miehistön niin suomalaisen Jendoguba, Kesä ja Kärkijärvi mainittiin.

Hän lentää taas, vie kaukopartioita kauas rajan taakse. Hän lentää taas, on punahävittäjät kintereillä ihan koko ajan. Lentää taas, On vihollisen selustaan niin pitkä matka. Hän lentää taas, ottaa valokuvat, toimittaa pommit ja miehet. Jos kyydin haluat, kutsu Oksala koneineen.

Lentomestari Oksala ja luutnantti Tuominen hymyilevät Muurmannin radan pommituksen jälkeen. Joensuu ja Muurmannin rautatie 21.12.1941.

123. VAUNUMIES

Hei-no!

Jatkosodassa, oli muuan vaunun ajaja, jolla vaunu aina oli toimintakunnossa. Kaikki esteet murskattiin, Karhumäki vallattiin, kunnes törmättiin T-kolmenelosiin. Ne sai osumia, Heinon ampumia, kaikkineen kuusikymmentä kranaattia.

Noilla laukauksilla, ei ollut vaikutusta, vaunut yhä keinuvat siellä jonossa.

Vaunumiehen vaunu tää, alkuun tottui Venäjään, nyt suomalainen korpraali sillä rellestää. Vaunumiehen vaunu tää, ihmeitä pystyi tekemään. Ja sodan loppuun sillä Heino rellestää.

Tämän vaunun tarina, legendana kerrotaan, ja kuinka se liittyy Suomen Marsalkkaan. Pitkäputkinen tämä T-kolmenelonen, tuli tutuksi luona Syvärin linjojen.

Neljä päivä taistelussa niitä nähty on, illalla lähetti sinetöi yhden kohtalon. Kertoi tämän vaunun jääneen väliin linjojen, se oli liekki bensaan heti Heinon Laurin sen.

Vaunumiehen elämää, on yön pimeys, ei vanja nää, kun Heinon Lauri sotasaaliskoneet käynnistää. Vaunut sosialisoi, ja sitten sanoo niille moi, venäläiset vaunut Suomea palvella voi.

Lauri Heino miehineen lähti yön pimeyteen, tutustumaan nyt tuohon kolmeneloseen. Huomasvat sen jääneen kiinni pohjasta kantoon, henkilöstö hengetön levinnyt on maastoon.

Sisällä paloi valot ja Lauri sen käynnisti, mutta vain paikoillaan vaunu möyrysi.

Toinen kanto justeerilla poies sahattiin, toiseen ei käsiks päästy, mitäs sitten niin.

Niinpä niin, niinpä niin, luottaa voit pioneeriin, kolmella kilolla rotulia kanto panostettiin. Niinpä niin, taivaan tuuliin, kanto kadotettiin, samalla hieman multaa vaunun sisään laskettiin.

Vaunu säilyi tärskystä täysin ehjänä, Lauri ryömi sisään koittaen käynnistystä. Sai vaihteen hän silmään ja niin vaunu ajettiin, pois linjojen välistä, kun se haltuun otettiin.

Tämä vaunu oli nyt Suomen ensimmäinen, modernimpi vaunu m/T-kolmenelonen. Sotasaalisvaunu sodan loppuun palveli, sillä myöhemmin ajoikin jo kersantti.

Vaunumiehen elämää, yksikään vaunu ei jää, venäläinen käyttämättä, ne Heino hyödyntää. Haali vaunut käyttöön hän, jonka nähtiin hyökkäävän Karhumäkeen, Poventsaan kärjessä hyökkääjän.

Kesällä nelkytkaks oli Äänislinna paikaks

valittu, jossa panssariestekokeet pidettiin. Myös Suomen Marsalkka oli siellä paikalla, ja hän siellä jututti silloin myöskin Heinoa.

Esimiehet hieman kohtaamista arastelivat, kun he Heinon räväkät kommentit jo tunsivat.

Niinpä historiaan sanat nuo nyt piirretään, kun Marski kysyi, ”miten sodassa tulee käymään?”

Lepohetki Repolan tiellä, edessä on Tähtinen adjutanttinsa seurassa. 1941.07.08

Vaunumiehen elämää kuvastaa nyt vastaus tää, jonka Heino antaa ja joka tiedetään.

”Ei sotaa varmaankaan tulla nyt me voittamaan, vaikka viimeisen mieheen täällä taistellaan.”

Paikalla olijat pidättävät hengitystään, kun vastauksen jälkeen Marsalkalla kääntyy pää. Hän adjutantilleen sanoo, ”kersantti palkitaan, kunniamerkillä se huolehtikaa.”

Näin käy, kun koittaa Hilman päivä, päivä marraskuun, vuonna nelkytkolme risti rintaan asettuu. Perustelut Mannerheim-ristin, ne kirjoittaa mies, joka komensi panssaripataljoonaa.

Tämä T-kolmenelonen, prikaatin ensimmäinen, se käy esimerkistä Lauri Heinon rohkeuden. Klim Voroshilov-vaunusta, ja muista T-kolmenelosista, niistäkin kiittää saamme Lauri Heinoa.

Niin tämä vaunu linjojen välistä silloin haettu, Lapin sodankin palveli ja oli täysin palvellut. Lauri sodan jälkeen palaa kotiseudulle, työ raudan kanssa jatkuu siviilipuolelle. Metallimiehen taidot ensin opettelee hän, sitten oman yrityksen kuuluu käynnistävän. Vaunu tiensä löytää varuskuntaan Mikkelin, siellä portinvartijana on se vieläkin.

Vaunumiehen elämää, muistellaan ja muistot jää, vaikka vaunut ja miehet ei jatka elämää. Vaunumiehen elämää, ei enempää ei vähempää, Lauri Heinoa kansakuntamme kiittää.

Sakari oli sotamies, tuo poika Sandroosin, Talvisodassa jo hän, sai pikakiväärin. Sen kanssa, kun nyt taisteltiin, myös joskus konepistooliin, Taipaleessa tartuttiin ja siellä pärjättiin, niin siellä pärjättiin.

Mutta sota seuraava, se jo oli ovella, kesällä neljäkymment’yks elo taas muuttui riitelyks. Sakari Kempin rykmenttiin pikakiväärille määrättiin, Ja suunta itään otettiin, siis mennään Tarnalaan, käskyä kuulemaan.

Siellä Aarne Blickiltä, rykmentit saivat käskyjä, Jiiär seiska laitettiin, Tyrjään hyökkäämään niinpä niin. Kaks kuukautta taistellaan ja eteenpäin tietä raivataan, On taistot raskaat Tyrjässä, nimen rykmentti saa, Tyrjästä sen saa.

Siellä kesken taistojen, maastopalo syttyen, saa vanjan sekä Sakarin, sammutuspuuhiin varkahin. Välimaastossa, he kun on, on paikka siinä varsin turvaton, vanja siellä huudellen, ”Hakka päälle Suomi poikanen.”

Sakarin rooli huomataan, myöhemmin kun taistellaan, niin vanjat siellä saarrettiin, kun elokuussa tapeltiin. Ne pyrki ulos saarrosta ja käyttivät paljon tulta, Akkaharjuun johtava, tie on tukossa, tie on siel’ tukossa.

Sakarilla siel’ vieressään, peeästee ampuu yhtenään, kanssa konekiväärin, ne suistaa valjakoitakin.

On tie nyt tukki kokonaan ja Sakari siellä puolustaa, ei läpi tulla ollenkaan, sen päättää Sakari, tuleva ritari.

Vanjan iskuosastot, hyökkäävät solkenaan, hyökkäysaallon jälkeen, aalto aina seuraa toisiaan. Sakari Emmaa puristaa tiukasti vasten poskeaan, ja kolmas aalto lakaistaan, se tienoon rauhoittaa, Sakari rauhan saa.

Ei mistään kuulu laukausta, ei kuulu puhekaan, silloin myös Sakari, ympärilleen katsahtaa. Hän huomaa muiden kaatuneen, hän näkee vain haavoittuneet, Sakari oli ainoa, joka elossa, oli asemassa.

Jatkosodan aikana, sotamies yleni, aliupseerin arvoja, sai silloin korpraali. Mutta suurin kaikista, ol’ Marskin ristin kunnia, sitä esitti Martola, perustein painavin, mies pikakiväärin.

Tyrjä siinä mainittiin, kuin Kannas myöhemmin, kummassakin taistelen, oli mies rohkein.

Pikakiväärin asemaan, kun Sandroos laittaa paahtamaan, niin jälki on sen mukainen, jäljiltä ritarin, jäljiltä ritarin.

Hyökkäyksen jatkuessa, Laatokan rannalla, lähtien Lahdenpohjasta, suuntana Sortavala. Sakari oli ensmäinen, käymässä päälle vanjojen, näin toimi kelpo korpraali, Sandroosin Sakari, suomalainen sankari.

Tämän korpraalin toiminta, esimerkiksi kelpaava; Kannaksen taisteluissa ja Rajajoen takana. Termoilan tien suunnassa, Ohdan aukean laidassa, mies pikakivääreineen vaan, kun maata puolustaa, hän siitä ristin saa.

Sitten suurhyökkäyksessä, oltiin Siiranmäessä, Sakarikin ol’ paikalla, kun tuli keskitys tuo valtava. Kenraali Walden poikansa, menetti kertaheitolla, Sakari päällikkönsä ties, urhoollinen ol’ mies, Lauri oli mies.

Sakari noissa sodissa haavoittui kolmeen kertaan, voiko mies enempää antaa kuin vertaan.

Puolestaan isänmaan meidän, puolesta kaikkien meidän, itsenäisyydestämme, näin kiittää saamme, näin me saamme.

Mun isäin oli sotamies, nimeltään Sakari, seitsemäntoista vuotisna hän astui rivihin. Sai koulutuksen singolle ja myös pikakiväärille, isäni oli rauhan mies, kuten ol’ Sakari, Marsalkan ritari.

Lepohetki Repolan tiellä, edessä on Tähtinen adjutanttinsa seurassa. 1941.07.08

Jo elokuussa totiseen paikkaan joutuu hän, hyökkäysvaiheessa kun ollaan luona Tyrjän. Joukkueensa johtajan sekä lähetin, näkee kaatuvan voimasta vanjan luodin. Päättää nämä omalle puolelle hakea, tulitus on siinä aivan valtava. Rohkeasti sotamies tää etenee, perille pääsee ja ilme synkkenee.

Tunsi lähetin, tuon pojan naapurin, siinä makaa kuolleena siloposkisin; mies, jonka tarvinnut ei olisi edes hyökkäykseen lähteä.

Oli nimittäin silloin käynyt niin, että suruviesti tuli naapuriin. Toinen poika kuollut, kun oli sodassa, ja tämän toisen piti olla hautajaisissa. Nuorukainen kieltäytyi menemästä nyt, sanoi, ”siellä naiset olis vain itkenyt.” Erkki miettii, ”olisit mennyt sinäkin, nythän ne siellä vasta itkeekin.”

Näin Erkki aatteli, naapurin saatteli, viimeiselle matkalle, kun hänet haki, oman hengen siinä samalla tietenkin uhmasi hän.

Ei Erkki Korpi vanha ollut itsekkään, syntymävuosi kaksikymmentä. Hän kuului JiiÄr seiskaan, miehiin rykmentin, joka monesta myös teki ritarin. Pahat oli paikat Tyrjän miehillä, kaikki ei niistä edes selviä. Siiranmäki, Valkeasaari, Äyräpää, vain hyvällä tuurilla sieltä selvitään.

Sitä Korvella, oli mukana, kun hän taistella sai konepistoolilla, sen käytössä hän oli todellinen Suomen sotien sankari.

Aseenkäsittelytaito hänellä, oli kerrassaan ilmiömäistä. Äkkinäinen olla piti taistossa, muuten saattoi hopea olla jaossa. Sarjan piti osua vaiston varassa, Erkki usein oli niissä paikoissa, joissa suunta taistelulle määrättiin, silloin Erkki Korpeen aina luotettiin.

Taito hänellä, hengissä pysyä, on kertakaikkisesti väkevä, sen saa huomata myös esimiehet Tyrjän rykmentin.

Niinpä Martola sitten esittää, että Erkki ritariksi nimetään. Perustelut pitkät on ja painavat, nostan tässä keskeisimmät kohdat: Rohkeus ja kylmäverisyys mainitaan, kun kaksi kuukautta Tyrjässä painitaan. Vihollisjoukko, kun pääsi selustaan, Erkki pannaan sekin homma hoitamaan.

Hän tekee jälleen sen, putsaa vihollisen, keskeltä suomalaisten joukkojen. parin miehen kanssa Erkki hoitaa homman lähes leikiten.

Huuhanmäen valtauksessa mukana, Korpi Lahdenpohjan tien varmistajana. Siellä vihollinen kiertää selustaan, Erkki sen onneksi ehtii huomaamaan. Lähes viisikymmentä tilillensä saa, samalla ratsukot hän myös haltuun ottaa. Näin on taas tilanne selvinnyt, ja Erkki on siinä herraksi jäänyt.

Näin Erkki Korven tien, Kannakselle vie, siellä ja kaikkialla missä lie, kulkenut on hän, niin nimi isoin kirjaimin on kirjoitettukin.

Lepohetki Repolan tiellä, edessä on Tähtinen adjutanttinsa seurassa. 1941.07.08

Ojasen bunkkeri on legendaa, osin surullistakin tarinaa, kun se sitten vihdoinkin tuhotaan, Erkki yhdyshautaa yksin varmistaa. Pidättelee ylivoimaa itsekseen, että pioneerit panostaakseen, ovat saaneet tuon oven bunkkerin, räjähdys Ohdalla on valtavin.

Niin Erkki jälleen sen, urotekojen, sarjaan yhden luvun itse kirjoittaen, taisteluteot Erkki antaa puhua puolestaan.

Onni ei rohkeimmankaan jatku ain, sen Erkki Äyräpäässä huomatakin sai. Alikersantti suurhyökkäystä torjuu, vaikeasti haavoittuneena horjuu. Kranaatin sirpale päähän tunkeutuu, silloin kaikki muu hetkeksi unohtuu. Sairalan asemalla, kun tiedettihin, Erkin vasta tulleen silloin tajuihin.

Niin sotasairaalaan, Ouluun laitetaan, rohkea ritari nyt kuntoutumaan. Kolme kuukautta Erkki siellä makaa selällään.

Lapin sota vaikuttaa myös sairaalaan, Helsinkiin potilaat, kun muutetaan. Kevättalvella sitten nelkytviis, Erkki sieltä vihdoin kotiutetaan siis. Invaliditeetti kakskyt prosenttinen, merkintä papereissa ritarin on sen. Katkera Erkki ei ole kuitenkaan, sirpaleet päässään, kun hän elää saa.

Nuo sanat ritarin, ”monelle hullummin kävi”, mielessäni tämän päätän kiitoksin. Erkki Korpi, kolmas Korpi oli joukossa Marskin ritarin.

Tyrjän ”Raate”. Tyrjä 4.8.1941.

Poikkeuksellinen soturi oli Turkka, joka koulun penkiltä päätyi taisteluun. Käsillä oli Suomen kohtalon hetket, ja niinpä Kaino lähtikin kanssa monen muun. Vapaussodan jälkeen Tampereen Rykmentti, sai nauttia palveluista sen; miehen, jonka nimi seuraavan sodan jälkeen kirjoittaisin joukkoon ritarien.

Hän on Kaino Turkka, komentaja; miesten etulinjojen, hän on sankari jo Talvisodan Tolvajärven.

Ägläjärven kylän valtauksesta, voi sanoa alkaneen tarun suomalaisen. Kun vihollista työnnettiin Aittojoen taakse, sai Kaino siellä selkäänsä sirpaleen sen. Rivistä ei komentaja poistumaan suostu kolmeen vuorokauteen, Tilanteen stabiloitumisen jälkeen löytää kipuineen jostakin sen jiiäspeen.

Talvisodan ihmeitä, henkeä, vaali tämä tekijä, kun ensi kertaa vihollinen siellä voitettiin.

Jatkosotaan Turkka johti pataljoonan, joka tietä Kannaksella raivasi. Ensimmäisenä hommana rajanylityksen jälkeen Ilmeen, kun valtasi. Hyvä siinä oli komppaniat johtaa, kun päälliköt samat tuo Tolvajärven. Nimistä on jo aiemmin kuultu; joukossa Pössi, Kivelä ja Jussi Kirjavainen.

Ei muita pataljoonia ole ei tuu, joissa kolme ristiä, on komentajalla ja komppanian päälliköillä.

Hallilanmäeltä sodan voidaan sanoa alkaneen Kaunon porukalla, Kuismaan murtautumisesta alkoi matka Kannaksella.

Peussanmäessä Kivelä kiertää selustaan yllättäen vihollisen, loistava voitto Lankilassa tekee kuuluisaksi myös yhden sotamiehen.

Näin, kun hyökkäys etenee, niin vierailulle saapuu Marsalkka, hän kahden viikon jälkeen käy uskoa valamassa.

Pajari ei hellitä, kun vauhtiin pääsee, näin Kaunon pataljoona huomata saa; kaksi viikkoa, kun taisteluissa, joukko ollut on yhtä mittaa.

Ei siis muuta kuin Kirvua kohti, senkin pataljoona valtaa, jos siinä joku huilia toivoi, niin käsky käykin jo kohti Sairalaa.

Niin hurjalla vauhdilla, etenee, Turkan pataljoona; ei mikään pysäytä, ei rajat ole rajoina.

Sairala, kun sitten saavutettiin, niin arvatenkin matka jatkua saa. Niinpä Pajarin komento kuuluu, ”Turkka hyökkää sitten Antreaan.”

Antreassa Turkan päälliköt näyttää, taidot ja opit nuo Tolvajärven, samalla pelko vanjain mielen täyttää, he perääntyvät vahingolliseen suuntaan nyt paeten.

Näin Turkka jälleen miehineen, soppaa, Pajarin kun keittelee, hän taidollansa ja tahtomattaan sen taas tekee.

Antreasta paenneet vanjat saa aikaan hillittömän sekaannuksen venäläisen, näin Turkkakin omalta osaltaan varmistaa suurinta mottia Suomen sotien. Porlammen suuntaan ei tarve ole painaa, siellä divisioonat muut kyllä pärjää, niinpä Turkka Pajarin johdolla Vuoksen itärantaa paineleekin kohti etelää.

Kannaksen halkijuoksussa, vauhti on, nyt aivan valtava, siispä vauhdilla kohti Hopeasalmea.

Kun Pajarille annetaan tarkka ohje, hän siitä löytää aina pelivaraa, Vuoksen ylityspaikkojen tiedustelu hälle jo siis varsinaista Vuoksen ylitystä tarkoittaa. Siihen puuhaan taas ei käytetä muita, kun vastaranta siellä haltuun otetaan, valiojoukkona taas tähän käytetään JiiÄr kaksseiskan kolmatta pataljoona.

Niin Pössin sissiosasto, Vuoksesta, yli on ja seuraava, pumppu onkin jo koko muu pataljoona.

Pajari ilmoittaa sitten ylöspäin, ”hän yli on ja röyhkeästi jatkaa.”

Näin Äyräpään kirkon rauniot hetken päästä, enemmän raunioilta muistuttaa.

Äyräpää kohtuullisen helppo on vielä, siellä haasteita ei tule eteen.

Mälkölässä, kun suomalainen veri vuotaa, niin sinne Turkka taas joutuu sitten miehineen.

Mälkölästä selvitään ja ”eteenpäin” käy käsky Pajarin, siis Salmenkaitaa kohti lähtee nyt myös Turkkakin.

Salmenkaita-joki kun on ylitetty, niin löytö outo tulee eteen Turkan miehien, Joen takaa löytyykin lentokenttä, mutta mihin tarkoitukseen ja kenen?

Syy pian selviää; on armeijakunnan komentopaikka nyt heillä hallussa, ja kun Stalin haluaa komentajaa jututtaa, on tämän silloin aina Moskovaan siis tultava.

Niinpä lentokoneella, se käy helpoimmin, matka armeijakunnasta, nyt uudet isännät vain, löytyy Alakuusasta.

Lepohetki Repolan tiellä, edessä on Tähtinen adjutanttinsa seurassa. 1941.07.08

Matka jatkuu Pampalaan ja Uupuneenkankaalle, josta kerrotaan hauskaa tarinaa, siellä nimittäin Kirjavaisen Jussi kaksikymmentäyksi vankia saa.

Hyökkäys kun jatkuu, niin ei päälliköllä ole aikaa vankeja lähteä viemään, niinpä lappu mukaan tiitterimmälle, ja hänen johdollaan vain taaksepäin Turkkaa etsimään.

Niin joukko venäläinen, kilometrin, matkan saa taivaltaa, ja etsiä sieltä pataljoonan komentajaa.

Pari päivää tuon tapauksen jälkeen Turkka ja Kirjavainen tapaavat, Turkka sanoo Jussille, ”laitoit sitten vankeja”, Jussi kuittaa ja miehet jatkavat. Turkka tokaisee Jussille, ”että olet sairas tai mahdottoman huono laskemaan, vaikka laitoit vain kaksikymmentäyksi, niin yli kolmekymmentä heitä lasketaan.”

Näin vanjan joukot lisääntyi, paineessa, Turkan pataljoonan, hyökkäyksen jäljen vangeista voi tulkita.

Vanja oottaa Pajaria pohjoisesta, mutta JiiÄr kuusi lännestä yllättää, näin Turkka helposti Kivennavalle pääsee, on tällä kertaa helpompi, kun vain kävellään. Siitä sitten jälleen kärjessä mennään, Kannaksen halki, kun matkaa jatketaan. Miehet Talvisodan alun hyvinkin muistaa, kun lähestytään kuuluisien laukauksien Mainilaa.

Rautakorvesta nyt niin, Mainilaan, oikeasti ammuttiin, ja näin Mainilan laukaukset vihdoin tunnustettiin.

Rautakorvesta Turkka miehineen jatkaa koukaten suuntaan nyt itäisempään, Suur-Kaljalassa Rajajoki jää taakse, kun pataljoona sen siellä ylittää.

Matka jatkuu niin myös taistelut, kunnes Valkeasaareen saavutaan, Marsalkka sinne pysäyttää hyökkäyksen ja näin Turkka miehineen määrätään kaivautumaan.

Kannaksen lumiaurana, pataljoona, jonka johdossa, pidetty Kauno Turkka on nyt majurina.

Kun Kannaksen Armeijalle tie on auki, Turkka ja Haahti vaihtaa vakansseja, näin Haahtikin esikunnasta pääsee tallaamaan polkuja etulinjan.

Turkka saa olla divisioonan esikuntapäällikkönä, siis Pajarin, On tammikuu neljäkymmentäneljä, kun etulinjassa ollaan jälleen mielin vakavin.

On tullut sinne vieraita, Tampereelta, siis kotiseudulta, ja vieraat haluavat linjoihin tutustua.

On vieraiden joukossa kauppias Haukka, ystävä hyvä, Turkan kotiseudulta. Hän Turkan kanssa etulinjaan tutustuu, majuri Eino Häyrisen opastuksella. Sormenkärjen tukikohdassa ollaan ja Eino kertoo rintaman olleen hiljainen. ”Onpa hyvä, että pojat säästyy”, Turkan, kuultiin tähän silloin kommentoineen.

Mutta sillon samalla, vanja ampuma, kranaatti lähellä räjähtää. Ei osu, Eino sanoo, ”että vanja näin tervehtää.”

Matka jatkuu pitkin taisteluhautaa, on vihollisen linjaan alle sata metriä, Häyrinen jää kiinni tolpan piikkilankaan, Turkka ja Haukka kävelevät edellä. Venäläiset havaitsivat silloin liikkeen ja ampuvat tuli-iskun siihen heittimellä, Ensimmäinen kranaatti jo saa tuhoa aikaan, ystävykset osuman saa ja siihen päättyy elämä.

Häyrinen ryntää paikalle, ja pohjalla, haudan hän näkee sen, päättyneen matkan tamperelaisten ystävien.

Pajari esittää saman tien ristiä Turkalle; ja se myönnetään, päivää ennen hänen kuolemaansa tuo risti kolmas pataljoonan päivätään. Siinä mainitaan voitot Tolvajärven, sekä menestys sodan käynnissä olevan, on Kauno Turkka kannaksen halki mennyt, tietä kärjessä raivaten lailla lumiauran.

Näin Mannerheim-risti, postuumisti, Turkalle annetaan, samalla, kun miestä ruumisjunaan kannetaan.

Everstiluutnantti Kauno Turkka oli alaisten keskuudessa erityisen pidetty, hänen yllättävä sankarikuolema kosketti, hiljaisia hetkiä on linjassa vietetty. Hiljentyi siinä miehet vartiopaikan, miehet korsujen, kaikki miehet linjojen. Viimeinen kunnianosoitus kuultiin pihalla Raivolan aseman, luona junan raiteiden.

Kun kuusenoksavaunuhun, siihen vaunuun, junan viimeiseen, Turkka saatellaan Oi Suomenmaata laulaen.

Lepohetki Repolan tiellä, edessä on Tähtinen adjutanttinsa seurassa. 1941.07.08

Jaakkiman poika lähti Sortavalaan lyseoon, sen jälkeen varusmiehenä hän lintu taivaan on. Reserviupseerikurssi jatkui kadikseen.

lähti, jotta ilmavoimissa saisi lentääkseen. Kuusi vuotta rauhan aikaa lentämiseen riitti, sitten koitti talvisota, mis Fokkerilla niitti; Eino ja kovastikin maine siinä kasvoi, kun Eino vanjan potut pottuina maksoi.

On Eino Luukkanen valmiina aina, kun uhka venäläinen päälle jo painaa. Lentueensa ottaa Eino nousukiitoon, näin on valmiina seuraavaan siirtoon.

”Niit’ on reilusti enemmän aina kuin meitä”, Einon sanovan, kun kuullaan. ”Reilusti enemmän kuin on meitä”, voimasuhteista luullaan. Reilusti enemmän vaikka on heitä, Suomessa onneksi on kiitoteitä.

Talvisodassa sai taistella kahden, tuotti tappiota Viipurinlahden. Välirauhan aikaan kutsui Trollhättani, siellä kun nyt koottaisiin se Brewsteri. Sellaisen Einokin saa jatkosotaan alle, lentueen päällikkö pyyhältää taivahalle. Ritarilaivueessa voima on kantava, ilmataisteluissa kaikkensa antava.

On Eino Luukkanen valmiina aina, kun uhka venäläinen päälle jo painaa. Lentueensa ottaa Eino nousukiitoon, näin on valmiina seuraavaan siirtoon.

”Niit’ on reilusti enemmän aina kuin meitä”, Einon sanovan, kun kuullaan.

”Siis reilusti enemmän kuin on meitä”, voimasuhteista luullaan.

Reilusti enemmän vaikka on heitä, Suomessa onneksi on kiitoteitä.

Nelkytkaks Eino lähtee laivueesta ritareiden, siirtyy joukkoon laivuetta komentaneiden. Ilmavoitot seuraavat siinä toisiansa, ne, saavuttaa hän yksin tai muiden kanssa. Nelkytkolme Eino on taas Saksanmailla, kun Suomi uutta konetyyppiä on vailla. Mersut tasoittavatkin voimasuhteita, kun vanja tarjoaa Suomelle puhteita.

On Eino Luukkanen lähtöön valmis aina, kun Suomen etu vaakakupissa painaa. Hankinnoissa onkin nyt rooli keskeinen, kun uudet koneet saadaan Suomen ilmateiden.

Vaik’ on vanjoja reilusti enemmän kuin meitä, korvaako määrä laadun?

Laadultaan paremmat koneet turvaa meitä, sanotaan ”kokemuksest’ saadun.”

Laadultaan paremmat koneet turvaa meitä, laadultaan paremmat koneet turvaa meitä.

Jälkeen Kotkan edustalla käydyn taistelun, lentäjät saavat Karhulan lasitehtaan kutsun. Kaksitoista konetta alas oli ammuttu, lentäjille tuhkakupit lahjaksi annettu. Komentaja sai kristallisten maljakon, sen kylkeen Messerschmidt stanssattu on.

Mainittu tulos voiton kolmenkymmenen, päiväys on samalla vuosipäivä ilmavoimien.

Lepohetki Repolan tiellä, edessä on Tähtinen adjutanttinsa seurassa. 1941.07.08

Rohkeaksi mainittu on myöskin Eino, kylmäverisyys on selviämiskeino. Alaisiin on luonut taistelumielen, ja hengen, jolla ei jää puolitiehen.

Ritariksi Einoa Lundqvist esittää; näin perusteet luoden, kuukautta myöhemmin uudestaan sepittää, nyt jo ristinkin tuoden. Kuukautta myöhemmin uudestaan sepittää, kuukautta myöhemmin uudestaan esittää.

Vuosi nelkytneljä ei tuo lievennystä, Eino torjumassa on suurhyökkäystä.

Venäläiset Einon koneen ampuu seulaksi, pakkolaskussa ei kenenkään maalle käy flaksi. Lääkäri toipumaan käski kuin mäntä, Eino sanoi, ”laivue tarvitsee häntä.” Viiskytneljä voittoa mainitaan tässä, on Eino Luukkanen hävittäjä-ässä.

Käy kolmella kolmeakymmentä vastaan, Suomea suojelee kuin omaa lastaan. Kotka kiittää ja kiitos koko Suomen, Einon ansiosta vapaa on huomen.

Sodan jälkeen rykmenttien komentajana oli Eino Luukkanen, Ritarina ja Suomen pelastajana, esikuva on lennostojen. Ritari ja Suomen pelastaja, ritari ja Suomen pelastaja.

Majuri Luukkanen. Utin lentokenttä, 8533 24.4.1943.

128. KOMENTAJA

Lähti Saksaan, kun muutkin lähti, sieltä oli nouseva Suomen tähti. Etapeilla nähtiin heitä, Jääkäriksi lähteneitä.

Auno Kuiri kansakoulun jälkeen lähtee vaan. Rajan ylittää, Ruotsiin selviää; Lockstedt on määränpää.

Siellä luotetaan, Suomeen uskotaan; vapauteen.

Arcturuksella tuli Vaasaan, Siellä Mannerheimkin paasaa. Antaa tehtävän kunniakkaan, pyytäen vain Suomen vapaan.

Sen jääkärit pyynnön mukaan vaan, kun toteuttaa. Silloin taisteltiin, Suomessa nyt niin, veri veljen punnittiin.

Siitä jatketaan, se on pakko unohtaa; Talvisotaan.

Talvisodassa kapteenina, pataljoonan komentajana. Auno Kuiri mies paikallaan; Summassa kun taistellaan.

Siellä luodaan aivan uutta nyt taktiikkaa. Bensapulloilla ja rotulilla, tuhoo panssareita.

Siel vaunut roihuaa, kun taisto voitetaan, Jatkosotaan.

Jatkosotaan majurina, samat miehet alaisina. Valtasivat Viipuria, muttei Leningradia; jonne pakenevien reitin vaan Auno Tulppaa. Säiniöllä niin, taas verta punnittiin, kun kilpaa siellä juostiin.

Auno voitti sen, käteen haavoittuen, matkaa jatkaa.

Matka jatkui vanhaan rajaan, tuli keväällä vesi majaan.

Herrat käskivät korsut siirtää, Auno pyysi mäet piirtää.

Näin jos pataljoona mäet saa, se helpottaa.

Huumorilla sen, kasvatti hengen; joukkonsa yleisen.

Kuiriin luotetaan, luottamus kohoaa, tunteisiin.

Tunteeton tai tunteellinen; vanjakin on vain ihminen.

Suurhyökkäykseen riittää heitä, Suomeen päin pyrkineitä.

Kuiri miehineen saa taas ottaa vanjat vastaan. Ylivoimainen, on vihollinen, Silti päättävät sen; päätökseen yhteiseen, viimeiseen mieheen, taistellaan.

Perkjärven maisemissa, kolkyt vaunua asemissa. Ne on läpi päästettävä, henkiä on säästettävä.

Miehet katsoo silloin suuntaan joukon johtajan.

Kuiri hymyilee, sanoi, ”ettei tee vaunut mitään ilman bensaa. Stadi ei myy, siinä on se syy, miesten hymyyn.

Vaunut ajavat miinoitukseen, ne hylännyt on sukseen.

Jalkaväki seuraa niitä, Kuiri ei päästä siitä.

Kuten oli sovittu, nyt loppuun taistellaan. Perkjärvi muistuttaa, sieltä ristin saa; komentaja Kuiri.

Mielet kohottaa, olemuksellaan, karismallaan.

Kesäkuu toi Marskin ristin, sai oman rykmentinkin. Pari päivää jälkeen ristin, taas itsensä likoon pisti.

Auno Kuiri sai kokea myös Ihantalan. Ihmeen näki sen, supi-suomalaisen; kaikki on heeroksii.

Lepohetki Repolan tiellä, edessä on Tähtinen adjutanttinsa seurassa. 1941.07.08

Suomi selviää, vaikkei häviäkään. Siis vapauteen.

129. LAIVUE

Joulukuussa perhe Alatornion; sai pojan, jonka nimi on Magnusson. Vuosi tuhayhdeksänsataakaksi, Erik Gustaf lyhennettiin Ekaksi.

Hän koulun kävi Lyseossa Kuopion, ja kesken koulunkäynnin sotilas hän on. Hän lyseosta liittyi sinne rykmenttiin, ja hyökkäs Tampereelle sekä Viipuriin.

Näin Suomi siinä itsenäistettiin, vapaussodaksi tuo sota ristittiin. Ja sotamies Erik palas kouluunkin, sieltä sai hän sitten valkolakinkin.

Koulun jälkeen astui sitten armeijaan, Pohjois-Savon rykmentti sai alokkaan, joka lentämisestä jo haaveili, ja kadetiksi Eka sitten suuntasi.

Näin ovet avautuivat joukkoon lentävään, hänet lentäjäluutnantiksi nimitetään. Erillinen merilentolaivue, otti vastaan Ekan merilennoille.

Neljän vuoden jälkeen siirron sieltä saa, kun Kustaa Sihvoa hän sitten avustaa. Luutnantista kasvanut on kapteeni, joka Ranskan maalle sitten matkusti.

Jo kolkytluvulla sen Eka ymmärtää; ei pommikoneita tarvitse maa tää, pieni, jonka fokus on pysyä, vain ja ainoastaan itsenäisenä. Muut uskoi ainoastaan voimaan pommien, ei muita ollut joukossa Magnussonien. Hän uskoo hävittäjien viel pärjäävän, pommikoneiden myöskin syrjäyttävän.

Ranskaan kolkytkolme lähti lentämään, hävittäjätoimintaa sisäistämään. Tutuksi tuli penkit kieliopiston, kun Alliance Francais on nyt Eka Magnusson.

Ranskan ilmailuministeriöstä niin, Eka parhaaseen rykmenttiin määrättiin. Chateauroux ja numeroltaan kolmonen, kuin myöhemmin rykmentti on myös Suomen.

Fokkerit saatiin nuo Hollannin, lisenssillä myös Suomen oloihin. Valmistukseen nyt omavaraiseen, kokoamispaikaksi sai ne Tampereen. Niin sitten vielä Saksaan lähti Magnusson, ennen sotaa saatava, kun opit on. Saa siellä Heinkelin hän onneks oikeemaan, ja näin hän pelastaa samalla Suomen maan.

Näin Eka pari vuotta ehti kouluttaa, Utissa lentäjät oppivat taktiikkaa. Kunnes lokakuussa tieto se saadaan, että siirrytäänkin sitten Immolaan. Näin alkoi valmistautuminen vakava, sota oli silloin oven takana. Magnusson miehineen rajan pinnassa, on valmis toimimaan nyt etulinjassa.

Viimeinen marraskuun jälkeen yhdeksän, nähtiin Richard ”Zimbo” Lorenzin kävelevän. Komentopaikan luokse silloin Immolaan, ja pistoolilla hän ampui kohti taivastaan. Sitten hän kertoi ”sodan viimein syttyneen”, näin tieto saavutti myös Ekan laivueen. Voi kunpa tiedot olis tullut aiemmat, niin Viipuriss’ ois pelastunut useat.

Seuraava päivä tullessaan toi sitten sen, ensimmäisen ilmavoiton suomalaisen.

Kakstoista nolla viis ampui Vuorela, Viipurin lähellä pommikonetta. Niin ilmavoitot seurasivat toisiaan, ensmäiseen päivään yksitoista lasketaan. Magnusson itse kuuluu päivän voittajiin, kun iltapäivällä saldoa laskettiin.

Niin kului kunnian päivät Talvisodan, komentaja tuo teki päivätyön kovan.

Päivät hän lensi niin kuin lensi toisetkin, yöllä levon sijaan sai tehdä töitäkin.

Magnusson joutui Päämajaakin ajamaan, raporttia antamaan tai tarkastamaan, muita johtamiaan tukikohtia, ei ollut silloin paljon aikaa pohtia.

Väsynein silmin huonon lampun valossa, Eka sai paperityöt tehdä rauhassa.

Ja kun koitti aamu ilman lepoa, kutsu kävi kohti idän taivasta.

”Kyllä ma olin poikki jälkeen sodan sen”, Eka sanoi jälkeen sotavuosien.

Talvisodasta, kun näin selvittiin, kiitos, että uskottiin viel’ hävittäjiin.

Kukaan ei sodan jälkeen kyseenalaista, nyt suomalaista hävittäjäasetta. Uhrin antoi myöskin Erik sodassa, kun suolisto repeytyi geevoimissa.

Talvisodan satakolkytseitsemän, on luku, jonka taakse näkee yksin hän. Joka kohtalomme määrää täällä niin, silloin myös korkeampiin voimiin luotettiin.

Lundqvist jatkosodan alkuun esittää, ristiä, joka muutettuna myönnetään.

Niinpä laivue saa jatkaa taivaltaan, uskoen ja luottaen komentajaan; jonka alaisuudessa taistellaan, ilmavoitot seuraavat nuo toisiaan.

Ei pommitus onnistu, jos ei mukana, hävittäjät ole saattelemassa.

Toi sotavuodet elämään nyt muutakin, kun perustui perhe uus Magnussonin. Se komentajan pitää myöskin varpeilla, onhan myös perheelläkin joskus tarpeita.

Laivue sai siirron Vesivehmaalle, Brewsterit lähti sieltä joskus taivaalle. Hyökkäysvaiheen suojaaminen hoidettiin, Rantasalmelle siksi siirryttiin.

Kannaksella vihollinen häiritsee, se joukkojemme yllä aina lentelee. Ja tavaksi ottaa se Simpeleen, pommituksen aamuöisiks toimikseen. Ei Rantasalmelta oikein kerkiä, koneet vaikka onkin ketteriä.

Niin Eka antaa vanjalle opetuksen, näin pommituslennot rauhoittaen.

Karjalan Armeijall’ tuki ol’ vähäinen, mutta suuri, kun hyökkäsi Laatikainen. Otti vanja uudet Migit käyttöönsä, Brewsterit pärjäs kyllä taivaan täytteenä. Silloin moni paikka saikin lentueen, Mantsinsaareen, Nurmoilaan ja Tiiksjärvell´ tukikohta saatiin Kontupohjaankin, ja Eka napit sai everstiluutnantin.

Heinäkuussa nelkytkaks siirryttiin, Karjalan kannakselle uusiin maisemiin. Laivueella voittoja ol’ enemmän, tuolloin kaksisataa kakskytseitsemän. Magnusson iivee-verkon silloin rakentaa, Kannakselta Kotkaan asemat laitetaan. Hälytykset saa komentopaikalle; tämä etulyönti on laivueelle.

Alkaa aikakausi noiden voittojen, pudotusrumba Migien ja Hurricanien.

Tsaikatkin alas ampuu tämä laivue, mi siitä ansaitseekin jälleen kiitoksen. Maailma ihmettelee miesten taitoja, pohtii, onko tilastomme aitoja.

Lepohetki Repolan tiellä, edessä on Tähtinen adjutanttinsa seurassa. 1941.07.08

Seuraa talvi meni Suulajärvellä, sai vanjakin nyt voimiansa kerätä.

Kun Seiskarissa sitten tapellaan jälleen, huomataan, on Brewsterit nyt jäänyt jälkeen. Tomahawkit, Spitfirerit ja LA-5, suorituskyvyllään pesee Brewsterimme siis. Marski onnittelee myös laivuetta, sen viidennestä sadasta voitosta.

Kesäkuu nelkytkolme toi muutoksia, tuli Magnussonista nyt komentaja; koko Lentorykmentti kolmosen, ja laivuetta komensi J. Karhunen.

Messerschmidtit saatiin tällöin avuksi, radiotiedustelu myös tueksi.

Brewsterit kelpasivat omaan tehtävään, niillä pommikoneet, kun käännytetään.

Talven jälkeen koitti jälleen kesäkuu, silloin pelätty suurhyökkäys toteutuu.

Kun Magnusson koneita toivoi enemmän, pääsuuntaan kymmenen nähtiin lentävän.

Kesäkuun neljästoista ilmavalvonta, laski tuhat vanjan konetta ilmassa.

Vaikka vastus oli ylivoimainen, vastaan taisteli lentäjä jokainen.

Kesäkuun kahdeskymmeneskolmas on; kun ritariksi tule Erik Magnusson. On lukemat laivueella tapissa, enemmän kuin kellään muulla maailmassa.

Kahdeksansataa viisikymmentä voittoa, kolmenkymmenen kahden sankarin hinnalla.

Se uhri on kova puolesta Suomemme, jonka ilmavoimiin aina luotamme.

Tuli nelkytneljä Magnussonista eversti, sen jälkeen hän vain pari vuotta palveli.

Kunnes siirtyi täysin liike-elämään, pankinjohtajana aikaa viettämään.

Niin tutuksi tuli Varkaus, Lahti, Helsinki, joissa hän pankkilaivueitaan johti.

Harrastustoimintaankin aikaa käytti, ja näin hän osaamistaan jälleen näytti.

Magnussonin karvain muisto sodasta, oli kone hänen alas ampuma. Jonka konekivääriampujan, kasvotkin hän näki, hetkellä kuoleman. Ekalle miehen lompakko toimitetaan, Eka päätyy sen sisälle kurkistamaan. Hän löytää kuvan vaimosta ja lapsista, ja Puskinin konserttiin pari lippua.

Sai pitkän elämän elää E. Magnusson, vaikka rintamalla kuolema ain’ läsnä on. Yhdeksänkymmentäkin Eka ylittää, kaikki, kun eivät sitä saa yrittää. Yhdeksänkymmentäkolme ja kesäkuu, kun kenraalimajuri hänestä sukeutuu. Ja lokakuussa alkaa sitten aika uus, kutsuu varjolaivueen komentajuus.

Kun mietin mikä perintö häneltä jää, Suomessa luotetaan yhä hävittäjään. Se aseena on Magnussonin ajoista; ollut se millä, paras on taistella. Hän kehitti Suomen oloihin taktiikan, keinoksi ylivoimaisen vastustajan kanssa pärjäämiseen; se on iätön, eikä taktiikka ole siis mitätön.

Magnusson palannut on jälleen Kuopioon, Rissalassa perintö vahvistukoon. Koneet vaihtuu yhäkin, taktiikka ei, se kun menestykseen meidät viimekskin vei. Saa jukat, karrit, aksut piirtää jälkensä nyt on heidän vuoronsa siis venyä. Ja kirjoittaja erityisen ylpee on, kun veljeni on tämän päivän Magnusson.

Lepohetki Repolan tiellä, edessä on Tähtinen adjutanttinsa seurassa. 1941.07.08

130. ARMAS SUOMENMAAN

Hän Raahessa näki päivän valon maailman, tuskin vielä tiesi, että ”sen mä valloitan.” Sieltä on hän ponnistanut tietoon ihmisten, olemalla itse vain niin hyvä ihminen. Koulunkäynti alas hänet rannikolla vei, mutta matka Turkuunkaan päättynyt lain ei. Matka jatkui Helsinkiin ja yliopistoon, sai tutustua siel’ teologian sanastoon.

Hän on Armas-Eino Martola, myöhemmin nimi on kaikkien huulilla.

Tässä on hänen tarinansa, siinä Suomi ja itsenäisyys kulkee parina.

Pohjalainen osakunta hänet silloin sai, riveihinsä kun vallassa oli Nikolai.

Tsaarin käynti Suomessa tunteita nostatti, venäläiset sotilaat kaduilla hurrasi. Ylioppilaat nuo portaillansa seisoivat, vakavina vain mieltänsä näin osoittivat.

Alkoi olla aika kypsä toiseen ratkaisuun, aika keskittyä muuhun, kuin vain opiskeluun.

Niin koitti sitten syksy ja muiden joukossa, Martolakin oli Saksaan suuntaamassa. Opiskelut alkoi tuntua turhilta, kun muualla sai tehdä isoja tekoja.

Vanhemmilleen kirjoitti hän lähtevän, Ruotsiin maatalouskouluun vaihtoon siis tähtäävän.

Tokikin hän ensin sinne Ruotsiin suuntasi, kun Haaparannassa rajan yli loikkasi.

Matka hänet Lockstedtiin ja rintamalle vei, ei olot siellä Missejoella, olleet häävit ei.

Upseerikoulutuksenkin hän reissullaan sai, ja luutnanttina hän vapaussotansa soti vain.

Vaasasta Ouluun ja sitten Lempäälään, punaisten kuula vatsassa tekee niin kipeää. Onni Suomen ja koko maailman, että löysi Tampereelta lääkärin niin taitavan.

Palvelussa jatkui sitten Valkoisessa Kaartissa, niin kuin myöskin Viipurin Markovillassa. Niin kävi käsky kapteenille Ranskaan lähteä, kielikurssilla sai tavata nyt lähteitä. Majurina sieltä Suomeen palasi, Nenosen kanssa Sotakorkean hän avasi. Kirjoitti sitten koulutusohjelman, ja otti vastaan paikka koulun varajohtajan.

Olihan Vilho Petter häntä vanhempi, ja näin johtajaksi siis soveltuvampi. Vuosi tästä ja perhekin perustui, Suomenlinnaan perhe kotisatamaan lipui. Yleisesikunnan kautta joukkoihin, Armas-Eino pääsi komentajaks Viipuriin. Oli tehtävä sopiva everstiluutnantin, ja Paavo Talvelasta sai harjoituskaverin.

Ranskan ja Belgian asiamies, oli Martola, jonka osaamisen kaikki ties. Belgian kuninkaan juhlavastaanotoilta, oli sitten jälleen jo Suomeen palattava.

Suojeluskunnan yliesikuntaan, eversti Martola sitten jälleen laitetaan. Sota syttyy varkain ja näin muutetaan, suojeluskunta rintamaesikuntaan.

Martola määrättiin linjaan Heinjoelle, ilmoittautumaan Taavetti Laatikaiselle. Matkalla ajo harhaan melkein kostautui, paperiton mies, kun everstitks osoittautui.

Lepohetki Repolan tiellä, edessä on Tähtinen adjutanttinsa seurassa. 1941.07.08

Oli rintamalla tunnelma niin sekava, kun ilmoittautumaan tuli eversti Martola. Laatikainen melkein jo siinä kimmastui, kysyi, ”miksi Martola nyt rintamalle ui?”

Martola sanoi, ”otan divisioonan,” Laatikainen kysyi, ”mitäs minä sitten komennan?”

Martola jääkäriveljelleen antaa vastauksen; ”jatkat koko armeijakuntaa komentaen.”

Martola tuli mukaan kesken kiivaan taistelun, vastahyökkäyssarjan totisen puolustelun. Maaliskuukin vaihtui ja vastaan ilolla, otettiin tieto rauhasta divisioonassa.

Jatkosodan alkuun paikka Armas-Einolla, oli jälleen kotijoukkoin esikunnassa. Urhon päivänä nelkytkaks Marski ilmoitti, ”Armas-Eino Martola nyt on sun aikasi.”

Länsi-kannaksen toinen divisioona, Aa-Ee Martola nyt on sen komentajana. Suurhyökkäyksestä alkoi eloonjäämiskamppailu, jonka loppu ei ollut käsikirjoitettu.

Raskain mieleen sai kertoa siitäkin, kuinka loppu tuli pojan tutun jääkärin. Tämän viestin kertoi hän raskain sydämin, Jääkäriystävälleen komentaja naapurin.

Niin raskaat ovat tappiot ja paine mahdoton, pakko voiman edessä nyt perääntyä on. Siiranmäki piirtyy sotahistoriaan nyt, JR seiska siellä on ohtinaansa tehnyt.

Punnuksen peltoaukeilla odottaa Siilasvuo, parin päivän päästä on tultu Vuoksen rannan luo. Kesäkuun näytöt Nihtilä perustelee, Marski ristin myöntää luottoeverstilleen.

Armas-Eino panosti silloin valmiuteen, hän aikaan rauhalliseen valmistautui hyökkäykseen. Ei ollut siis housut kintuissa hän, kun nähtiin kaikki hänen silloin peliin pistävän.

Heinäkuussa Martolasta tulikin, komentaja armeijakunnan tuon Blickin. Miehet vaihtoi tehtävänsä silloin päikseen, tämä johti vaihdon jälkeen heti menestykseen. Syy tämän kenraalivaihdoksen takana, oli tällä kertaa kenraali Talvela; joka Blickin kanssa asiasta riiteli, siis siitä, mitä strateginen viivytys tarkoitti.

Tähän oli puuttunut silloin Marsalkka, ja Nihtilältä oppitunnin saikin Talvela. Määräs aakoon komentajaksi Martolan, käski ”tulla toimeen herrojen ja uhkas amputan.”

Syyskuun alkuun loppui vihollisuus, alkoi rauhan aika, alkoi täysin aika uus. Kahdennenkymmenen päivän syyskuun iltana, puhelin soi Martolan esikunnassa. Käsky kävi aamuksi tulla Helsinkiin, piti yhteys ottaa ylipäällikköön, presidenttiin. Eino-Armas aamulla on paikalla, kun kysymyksiä esittää hälle Marsalkka.

Toisen ulkoministerin paikasta; on kyse Urho Castrénin hallituksesta. Sille paikalle Martolaa siis kaavailtiin, sotilasta ministeriksi, kun tässä tarjottiin.

”Mitenkä on, suostutko?”, kysyi Marsalkka. ”Kuten Marsalkka käskee”, tähän vastas Martola. ”En sitä käske, mutta sitä toivoisin,” näin kuului toive silloin Suomen presidentin. Seuraavana päivänä hallitus nimettiin, siihen Martolakin silloin istutettiin. Ulkoministeri Enckell hoiti Venäjän, Martola sai muusta maailmasta tehtävän.

Hallituksella vain yksi tehtävä, rauhansopimus on täytettävä. Kahden kuukauden jälkeen se erosi, ja Juho Kusti Paasikivi uuden kokosi.

Lepohetki Repolan tiellä, edessä on Tähtinen adjutanttinsa seurassa. 1941.07.08

Martolan ura jatkui nyt maaherrana, koko Uusimaa olikin alueena. Itätuuli silloin vain niin kovaa puhalsi, sen kohteeksi joutui myös Martolan tytär Anneli. Stella Polarikseen, Anneli kun kytkettiin, ja syksyllä nelkytviis hänet pidätettiin. Martolan sanat vielä jotain merkitsi, kun kolmen päivän jälkeen, Valpo tytön vapautti.

Laineet kuitenkin Suomessa kuohusi, Leino vaati eroa, Martolaa uhriksi. Maaherran työ, kun oli tehty nuhteettomasti, yleisen edun nimissä Paasikivi erotti.

Heinäkuussa hetken tuo työtön kenraali, kesällä nelkytkuus jatkoaan mietiskeli. Suomen paperitehtaiden yhdistys, Finnpappi viidentoista vuoden oli rypistys. Ja kun Suomeen tuli kisat Olympian, niin johtajakseen saivat ne kenraali Martolan. Ja näiden jälkeen vielä kansainvälisyys, odotti kenraalia myös tämä uus itsenäisyys.

Marraskuun kahdeksas kokous on yöllinen, hereillä joukko poliittinen ja niin suomalainen. Martola on samaan aikaan Suomeen tulossa, Pariisista ja Kastrupin välilaskussa.

Unkarin tapahtumat, kun myllertää, ja Suez suomalaiset päättäjät hereill’ pitää. Nyt on tärkeää tulla kuulluksi, nähdyksi ja suomalaisittain turvatuksi.

Niinpä suurlähettiläs Kööpenhaminan; kentällä on vastassa ja hän tapaa Martolan. Jolle hän silloin antaa sen, yksilölle strategisen ennakkovaroituksen.

”Pidä varasi”, hän saa sanotuksi.

”Sua ehdotetaan sotilasneuvonantajaksi.

”Hallitus aikoo sinulle ehdottaa, että lähdet New Yorkiin Dag Hammarskjöldin kaa.”

Kone sitten kun tavoittaa Seutulan, niin nopeasti selviää ajatus Martolan. Ulkoministerin valtiosihteeri, hienolla autolla Tuominen ajeli. Nyt se Martolaa kyyditsee yölliseen kokoukseen, häntä sinne odotettiin vastauksineen.

”Helsinki hetkisen on kaunis”, sanotaan, mitäköhän piirtyi tuolloin Suomen Martolaan.

Kaartin kasarmilla on joukko vastassa, ministerit ja Puolustusvoimain komentaja. Yleisesikunnan päällikkö ja Lehmuskin, kansliapäällikkö puolustusministerin.

Tuo joukko koko päivän on saanut pohtia, suomalaista ja parasta ehdokasta. Joka YK:n pääsihteerille kelpaisi, Hammarskjöldin sotilasneuvonantajaksi. Presidentiltäkin asiasta kysyttiin, kun parasta vaihtoehtoa selvitettiin. Koko porukka on ollut yksimielinen; Martola on tähän paras mies suomalainen.

Martola suostuu koska työnantajansakin, on suullisesti luvannut jo virkavapaankin. Puolustusministeri nouse seisomaan, ja ylpeänä päätöksen tämän julistaa.

”Ensimmäistä kertaa on näin merkittävä, posti suomalaisen kenraalin tehtävänä.”

Niin sähke lähtee siitä samalla Valtoihin, Tuominen sen sähköttää oikeuksin painavin.

Hammarskjöld hyväksyy myös Martolan, ja käskee pian tulla luokse YK:n päämajan. Viikko myöhemmin hän on jo New Yorkissa, East riverille antavassa työhuoneessa.

YK-talon ylin kerros, kun on kokonaan, pääsihteerin, mi kuuntelee neuvon antajiaan. New York Times myös jutun tekee Martolan, levikki tavoittaa kahden ja puolen miljoonan.

Lepohetki Repolan tiellä, edessä on Tähtinen adjutanttinsa seurassa. 1941.07.08

YK:n tehtävä on yksiselitteinen, joukot väliin Egyptin ja israelilaisten. Suezin kriisiä, kun siellä ratkotaan, suomalaiseen osaamiseen jälleen luotetaan. Israel kun Suezilta vetäytyy, niin tämä samppanjaan New Yorkissa on syy. Martola kymmeneen kuukauteen onnistuu, siinä missä onnistu ei kukaan muu.

Hammarskjöld pyytääkin häntä jatkamaan, mutta pyyntö tehoa ei enää Martolaan.

Hän palaa töihin pariin suomalaisen paperin, mutta vielä nähdään jälkinäytös tämän kenraalin.

Vuonna kuuskytkuus Kyprokselle tarvitaan, suomalaista kenraalia jälleen rauhaa turvaaman. Suomi ajattelee, nyt on aika nuoremman, mutta YK tehtävään haluaa Martolan.

Viikon päästä jälleen hän New Yorkissa on, hän siellä taas on luona vanhan oman toimiston. Seitkyt vuotta mittariin New Yorkissa tuli, sen kunniaks Pääsihteeri aamiaisen tarjosi.

Niin kutsui nyt Kypros Martolaa, hän viittätuhatta miestä, kun siellä komentaa. Itsenäisyyspäivään laki tarvitaan, että Martolalle leijona saadaan kauluslaattaan.

Kyproksen komennus sujui hyvin niin, osaa otettiin vain muutamiin välikohtauksiin.

Kun seitkytkolme mittarissa on kenraalin, niin Martola kokee; nyt aika on jo reservin.

Seuraa jäähyväiset Kreikan presidentin, kuin myös turkkilaisen tuon vastapelurin.

Sotilasura päättyy paraatiin, Kyproksella, miehen, johon aina luotettiin,

Jalkaväen kenraaliksi viel ylentyy, ei mikään ihme, huikee ura on jo yksin syy.

Ei toista ole, eikä tule kaltaista Martolan, mi ennen tunsin huonosti, sen nyt ma tunnustan.

Nyt jossittelun aika minut valtaa hetkeksi, on rivit nämä muuttunut melkoiseks retkeksi.

Entä jos jääkärit eivät ois koskaan lähteneet, oisko Suomen kahleet koskaan lain auenneet?

Entä jos silloin tuo lääkäri Palmeni, ei oiskaan onnistunut, oisko Suomi ees Suomi?

Jos punalentäjän luodit olis osuneet, virtaisko Suomessa nyt täysin toisenlaiset veet?

Entä jos suomalaisia ei edestä ois johdettu, olisko koskaan Siiranmäestä edes puhuttu?

Entä jos kielitaitoa ei olis hankittu, olisiko kuninkaita koskaan lainkaan tavattu?

Jos Ranskan sotataitoa ei olis opittu, olisko ilman sotataitoa vanja torjuttu?

Jos sota olis jatkunut viel monta kuukautta, olisiko ollut lain tulevaisuutta?

Sitä jossa YK sai myös Martolan, oliko hänellä vain taidot kriisin ratkaisijan?

Suez ja Kypros jatkoa on Martolan, kriisinhallinnan paikkoja Tali-Ihantalan.

Kun Martola ratkoo ensin kotimaisen kohtalon, niin sitten kansainvälisen roolin aika on. Ja nyt on aika minunkin, on aika kiitosten. Sen Martolalle teen, mä lakin päästä ottaen.

Lepohetki Repolan tiellä, edessä on Tähtinen adjutanttinsa seurassa. 1941.07.08

131. JUUSTO-ÖSSIN POIKA

Sukunimi on Sveitsistä, maasta käkikellojen; isä sieltä Suomeen muutti, valloitti Tohmajärven, jonne juustomeijerin hän aikoinansa perusti. Onhan sieltä noita, katri-helenoita ja yksi Lennart Oeschikin.

Lastenkirjallisuudessa kuvattu tarina on sen, Mökön sekä Lurun ja muun perheen tuon Kiljusen. Luru tunnetaan myös, kun kenraali on työs, oli päivin, oli myös Karjalan yös’ kun taisteltiin, uskottiin ja silloin paljon toivottiin.

Tämä mies oli nimeltään Karl Lennart Oesch, hän oli se mies, joka kerran Suomen pelasti. Kiitoksena tästä oli tuomio tuo vankeuteen, kuinka kaikki kävi, miten kaikki mäni, siitä nyt ma kertoilen.

Sortavalan lyseosta, Karjalaiseen osakuntaan, luonnontieteet kyllä tarttui; silti Saksaan hän matkustaa.

Joukos ensimmäisten, vapaaehtoisten, oli Karl Lennart Oesch jääkärien, värväydyttiin, Lokcstedtiin, sitten matkustettiin.

Ensimmäinen maailmansota vaihtui hällä Nurmekseen, etappiaseman johtaja palaa Saksaan uudelleen.

Kurssit ja koulutukset Saksassa hän käy; tuleva epävarma, kuinkahan käy karma, kun ei sitä vielä näy.

Sotilasvalan armeijassa, vannoo Saksassa sitten hän, pääjoukossa jääkärien, Suomeen nähdään lähtevän.

Kapteeni Lennartti, joukkoja komensi, Rautuun jo tuolloin joukkoineen hyökkäsi. Niinpä sen, Kannaksen, tuntee mies Tohmajärven.

Vapaussodan jälkeen Oesch saa sotaväen järjestää, Vuoristoprikaati Suomeen silloin kun määritetään.

Yleisesikunta, kadis ja rykmentti Viipurin, nautti silloin nuista, Oeschin palveluista ja niitä vielä tarvittiin.

Haki Ranskasta sodan opit, siellä suoritti tutkinnon, elokuussa kakskytkuusi Lennart eversti jo on. Paikan sai johtajan, tuon Sotakorkean, ja sitten ensimmäisen divisioonan. Ja tietenkin, sai napitkin, hän kenraalimajurin.

Mäntsälän kapinan aikaan ministerin pestin saa, apulaissisäministerinä kaksitoista päivää vaan.

Sotaväen päällikön sijaisuuksia myös on, Oeschin suunnitelma, sodan ajatelma, takas liikekannallepanon.

Talvisodan sytyttyä, Lennart Marskin käsi on, kun on taas ottanut haltuun Yleisesikunnan komennon. Rintamallakin saa, Suomea puolustaa, kun Wallenius hetkes erotetaan.

Niin pysäyttää, vanjat tää; mies mi Kannaksen tietää.

Välirauhan ajan johtaa toista armeijakuntaa, jatkosodan hyökkäysvaiheen neljättä hän komentaa.

Karjalan Armeija tottelee asemasodassa, nimi ryhmä Aunuksen on, jäljiltä taistelon, jotain kun on luvassa.

Kesäkuussa nelkytneljä linnut laula ei lauluaan, ei myöskään Kannaksella; sen Lennart Oesch huomata saa. Suurhyökkäys alkaa ja juoksujalkaa, sotilaat pelkää, toiset soitella saa, niin Airokin, Lennartin, tavoittaa niin viimeinkin.

Äänislinnassa, kun vastaa kenraali, johon luotetaan, saa käskyn lähtee Kannakselle asioita korjaamaan.

”Siellä kun on juuri nyt kaikki päin helvettiä, etsi Laatikainen, korjaa sodan laineet, edulliseks tietenkin.

”Kaikki joukot ovat käytössä”, ja näin matkustaa Lennart yös, korjaamaan sodan suuntaa, hän valtiolla, kun on työs.

Luoton saa hän kovan, itsensä Marsalkan, sekä mandaatin koko Suomen kansan, lataavan, aseen oman, pistoolin varmistavan.

Lepohetki Repolan tiellä, edessä on Tähtinen adjutanttinsa seurassa. 1941.07.08

”Minua ei ole, jos mä tässä epäonnistun,” kuullaan itsellensä sanomana Lennartin silloin kun, matka alkaa sinne, missä veri kohta punnitaan; sankartarun alku, on siihen pitkä polku kuljettuna, kuultuna.

Lennart onnistuu pyynnön mukaan, vaikka menetetään Viipuri. ”Luopumista taisteluitta”, perusteli ykkösritari. Linjat kuntoon hän saa, vanjat kun torjutaan; Vuosalmeen ja Tali-Ihantalaan. Palataan, ne mainitaan, kun sodasta näin puhutaan.

Mannerheim-ristin saa näytöistänsä Lennartti, Marsalkka sen jo parin viikon jälkeen, kun myönsi. Näin vain päästiin tilanteeseen, jossa rauha solmitaan. Kiitos Lennartille, Suomen kenraalille, itsenäisyys kun varmistetaan.

Välirauha solmiminen Suomeen toi kyllä rauhan, Oeschin silmissä kuitenkin, on vaikutelma anarkian. Suomi teki sen, heimoveljien, Suomen puolesta nyt taistelleiden, annettiin, luovutettiin, heidät näin ignorattiin.

Lappeenrannan jäähyväiset Lennart tahtoi kokea, hän tässä suhteessa asialle oli sokea. Adolf Ehrnrooth varoitteli, mutta Lennart rohkea, piti oman päänsä, kiitti elämäänsä, Adolfin tukemana.

Puna-armeijan pysäyttäjä kenraali kaksinkertainen, sodan jälkeen järkyttävä on kohtalo ihmisen. Nyt ajojahdista, vallan mahdista, Lennart Oeschkin silloin saa nauttia.

Syytöksen ja vankeuden, siinä samalla kokien.

Asekätköt pontimena vaatijana Kekkonen; ei presidentti, vaan oikeusministeri sen aikainen.

Sotavankiasiasta Oesch sitten syytteen saa, itsensä irtisanoo, ero myönnetään, kun anoo, alkaa piina melkoinen.

Lennart paeta nyt aikoi, kuten teki moni upseeri, Ruotsin matkalla haaksirikko häntä kuitenkin kohtasi.

Viranomaisten luo, Lennart menee ja nuo, olosuhteet tunnelman ankeaks luo, pidätettiin, syytettiin ja sitten lopulta vangittiin.

Sotaylioikeus Lennartille on niin armoton, sotavankien kuolema, hänen syytänsä nyt on. Kahdentoista vuoden kuritushuonetuomion saa. Korkein oikeus siitä vuosia saa viedä, kolme vuotta loppu on.

Isänmaan kiitos pelastajalleen, lopulta vankeus vähenee. Virattoman kenraalin perheen ahdinko syvenee. Eläkettä ei saa, rahaa ei ollenkaan, juuri perheellä ole, ei Lennartillakaan. Kunnes sen sopimuksen Pariisin rauha allekirjoittaen.

Tarvittiin myös päätös siihen korkeimman oikeuden, sekä valvontakomission maasta poistuminen, että puolustusministeriö vihdoin uskaltaa. maksaa eläkettä ilman pidäkettä, sen vanjan pysäyttäjä saa.

Vaikka virallinen Suomi Oechin tahtoikin unohtaa, niin kenraalipa vielä jatkoikin palvelustaan.

Henkisen maanpuolustuksen perustajakin hän on, hän kertoi luennoiden, kirjoihin tarinoiden, hetkistä Suomen kohtalon.

Kansa taisteli lehti, hänen luomuksensa on, kuin myös painettu kirja tuo Suomen kohtalon, ratkaisu Kannaksella suurhyökkäyksen kesällä. Sen teki Lennart Oesch, joka ei tössi, edes kynä kädessä.

On aika tuo kullannut muistot, nyt ääneen puhuttava jo on. On Suomen puheessa nyt toiset luistot, mut aika on kuin tuon kohtalon. Oesch elääkin viel, siellä Oeschintiel Tohmajärven etuvartios lie. Pohtien ja miettien, mikä päätös on suomalainen.

Kuulutanko Eurooppaan ja ollaan itsenäisiä, puolustaudutaanko yksin ja ollaan itsepäisiä?

Kenraalin hymyilevän nään, kun katson suuntaan idän, ei kukaan yksin voeta, sanoo juusto-össin poeka, yhteistyötä tarvitaan.

Lepohetki Repolan tiellä, edessä on Tähtinen adjutanttinsa seurassa. 1941.07.08

Svenska samskolan i Karleby lie se kimmoke ja juurisyy; miks Carl-Birgerkin sivistyy, näin Helsingissä. Gamlakarlebyn kasvatti, kun tietoa niin janosi, mut sota silloin varjosti myös opetusta.

Mies tämä jo kolkyt luvulla, ehti varusmiehenä palvella; oli Kokkolan suojeluskunnassa, Carl-Birger Kvikant. Kun kandidaattina valmistuu, silloin Uleåborg kutsuu, Talvisodan Summa ja Vammelsuu, vie opettajan.

Carl-Birger Kvikant, Carl-Birger Kvikant, opettaja ruotsinkielinen Carl-Birger Kvikant.

Raskas Patteristo tykkeineen, Vaasasta lähti liikenteeseen; Suomea nyt puolustaakseen, suunnassa idän. Alku patteriupseerina ja sitten joukon johtajana, näin selvisi Talvisodasta Carl-Birger Kvikant.

Neljäkymmentä syksyllä opettaa; äidinkieltä taas ja historiaa, lukuvuosi tuskin kuluukaan, kun jälleen mennään. Jatkosota Raatteen tien varressa, taas Siilasvuon komennossa, kunnes ollaan Uhtualla kaivautumassa.

Niin siellä koitti; asemasota liikkeen voitti, ja arjen yksitoikkoisuus niin kyllästytti.

Rynnäkkötykkipataljoonaan vapaaehtoisia haetaan, sinne myös Kvikant ilmoittaa, käytettävyyden. Näin saa siirron toivotun ja nyt on hällä homma kun, siirtyy joukkoon Laguksen ja laatatkin vaihtuu.

Tykistön punalaatoista on nyt hänen luovuttava, uusi väri laatan musta; tuo panssareiden. Ensimmäisen komppanian; hän ottaa paikan johtajan, siellä luona Äänislinnan, päivä helmikuinen.

Rynnäkkötykki, vaunualustalla lykki, näin nyt Carl-Birgerkin, vaunu hänen hytti.

Suomalais-venäläinen, vaunu, BeeTee-neljäkakkonen, ei vaunu ollut kummoinen, ei siis hurraamista. Silti sillä taisteltiin, 100 bunkkeria tuhottiin, jo kesällä, kun ammuttiin, vuonna nelkytkolme.

Tilanne muuttui parempaan ja toivottuun suuntaan, kun Sturmit Saksasta saadaan, auttamaan meitä. Kolmeakymmentä vaunua ja toinen melkein mokoma, oli Saksan saldona, kun avusti heitä.

Carl-Birger Kvikant, Carl-Birger Kvikant, johtaja rynnäkkötykkien, Carl-Birger Kvikant.

Kun koitti aika kesäkuun, siirryttiin Raskaanharjuun, valmistauduttiin taisteluun, mikä tulee vastaan. Niin alkoi suurhyökkäys sitten, oli aika rynnäkkötykkien, ja Puromankin miehien, suojata maataan.

Kvikantin komppania sai käskyn Leppästä tukea, Kuuterselän maastossa, kun JiiPee neljä hyökkää. Hyökkäys varsin verinen, on tämä suomalaisien, päätepiste tuhansien; on venäläisten.

Sturmit tuhoaa, tykkejä hyökkäysvaunuja, ne pesäkkeetkin tuhoaa; Kuuterselän.

Oli kolme ritaria ja myöskin Laguksen poika, siellä nyt asialla; Albert Puroman. Reilusta tuhannesta miehestä, enää taistelussa jäljellä, reilut neljäsataa henkeä; oli suomalaista.

Kuuterselän peruja panssariprikaatin komentaja, kirjoittaa perusteluja nyt Kvikantista. Ampuen ja päälle ajaen, tarmokkaasti näin tuhoten, toimi johtaja suomalainen; Carl-Birger Kvikant.

Carl-Birger Kvikant, Carl-Birger Kvikant, johtaja rynnäkkötykkien, Carl-Birger Kvikant.

Lepohetki Repolan tiellä, edessä on Tähtinen adjutanttinsa seurassa. 1941.07.08

Ei koskaan saanut ristiä, ei nähnyt edes esitystä, kun seuraavana päivänä jäi kaikki kesken. Kvikant oli Perkjärvellä, antamassa silloin käskyä, ottaa haltuun seuraava nyppylä ja tuhota vaunut.

Silloin käskyn saanut Peltonen; teki työtä niin kuin käskien, lähti vaunut siitä hyökäten, käskettyyn suuntaan.

Silloin vaunun ajaja huomasi, että päällikkö maassa makasi, väisti ja telat vierestä kulki; päällikön päästä.

Carl-Birger Kvikant, Carl-Birger Kvikant, määränpäässä silloin kohtasi, Carl-Birger Kvikant.

Niin kenttäsairaala Viipurin, otti vielä vastaan Kvikantin, Urhon päivä oli viimeisin, tuon opettajan. Tohtori se sanoi niin; oppiarvo jää kandidaattiin, väitöskirjakin kun tuhottiin; pommituksessa.

Nyt poissa on tekijäkin, puoliso Clary Granqvistin, isä kahden pienen lapsenkin, Carl-Birger Kvikant. Tarinan tämän taas kiitoksin, päätän, samalla toivoisin; että rauha palaisi pikimmin, taas Eurooppaamme.

Carl-Birger Kvikant, Carl-Birger Kvikant, päällikkö rynnäkkötykkien, Carl-Birger Kvikant.

Rynnäkkötykki saa ammustäydennystä. Viipurin pohjoispuoli 2.7.1944.

133. SÄRKYNYT RITARI

Päivölän poika Olli lähti Toijalaan palvelukseen, tutustumaan suomalaiseen tykistön koulutukseen. Kesäkuussa kotiutettiin vuonna neljäkymmentä, toi kutsun kesä seuraava; mitähän on edessä?

Upseerikoulu Niinisalon Ollin sai riveihinsä, tuolle koulutukselle rintamalla oli kysyntä. Päämaja antoi käskyn perustaa rynnäkkötykkien; pataljoona, Olli upseereista ensimmäinen vapaaehtoinen

Suomalais-venäläisillä alkuun harjoiteltiin, sitten tykit vaihtuivatkin jo Saksan Sturmiin. Ollikin sai silloin ihan oman joukkueen, sen kanssa valmis on taisteluun viimeiseen.

Keväällä nelkytneljä tykit siirtyi Enson lähelle, kesäkuussa matka jatkuikin jo Perkjärvelle. Suurhyökkäyksen alettua tilanne silloin paheni, Lagus rynnäkkötykit nuo Kuuterselkään määräsi.

Niin siellä Olli Aulanko myös vaunuansa tarkasti, pian olis hyökkäyksen määrittävä H-hetki.

Hän miehistönsä silmäili siinä vaunun ohessa, luotto oli korkea nyt luutnantilla.

Niin tykit alkoi jauhaa, nyt vastustajaa, Olli miehet käskee vaunuun, omaan nousemaan. Hän sanoo miehilleen ennen kuin vaunu liikahtaa, ”kumpiko väistyy, se nyt katsotaan.”

Eteenpäin kävi komento, oli Ollin vaunu toisena, kärkivaunu Sartion, nuoren Laguksen ajama. Kakskytkolme viisitoista, kellon aika muistetaan, kun Kuuterselässä näin panssareilla taistellaan.

”Sekaan vain, täysi kaasu”, oli ohje, jolla edettiin, Sartion johdolla viisi vaunua pian tuhottiin. Sartio osuman sai, näin Aulanko jatkoi kärkenä, he vilaukselta näkivät väistävää rynnäkkötykkiä.

Tää vaunu piilotteli ja meni metsän suojaan, se pettymyksen loi ampuja Juomojaan. Olli tilanteen noista tykeistä päätteli, joita vihollinen porrasti.

Juomoja kerkes tykit ottaa siinä hän jo maalikseen, kunnes Olli käskee häntä ja kovaa karjaisee: ”Älä helvetti vain ammu, aja heti yli eteenpäin”, näin putki ei olekaan tyhjä, kun toimitaan näin.

Metsään mennyt vaunu toivoi vastaan tyhjää putkea, nyt vain toivojalla ei ole edes onnea.

”Kaikki hanikat auki”, Olli antoi käskynsä, vaunun ajaja innolla päättikin nyt jyrätä.

Nuo kaikki peeästeetykit, silloin jyrättiin, tällä tavalla, kun laukauksia säästettiin. Sitä yhtä piiloutunutta sitten etsittiin, ja sieltä metsästä se myös äkättiin.

”Tuolla”, huusi Aulanko, sen myös huomasi Juomoja, joka vitsaillen päätti kysyä nyt Aulangolta.

”Herra luutnantti, mikä on se koordinaatti”, näin hän vaununjohtajaltaan tivasi ja irvisti.

”Perkules, ammu päin pläsiä, sehän veivaa putkeaan”, korpraali Juomoja silmää iski vaunu jo ristikollaan. Hän tiesi ehtivänsä ensin ja luotti niin taitoonsa, että oli aikaa teoria myös kerrata.

Niin osui panssarikranaatti silloin Juomojan; ampuma, mi vaunun näytti taas leimauttavan. ”No niin”, oli Aulangolta ainoa tunnustus, tuo matkaa jatkava toteamus.

Maasto alkoi vilistä nyt vihreäpukuisista, jotka Ollin vaunua koittivatkin tavoitella. Kasapanos vaunun alle oli heillä tavoite, konepistoolilla apuun oli oiva väline.

Lepohetki Repolan tiellä, edessä on Tähtinen adjutanttinsa seurassa. 1941.07.08

Samalla pakko porhaltaa oli taistossa eteenpäin, Kuuterselän kylän laidass kaksi Sotkaa on peräkkäin. Toinen saatiin tuhotuksi, toinen pääsi ampumaan, laukauksen tuon, joka päättyi Ollin vaunuun osumaan.

Tuo laukaus repi miehen mentävän reiän vaunuun, sirpaleet kuolettavasti osuivat Havuun. Muutkin saivat osumaa, mutta matka heil jatkui, varmasti kaikki tuo jo sattui.

Niin Olli siirtyi itse nyt Havun paikalle lataamaan, Hyytiäisen vaunu takana ajanut Sotkan tuhoaa. Samassa tuli mutkan takaa suurin vaunu hirmuinen, Ei ollut Klim Voroshilov, vaan itse Isä Aurinkoinen.

Aulanko ja Hyytiäinen ampuivat yhteislaukauksen, työn täydensi kolmannenkin vaunun johtaja Taponen. Matka jatkui, luodit viuhui sisään vaunun reiästä, tykkipatteri jäi alle, uskoen näin terästä.

Ajan ja paikan taju alkoi mennä kokonaan, kaikkialla räiskyi, näkyi vain kuolemaa. Aavemaista oli suuliekit nuo punaiset, keltaista roihua vasten loimuten.

”Paukut loppu”, ilmoitti sitten lopulta Juomoja, ja ”bensa nollassa”, tuumasi myös vaunun ajaja. Olli katsoi kelloa; normaalisti päiväksi, riittäisi sama määrä, nyt pariksi tunniksi.

Aulanko lähetti vaunun taakse hakemaan täydennystä, itse konepistoolilla tuki nyt jääkäreitä. Kuuterselän kylä oli aivan nenän edessä, vihollinen yllätetty oli nyt hämmingissä.

”Eteenpäin”, komento tuo kuului nyt jääkärien. Viimeinen isku vei jo asemiin vihollisen. Vastus vain oli liian kova, pakko on vetäytyä, auttanut ei muu; on suomalaisten pakko nöyrtyä.

Niin Olli näki taistelulähetin kaatuvan, hän koppas ruumiin selkään; tahtoi pelastettavan, Vihollisen saarto Olli mielen mustentaa, lähettiä kutsuu; ei kenenkään maa.

Toivo elpyi vielä kerran, kun hän näki vaununsa, ”luutnantti mikä tilanne”, kysyi von Troil Ollilta. Kiroillen Olli vastasi, ”ei ole siinä kehumista.” ”Antakaas karttanne, niin katsotaan porukalla.”

Samalla raskas kranaatti räjähti miesten vieressä, kapteeni von Troil kaatui, Olli oli vielä hengissä. Tajuihinsa hän tuli vasta sotasairaalassa. ”Missä ollaan, miten kävi, onko kylä hallussa?”

Näitä kyseli Olli sairasvuoteella, toisiaan katsoi lääkäri ja sairaanhoitaja. Samanlaisia on kaikki miehet Kuuterselän, Luojalle kiitos, että edes elän.

Näytöt oli annettu, ne riitti kertalaakista, Kvikantin kanssa sama päivä oli nyt myös Ollilla. Rynnäkkötykit Kuuterselän, kuin myös miehet terästä, ne tunnistaa nyt myös siitä Mannerheim-rististä.

Toivuttuaan Olli vielä jatkoi Lapin sodassa, kunnes marraskuussa olikin jo vuoro kotiutua Koulupoika koulunpenkille silloin palasi, kuin Niinisaloon ennen vanhaan Ollikin taas matkasi.

Valtiotieteet miehen vei mukanaan Helsinkiin, sieltä tuli Päivölään, astui isän jälkiin. Näkyvä merkkihenkilö Ollista tuli viimeistään, kun valitaan kansanedustajan tehtävään.

Suurennuslasin alla merkkihenkilöt nuo usein on, tämä päätti lopulta myös ritarimme kohtalon. Pimeä kylätie ja törmäys mummoon nyt paikalliseen, oli kuin palattu ois Kuuterselkään uudelleen.

Nyt vain luodit vaihtuivat nuo lehden tekstiin ikäviin, itäiset tuulet vaikuttivat uutisointiin ja ritariin. Häntä syytettiin pakenemisesta paikalta, ei hän Kuuterselässäkään voinut, siis miksi paeta.

Tää kaikki sattui liian lujaa tähän ritariin, joka itsensä hiihti ja juoksi henkihieveriin. Niin koitti sitten lähtö yhtenä päivänä, ja päättyi vielä nuori elämä.

Lepohetki Repolan tiellä, edessä on Tähtinen adjutanttinsa seurassa. 1941.07.08

134. VIIMEINEN LUKKO

Talvisotaan Kauko lähti mukaan, sinne meni JiiÄr kolmeysiin; kiväärimiehenä ja kirjurina. Ei arvaa kohtaloa kukaan, et se johtaa kahteen ristiin; noihin kahteen panssarintorjujana

Kai moni mieti, miten ois, jos olis jäänyt ampumatta, kaikki ne vaunut, joiden tuhoajana on Kauko Tuomala.

Tuomala on nyt; se on ampunut jokaisen vaunun; ne on syttynyt, tientukoksi jäänyt Heinijoen mannun. Asemis pysynyt, tykin suunnannut uudemman kerran. Eikä se aio luovuttaa halvalla vertaan.

Kun Humppilassa oli loman aikaan, hän sammutti öljyvaunua; palaneet kädet tarjosivat lomaa. Mutta Kauko ei tahdo lomailla, sanoo vain, ”rintamalla tarvitaan”, ja Noskualle aikoi hän palata. Kai moni mieti, miten ois, jos olis jäänyt palaamatta, ja loma jatkuis, ja kotiin jäänyt olis Kauko Tuomaala.

Hän oli lähtenyt, näki äiti pojan viimeisen kerran; ehkä oli pyytänyt, varjelusta myös yläkerran. Kaipa kysynyt, kuuleeko linja nyt meitä Herran. Äidin ja isän ja hengen oman pojan.

Noskuan järvikannaksella kuullaan, kuinka panssarit siel’ käynnistyy, odottelu alkaa olla lopussa. Pakko selvitä on; siellä luullaan, taistelu elämästä härmistyy. Tästä paikasta ei nyt me luovuta.

Mitä he mieti, sitä voidaan yhä vielä arvailla, tykistön iskun, jonka jälkeen toimi Kauko Tuomala.

Kolme vaunua, laukaus laukauksen jälkeen, ja ne on tulessa, Kauko keskittyy jo neljänteen, jonka takana, jalkaväkikin saapuu, nyt taistellaan, puolesta kodin ja Isänmaan.

Oli neljäs tankki pian tuless, ja sitä seuraava viides myöskin, Kauko oli päättänyt, periks ei anneta. Tässä vaiheessa vihollinen, sai tiedon, missä Kaukon tykki on; sinne tilasi ne kranaatti-iskun. Hiekka meni suuhun, silmiin, ja sitä oli joka paikassa, auringon moni näki, silloin viimeisen kerran nousevan.

Ol’ Kauko päättänyt, tässä taistellaan loppuun asti, ei paikkaa jättänyt, ampui osumia kaikkiin noihin: Kun räjähtänyt, täysosuma tulee tykkiasemaan; ja vie Kauko Tuomalan mukanaan.

Pajari kun kuuli Tuomalasta, lähti esitys rististä silloin, niiltä sijoiltaan hän sen kirjoitti. Mannerheim päivänä seuraavana rohkean ritarin nimitti, ja tieto saavutti myös Humppilan. Radiosta tuli tieto nimityksestä, ja heti kohta tuli tieto toisesta rististä.

Kauko Tuomala, näin koki ritari sankarikuoleman; vaunun tuhooja, Kauko oli ensiluokkainen, Suomen puolustaja, ratkaisi suunnan yksin taisteluiden. Hän uskon loi keskelle tuon kauheuden.

Lepohetki Repolan tiellä, edessä on Tähtinen adjutanttinsa seurassa. 1941.07.08

Portinhoikkaan olen tullut, tänne meidät määrättiin. Kuuterselkä taakse jäänyt on muistoihin. Me siellä silloin kamppailimme; asemat tähän koitokseen. On vapautemme meistä ja miehistämme nyt kiinni.

Kuuterselän mieleen saan, siellä oli jo tukalaa, mutta silti jotenkin vain selvittiin. Nyt jotenkin, tunteen saan, ei mikään mua pelota. Mun aika on, kun aika on mun kohtalon.

Tulee mieleen Talvisota, ihmeen kaupalla selvisin; Lemetin ja Vilajoen rintamilla taistelin. Paikka aina etulinjan, haavoittunut en kertaakaan; onni joskus kääntyy, vaikka kuinka taistelen.

Jatkosodan alussa, hyökkään Itä-Karjalassa, ja menestymme hyvin korpimaastossa. Asemasodassa tein monta operaatiota, Länsi-Syväriltä ma muistan kaiken tuon.

Pataljoonani sotapolku, vei meidät tielle Viipurin, siellä tuli voitto; paikan ja ajan.

Viivytyksen varmistimme, silta Rokkalan vallattiin. Näin aikavoitto, saatiin; Puromalle mahdollisuus.

Nuo kaksi päivää Kuuterselän, historiaan kirjoitetaan.

Vaikka murruimmekin siellä, Suomi siellä pelastui. Ilman noita kahta päivää, tilanne täysin toinen ois;

Vihma tuskin joukkojansa olis ehtinytkään tuoda.

Venäläisten läpimurto, tuo suuri Portinhoikassa, joku toivoi huilia, Joukon kanssa käskyn saan.

Hynninen istuu männyn juureen, käyn hänelle juttelemaan, arvaan tämän olevan viimeinen hetki meidän kahden.

Jouko kysyy, ”Miten kotona?”, ei tee mieleni vastata, olen väsynyt minä sotaan tosiaan.

En sitä jaksa ajatella, en kaveria masenna, kun paiskaan hälle kättä kertaan viimeiseen.

Olemme ikätovereita, miehet Savon ja Pohjanmaan, hyvin on juttuun tultu, arvostamme toisiamme.

”On nämä jälleen mottitalkoot, talkoot miesten vanhojen, kuinka kauan ne luulevat meidän jaksavan?”

”Pian kaikki kotona, olemme me sodasta,” näin Jouko sanoo siinä jutellessamme.

”Näin on”, minä myös totean; ”matka-arkun valtion tarjoaman”, sen myöskin siinä samalla mä tunnustan.

Suomalaiset panssaritorjuntamiehet tutkivat ohikulkiessaan tuhoutunutta venäläistä hyökkäysvaunua. Viipurin pohjoispuoli 30.6.1944.

”Eero, me selviämme”, sanoo Hynninen lopulta, hän paiskaa kättä minulle, samalla kertaan viimeiseen. ”Ollaan me ennenkin pahoissa paikoissa oltu”, totean. ”Lähden vielä katsomaan, että pojat saavat ruokaa.”

Täydellä vatsalla, paremmin voi taistella, he minullekin keittoa, kun tarjoovat. ”Viel täs ehtii”, tuhahdan ja heitä syömään kannustan, mun aika on jo aika lailla kortilla.

Hynninen tuo sitten käskyn, hyökkäyksestä eteenpäin, tehtävämme on linjan läpi hyökätä. Ottaa haltuun paikat sieltä, mitkä jo menetettiin, ei kai siinä mitään, lähden kärkeen hyökkäyksen.

Täysin yksin edestä, johdan tätä hyökkäystä, ja tiedän sen, tämä on minun viimeinen. Surman suuhun johdatan, mun oman pataljoonan, ja sirpaleen mä vastaanotan kärjessä.

Ei tule vastaan purolinja, tuo Talin tavoiteltuna; tulee äkkipysäys, ei etene hyökkäys tää. Minut tuodaan pois paareilla, Jouko tulee katsomaan.

”Eero”, sanoo vielä, ja lyhyesti vastaan.

”Sano niille jooko, ettei mua he enää nyt vain kanna, vaan vievät niitä, kenellä on toivoa.” Mä silmät suljen ja luovutan, nään kauniina niin Karjalan. Mun aika on, kun ikiuneen nukahdan.

Silta Talissa räjäyttämisen hetkellä. Tali 27.8.1941.

136. NAHKATEHDAS

Talvisodan työnjohtajasta, kasvoi upseeri Suomen joukkoihin. Poika johtajan nahkatehtaan, piti periä paikka johtajan.

Mutta jatkosota vei mukanaan, lähti sinne vaunut torjumaan.

Oli Esko koko jatkosodan ajan, joukoissa panssarintorjunnan. Riveiss’ viidennen divisioonan, siellä Syvärin alajuoksulla; riitti Eskolle miehineen vaunuja, tykillä sai niitä tuhota.

Tuo nahkatehtaiden poika; johtaja panssarintorjunnan. Vaikka armeijakuntain voima, vastassa on tämän porukan. Tuo nahkatehtaiden poika, esimerkki rohkean johtajan; isän kenkiä koskaan ei koita, kohtalo on muuta sanoman.

Oli Esko löytänyt Kyllikkinsä, oli suunnitelmat valmiit nuorilla. Kun sota sitten loppuisi joskus, perhettä varmaan perustamaan. Samalla, kun tehdasta johdetaan, ja eletään rauhassa tämän maan.

Yhteistä onnea kesti vain vuoden, sota osoittanut ei loppuaan. Päin vastoin oli näyttänyt käyvän, Neuvostoliitto Suomea opettaa.

Ei sotaa aio se lopettaa, rintamalle lisää voimaa saa.

Silloin Neuvostoliitto, puuttui kohtaloon Kaustien, joiden avioliitto, oli vasta vuoden ikäinen.

Vähäinen rakkauden riitto, kerkesi väliin näiden nuorien, kun koitti miehen niitto, mi’ tapahtui puolesta Suomen.

Lotinapelto on nyt jätettävä, Sammatuksessa kova kovaa vastaan. Juhannusta ei päästä juhlimaan, vuorokausi, kun täysillä paahdetaan Ja lopulta vaunut sitten lasketaan, kaksikymmentäkuusi summataan.

Kun taistelu oli siinä tauonnut, lähti Esko tarkastamaan maastoa. Mukana tuleva ritari Nurmi; herrat lähtivät jo palaamaan: Kun yksi laukaus ammutaan, ja se osuu sankariin oikeaan.

Tuohon nahkatehtaiden poikaan, nahkainsinööriin isänmaan.

Kuinka laukaus voikaan, osua mieheen parempaan. Kuka hänet pois kantoikaan, no, toinen sankari saman maan.

Kuinka kohtalo voikaan, olla usein vain sattumaa.

Viikko kului Eskon kuolemasta; kenraali Tapola teki esityksen, sitä ritari Blick myös puolsi. Näin esitetään ritariks’, kuoleman jälkeen postuumiks, kaikki tietävät kuitenkin miks.

Loi joukkueeseensa huikean hengen, voimakkaan ja aktiivisen taisteluun. Koulutti alaiset panssarintorjuntaan. Kaksytkuusi vaunua, yhdessä vuorokaudessa, Eskosta puhutaan ritarina.

Tuo nahkatehtaiden poika, johtaja panssarintorjunnan. Vaikka armeijakuntain voima, vastassa on tämän porukan Tuo nahkatehtaiden poika, esimerkki rohkean johtajan isän kenkiä koskaan ei koita, kohtalo on muuta sanoman.

Kului yli viisikymmentä vuotta, kun veteraanit Sammatukseen palaavat. Löytävät siellä vaunun vielä mäeltä, ja paikalliset opastaa. Miksi mäkeä vielä kutsutaan, siellä ritarit tekivät aikoinaan tekojaan.

Vaikka vuodet ovatkin vierineet, muisto mäen jatkaa eloaan. Tuohon mäkeen nyt tämä tarina kirjoitetaan. Tarina Esko Kaustista, Ritarimäen sankarista, Mannerheim-ristin ritarista.

Hän on yksi ritareista, ritareista, panssarintorjunnan. Yksi maamme sankareista, isänmaan takuumiehistä sodan. Tuo nahkatehtaiden poika, poika Suomen ja Hämeenlinnan, nahkatehtaiden poika, maksoi myös kalliin hinnan.

Tuo nahkatehtaiden poika, johtaja panssarintorjunnan.

Vaikka armeijakuntain voima, vastassa on tämän porukan

Tuo nahkatehtaiden poika, esimerkki rohkean johtajan; isän kenkiä koskaan ei koita, kohtalo on muuta sanoman.

Lepohetki Repolan tiellä, edessä on Tähtinen adjutanttinsa seurassa. 1941.07.08

Nuorena jo Eino oppi sukset jalkaan laittamaan, myöhemmin ne sukset oli suomalaisen sotilaan. Siniristin puolesta maatamme edustaa. Partiohiihtäjämme on Eino Kuvaja, mitalisti tuosta näytöslajista.

Sankt Moritz, Zakopane, Garmisch-Partenkircheni, Einon johdolla Suomelle mitalia merkitsi. Oli joukko savolainen ja yksi mies Kainuusta, jotka piti Suomen värit yllä, samat miehet lumipuvut yllä.

Voimaa ja sitkeyttä hiihtäjän nyt tarvittiin, kun Terentilässä ja Kirvesmäessä taisteltiin. Talvisodan polttopiste, Taipaleessa kun on. Hän ei anna periks siellä yhtään, asemissa kun pitäydytään.

Kuvajasta kertoo aikalaiset samaa tarinaa, hän tuli tunnetuksi laajasta huumoristaan. ”Mitä tiukempi ol’ paikka, sitä rauhallisemmin”, johti joukkojansa Eino Kuvaja, hiljallensa, saattoi Eino laulella.

Eino oikeudenmukainen oli ja empaattinen, pidetty komentaja täysin teräshermoinen.

Kunto Einon oli rautaa, mieli oli terästä. Tämä häntä auttoi vaikeuksissa, miehet luottivat myös ongelmissa.

Jatkosodan alkuun syvällä siel’ Tyrjän takana, hällä vihollisen patteristo vallattuna.

Hän osallistui taistoon, syntyi motti valtava. Hän eestä johti joukkojansa, joukot häntä piti ukkonansa.

Majuri Kuvaja oli pelkäämätön soturi, ei kuolemaa kaihtanut lain tämä sankari. Siiranmäen maininnassa, häntä ei voi unohtaa. Hän ei ollut siellä silloin yksin, miehet sai paikoillaan pidetyksi.

Hartosten kylässä pataljoona saa vieraita, niitä on kaksi ja kooltaan ovat divisioonia. Järky ei nyt puolustus, pakko on taistella. He eivät taivu Hartosessa, Siiranmäki oottaa palatessa.

Neljä vuorokautta Eino Siiranmäessä taisteli, verekset voimat sinne vastustaja vaihteli. Silti ei se auta, tarjolla vain kuolemaa. Siellä moni kuoli siihen aikaan, viisi vanjaa suomalaista vastaan.

Näin Eino miehinensä Siiranmäkee puolustaa, yli viistuhatta kaatunutta siel’ lasketaan. Paikka pysyi hallussa, ei vanja sitä saa. Miehet taistelivat rohkeasti, taitavasti ja uhrautuvasti.

Suomalaiset vetäytyivät sitten Siiranmäestä, uusi paikka asemaan oli Äyräpäässä. Selkä vasten Vuoksea, vaikea on taistella. Siellä moni hukkui, muttei Eino, hällä oli selviytymiskeino.

Miesten hermot olivat nyt todella koetuksella, Eino kaikin keinoin koossa koitti pitää joukkonsa. Puolitoista viikkoa onnistui ja haavoittui. Muttei Einon aika ollut vielä, sai kehoon sirpaleita siellä.

Lepohetki Repolan tiellä, edessä on Tähtinen adjutanttinsa seurassa. 1941.07.08

Kun päättyi taistelu ja Eino joutui sairaalaan, se oli sama päivä, jolloin hänet palkitaan. Tuli rintaan Marskin risti, ristin korkein sotaväen. Hän sai ristin tuolloin ansioista, ei ole Einon kaltaista toista.

Martolan esityksestä, jos jotain esiin nostetaan, huumorin sävyttämä suhde alaisiin mainitaan. Samoin kestokyky, fyysinen ja henkinen. Ne ovat valtit majuri Kuvajan, ne ovat kulmakivet myös murtajan.

Sotavuosien jälkeen jatkui vielä palvelus, niin kuin myöskin mestarihiihtäjällä harrastus. Luonnon ystävänä, Eino myöskin tunnettiin. Kalastus oli Einon intohimo, kohtaloksi koitui intohimo.

Sotakaveri mukana on kohtalonhetkellä, kumpaisenkin viimeisellä kalastusretkellä. Ei jää nyt heitä kestänytkään, vajoavat syvyyteen. Näin he kuolivat ensijäiden aikaan, kiitos siitä mitä saivat herrat aikaan.

Mökkirantaan kanssa sotakaverin, upposi rohkea ritari, jälkeen Siiranmäen. Ei luodit sankareita tavoita, he ovat vihdoinkin vapaita, kiitos Suomen kansan.

2 D:n

hiihtokilpailut. Tunnettu sotilaspartiokilpahiihtäjä kapteeni Kuvaja seuraamassa kilpailuja. Termola 14.3.1942.

Eero oli nuori kirvesmies; sahalla oli töissä, Putikko oli hänen kotina, siellä rintamalla sotiva Eero asui ain. Oli nuori vielä sotaan; vuonna nelkytkolme kelpasi, ja hyvin poika taisteli, näin sanoi Ehnroothin.

Siiranmäen taistelussa, teki sankaritekojansa, oli panssarikauhussa, voima, ampui vaunujansa.

Eero oli varusmiehenä, piti kasarmit nuo jättää, kun käsky kävi mennä Viipuriin; ja jalkaväkirykmenttiin nelkytyhdeksän.

”Siellä tykit oli vanhoi, sellaisia museokamppeita, joilla saattoi kokeilla, ohueen panssariin.”

Jo asemasodassa Eero näytti taitonsa. näyttöjä antamassa, hankkimassa kannuksensa.

Eero määrättiin koulutukseen, perusteet siellä annettiin; jostakin peltiputkesta, jolla vaunuja voi tuhota, näin siellä kerrottiin. Eero oli ainut sotamies, muut olivat johtajia, se kertoi jotain Eerosta, joka koulutuksen sai.

Ase oli Saksasta, putki tartti kantajansa, oliko se raskasta, ei, ilman kranaattiansa.

Putki sillon Kauhuks nimettiin, ei sillä vielä saanut, Eero silloin siellä ampua, sai sivusta vain seurata ohilaukausta. Sitten koitti uusi aika, oli rintamalle mentävä, Käskynä niin lentävä, suurhyökkäys oli vain.

Ei ollut asettakaan, antaa silloin Eeron käyttöön, Kannaksen ainootakaan, ennen Kauttulan tehtävän täyttöö.

Ase ainoa löytää Eerokin, ollaan Siiramäessä; nyt Ehrnoothilla johdossa, vaunuja on lohkossa, siis niitä tuhoomaan.

Siellä vastaan tuli vänskä, sanoi, ”menkää pojat kiireellä siellä on hätä käsillä, nyt teitä tarvitaan.”

Niin lähti miehet kanssa kauhun, etulinjaan suunnaten, läpi ryskeen, läpi sauhun, taistelussa suunnistaen.

Nyt Eero oli toivo ainoa. Kohta oltiin siellä, missä vaunut möyrys kohteena. Nyt on jo aika toimia, myöskin kauhulla. Ensimmäinen laukaus Eerolla yli pyyhälsi, mutta sitten osuikin, vaunuun ensimmäiseen.

Lepohetki Repolan tiellä, edessä on Tähtinen adjutanttinsa seurassa. 1941.07.08

Voi sitä riemun hetkee, kun savus vaunu ensimmäinen, tunnelma hetken keppee, mutta oottaa jo vaunu toinen.

Näin piikki oli auki Eerolla. Vuorokausi vaihtui, oli tilillä kuusi vaunua, ja Siiranmäen puolustaja yhä paikoillaan. Sitten kävi käsky, Siiranmäestä on vetäydyttävä, muu tilanne hälyttävä, kun siihen pakottaa.

Olisi varmastikin tehnyt Eero tuhojansa, ottanut vielä tikin, ampumalla kauhullansa.

Pasurinkankaall’ vielä niin. Tuli yksi vaunu, Eeron piikkiin tuhottuna, selässä jo sirpaleita, myöskin Eerolla. Jiiäspee ei kutsu, haluaa hän yhä taistella, kunnes keskitys seuraava Äyräpään pakottaa.

Niin sotasairaalassa, kuulee Eero teoistansa, on risti rinnassansa, sen kuulee myöskin Suomen kansa.

Varkauden sotasairaala. Siellä Eero oli, kuunteli radiosta, että Suomen Marsalkka tuon ristin myönsi niin. ”Vaikee oli uskoo, tämä onko totta ollenkaan, että minä nyt sen ristin saan”, näin Eero aatteli.

Niin uskoa ja toivoa Eero oli tarvinnutkin; tuhotessaan vaunuja ja olihan siellä toisetkin.

Eero oli nuorin kaikista. Ei ollut vielä edes sitä toistakymmentä, mutta hän jo mieheltä, tuolloin vaikutti. Sai Marskin kantaa hautaan, sai kalastaa Putikolla, sai vapaassa maassa olla ritari Seppänen.

Siiranmäen Seppäsestä tarinoita kerrottakoon, ja jos ne ei aikaa kestä, ne aika ajoin kerrattakoon.

”Panssarikauhuja” viedään etulinjaan. Vuosalmi 11.8.1944.

On Suomen sodat täynnä tarinoita, tarinoissa on paljon niitä joita, pitäisi huomioida vielä nytkin, tässä yksi, tule mukaan nousee kytkin.

Hän syntyi Tukholmassa, oli hän hyväs jamassa, vaikkei ollut vanhempia, ei se haittaa Ekholmia. Hyväs kodis elämätä, ei hän elämättä jätä, tää on pohjana kasvulle, myöhemmälle taistelulle.

Suomessa varusmiespalveluksen suoritti, sen jälkeen oli viestiaselajissa vänrikki.

Aika pian käsky kävi myöskin rintamalle, tässä tulee mies, mi näyttää merkit taivahalle.

Ei innostu hän viestiyhteyksistä, pian mies löytyykin väijyksistä. Ei ystävyyttä vanjan kanssa solmi, tää mies on Gregorius Ekholmi. Esimerkin voiman aina näyttää, oman paikan sekä toistenkin täyttää. On yksi hurjimmista, ellei hurjin, kohtalo on vanjalla aina kurjin.

Kerran Summan länsipuoli, siellä suomalaisten huoli, eteenpäin ei päästä siitä, kun ei voima meillä riitä. Vapaaehtoisia, Saarista ja Ekholmia; tarvinnut ei houkutella, miehet kuumia kuin hella. Kahdestaan he lähtee katsomaan nyt mitä voidaan, tulokset nuo sitten palatessa referoidaan. Niin ojan pohjaa pitkin ryöminen alkaa, nyt edetä ei siis ihan juoksujalkaa.

Siellä ojassa myös neuvotellaan, ”jatketaanko vai joulua odotellaan.”

Saarinen lupaa tukensa antaa, kun Ekholm konepistoolia kantaa. Ekholm kurkistaa aidan rakoon,

nyt ei tilannetta pääse pakoon. Katsoo hän suoraan miestä venäläistä, aseen takaa ei tämäkään väistä.

On Ekholm nopeampi, hänen sarja napakampi, toimi myös hälytyksenä, nyt jo venäläisenä. Ja taisteluhautaan meni, luotti omaan rautaan, vyörytti joka kulman asenteella miehen julman. Suomalaisetkin nyt jo asemissaan herää, Gregorius huuteleekin sarjojensa perään. ”Älkää hermoilko ei kaartindivisioonasta, kyse ole vaan, suomalaisesta sotilaasta.”

Eteen tuli myöskin upseereita, sai niistä Ekholm painikavereita. Naissotilaat ampuu ympärillä, muistot mieleen tulee vänrikillä.

Tilanne on aika kimurantti, varmaa on, et henki on nyt pantti. Lopulta on vain voittajia, nyt saammekin kiittää Ekholmia.

Edellinen siis riitti, oli vanjalle se niitti, jätti siinä asemansa avasi näin sivustansa. Niin suomalaiset näytti, kun kiilana sen täytti, että ei tyhjiöitä, ei ole tähtivöitä. Yksi suomalainen tässä vastas monta vanjaa, tunteet piti kurissa, kun katsoi vanjan anjaa. Erikoinen mies oli tämä vänrikki, Gregorius Ekholm oli esimerkki.

Sota jatkui, niin myöskin matka, mielessä ei käynyt silloin hällä hatka. Gregorius jaksoi painaa, ajatellen ”elämä on vain lainaa.” Vanhoihin asemiinsa vanja tahtoi, mutta minkäs vastarinnalle se mahtoi. Tämä todistettiin Krivillä, jälleen hyvin tutuilla nimillä.

Lepohetki Repolan tiellä, edessä on Tähtinen adjutanttinsa seurassa. 1941.07.08

Ekholmi pantiin kärkeen operaation niin tärkeen, sinne lähti jääkäreineen, viholliseen törmänneiden kanssa ja päätti kiertää, sekös vanjaa sitten hiertää, koukkaus melkein onnistuikin, piiska kun siellä ampuikin.

Niin tykki kääntyi huomatun Ekholmin miesten suuntaan, tämä saattaa taistelun kulkua nyt muuntaa.

Muut Gregorius oli siitä aivan toista mieltä, jä näin hän näytti vanjalle taaskin pitkää kieltä.

Ottaa heiltä haltuun tämä tykin, pian on herra sen jo kääntänytkin. Pohtii, kuinka tällä lähtee oikein laukaus, ja jo melkein lähtikin tulenavaus.

Omat ampuu avustajan siitä, ei Ekholm tästä ampujia kiitä. Paine alkaa olla aikamoinen, ja tykki on ampumakuntoinen.

Sai panoksen hän sissään, ei liipaisinta missään, joutuu opiskelijaksi; ennen kuin ampujaksi. Etsii liipaisinta ja aseen peräpinta, osuu häntä sitten lonkkaan, takatuuppaus melkein kolkkaa. Mutta kranaatti saa vihollisen kauhun valtaan, ja ne löytävätkin pian sitten jalat altaan.

Tähtäimen löydyttyä, löytyy myöskin jyvä, ja vanjalle sanotaan, ”poistutteko, olkaa hyvä.”

Konekivääripesäkettä, ei enää ole, Gregorius ai että. Täysosuman hän ampui sinne, pesäkkeestä tuli ruotsiksi nyt minne. Luovuttaa aseen hän kokeneemmille, lähtee itse eteenpäin johtaville, urille kärkeen hyökkäävän joukon, saaden vielä kokea yhden loukon.

Syöksyy nyt häntä kohti, eversti mi varmaan pohti, että miten käypi tässä, sotilaan elämässä.

Kurkuss’ on Gregoriuksen, nyt murtanut hän hiuksen, viimeisenä työnä, vaikkei vielä sitä myönnä. Everstin kanssa Ekholm käyttää hyväks kokemusta, tuosta edellisestä painiottelusta.

Eversti häviää, sankarina Ekholm jatkaa, tasoittaen näin tietä Marskin ritarin matkaan.

Ei maineteot pysähtynyt tänne, oli hänen perspektiivi; pitkä jänne. Suurhyökkäyksessä niitä nähdään vielä; kuinka vaunut oikein pysäytetään siellä. Muistissa venereissut, lipun nouto, oli mies poikkeuksellinen ja outo.

Ei kuoleman koura tavoitellut, sen verran oli hänkin hurjastellut.

Ritariesitystä, tehtyä täydennystä; seurasi itse risti, sen Gregorius pisti. Rintaan kuten muutkin, näin tukki vanjan suutkin, sai kunnioitusta, mies nautti luottamusta. Vaunuja hän tuhosi asemien eteen, ja vankeja otti paljon miehistöineen. Keskeisin lääke oli hän joukon moraalille, eikä altistanut panssaripsykoosille.

Hällä itseluottamusta taisi olla, rohkeutta puserossa kunnolla. Aina valmis oli taisteluihin, itseensä luotti, jos ei muihin. Erikoisen persoonan leima, oli lisä, eikä ollut rasitteina; murheet siviilissä ei painanut, siksi konepistoolinkin on lainannut.

Aurinko nousee jo Karjalan takaa, kiitos Ekholmin joka voimansa jakaa. Itsestään kaiken jättää hän rintamalle, varmasti välillä katsahtaen taivahalle.

Jo tuttu ei Gregorius ollut, niin toivottavasti on tutuks tullut. Nimetön varmasti oli ennen, nyt muistat hänet tullen sekä mennen. Jos lapset sulta tästä joskus kysyy; niin itsenäisyys on se mikä pysyy. Se itsestään selvä ei ole ollut, tämä selväks toivottavasti on tullut.

Lepohetki Repolan tiellä, edessä on Tähtinen adjutanttinsa seurassa. 1941.07.08

Tässä tukikohdassa on paljon vainajia, vartiomiehiä hiljentyneitä. Taas luodin osuma ja uusi kuolema, kohtaa taas yhden uuden kerran meitä. Katso ei tätä Kiiveri, kaverin kuolemaa. Kustiin, ystävään Einon osui tää, laukaus tämänkertainen, se viiltää. Kesken venttipeli kaverusten jää, se koskettaa, kun ei oo ystävää.

Siinä vartiossa, Eino päättää kokeilla, mitä tapahtuu, kun nostaa kypäränsä.

Niin kepin nokassa, kypärä on kuvana, ja saman tien sarja tekee reiät siihen.

Ei konetuliasetta voi näin nyt kohdistaa.

Niin hän päättää lähtee vierailemaan, keskellä päivää nyt naapurin luo.

Ja niin ylittää hän ei kenenkään maan, hän päättänyt jo on lopettaa tuon.

Kun vaihtuu vartio, niin puhuu Eino, ”että taidanpa mennä käväisemään.”

”Pirujako haastelet, sinäkin hulluksiko olet tullut ja alkanut höperehtimään?”

”Ei vaan tosissani olen”, vastaa Kiiveri. ”Niin, älä puhu muille mitään jooko, että olen lähtenyt kyläilemään.”

Ja niin, Eino katoaa heinikkoon, vartiomies se pudistaa päätään.

Mätäs kerrallaan, Eino tekee matkaa, ja kesken kaiken huomaa kimaltavaa.

Ei ansalangasta, nyt ole vastusta, hyvä, että sen sattumalta hän huomaa. Lentohiekkaharjun juureen edennyt hän on. Niin, sen harjalla on vihollinen, kaivetut asemat siellä on.

Eino, rinteen ylös kipuaa kontaten, kukaan ei huomaa, hän on huomaamaton.

Hiljaisuus siellä on, ja tuo lintu pikkuinen, taistelijapari luonnon luoma. Eino muuttaa suuntaansa edelleen kontaten, hän on jo vihollisen kaivannossa. Pistooli on aseena, pottunuijat kans. No niin, perin kummallista kaikki on; ketään, Eino ei missään nää. Ja niin, Eino vain jatkaa matkaansa, uhka ilmeinen on, vanjan paikka tää.

Jännitys alkoi tuntua, jo luissa Einolla, näin ei pitkään voisi jatkua. Ei ristin sielua, ollut taisteluhaudassa, ja kohta Eino sieltä teki löydön. Konekiväärin hän löysi ypö yksinään. Kuulee hän samalla kuorsauksen, ja löytää aiheuttajan sen. Niin perunanuija töitä saa, kun Eino valot vanjan sammuttaa.

Tuo lintu pikkuinen, palasi taas lentäen, seuraamaan puuhia tän korpraalimme. Heitti Eino jalustan yli rintasuojan, ja varsinaisen otti olkapäälleen.

Pitkän panosvyön hän siitä myös mukaansa ottaa.

Ja niin, lähtee hän takas painelemaan, kiire mieltään alkaa polttelemaan. Kas niin, vihollinen herää asemissaan, tuohon aseeseen puuttuvaan.

Nyt jo Einolla, alkaa kiire olla, kun vanja perään paahtaa kaikkialta. Luotisateessa vaikea on olla, vain yksi kuoppa antaa hälle suojan.

Siinä Eino kököttää iltaan hämärtyvään. Konekiväärin, olallaan hän pois nyt tuo; ei se enää, kylväkään kuolemaa.

Ja niin, ottaa Eino tunnustusta teostaan, mutta hän saa, kuunnella komentajaa.

Lepohetki Repolan tiellä, edessä on Tähtinen adjutanttinsa seurassa. 1941.07.08

”Korpraali tiedätkö, mitä nyt tapahtuu?”, komentaja huutaa ensin Einolle.

”En ennustaja oo, ei ennustusta tuu,” vastaa Eino, herra majurille. Sotaoikeudella komentaja uhkailee.

”Vai niin, sittenhän meitä on kaks siellä”, komentaja, nyt jo yllättyy.

Ja niin, Eino kertookin koko tarinan, takaa linjojen, kun hän muistelee.

Kun loppuu patruunat, tarvitaan korpraalia, joka saarrostuksista pystyy patruunat hakemaan, Hakee ne omilta tai viholliselta, saartorenkaaseenkin yksin tekee aukkoja. Neuvottomaksi ei jää Eino Kiiveri. Einoon ryhmässä luotetaan, hän hommat saa toimimaan.

Pää kylmä on ja tekoihin kannustaa, sodan kanssa se takaa ajaa.

Noista teoista ja muusta taistelusta, Einolle esitettään nyt tunnusta.

Mäntykukkula on siinä mainittuna, ja myös tää Lappalaisenmäki. Rohkeuden ja innostuksen Eino, kun todistaa.

Ja niin Marskin risti tulee Parikkalaan, Eino jo kolmas ritari on.

Ja niin suurhyökkäystäkin torjumaan, ja rauha päällä maan ja kiitos soikohon.

Iskujoukon mies hyökkää. 1.8.1941.

141. KÄRPÄSESTÄ HÄRKÄNEN

Kärpänen, konepistoolin käsittelyn ammattilainen, Kärpänen, maanviljelijä on parikkalalainen. Heikki oli perheenisä jo ennen noiden Suomen sotien.

Kärpänen, nimi pieni, mutta mies on kuuluisa suomalainen, hän kuulu joukkoon täällä noiden ritareiden, sankareiden.

Jatkosotaan Jiiär kaksi kahdeksan, riviin sai miehen Parikkalan. Pian nähdään, taidot tämän sotilaan, Kärpäsen.

Hän painaa aina joukon kärjessä, hän on elementissä, Hän sen tietää, ampuu tai tulee ammutuksi; Kärpänen.

Mottiin saa, vihollisen Rautalahdessa, eikä aio luovuttaa, Heikki saa, motin pitää kiinni, ei pääse pakenemaan, sieltä vanjat, jotka yksi kerrallaan nyt teoistansa tuomitaan.

Kärpäsen esimiehet kysyy perusteita noista otteista, joilla taistelut hän on yksin saattanut ratkaista.

”Ku mie syöksyn ensin tulitaisteluun, niin perhe miulla on mielessä, ja heijän tulevaisuus, en mie niinkään itsestäin.”

Näin vastaa Heikki, kun kysytään hänen sotasalaisuudestaan, motivoi se, että lähes kotipihal’ taistellaan.

Heinäkuu, vuonna nelkytkaks, kun Ohdan lohkolla taistellaan, haavoittuu ja kuolee moni, kun Sevastopol vallataan.

Kapteenin ja lähetin Heikki siellä läheltä myös nähdä saa.

Haavoittuu, heidän kanssaan siellä myöskin korpraali Kärpänen, joka toisin kuin kapteeni palaa vielä luokse linjojen.

Kärpänen, nuoremmilleen näyttää mallin palattuaan asemaan; Kärpänen, teoistaan ei tee härkästä, ne puhuvat puolestaan, kun Jiiär seiskan lohkolla, kärjessä hommat jiiriin laitetaan.

Kärpänen, taidoillansa vakuuttaa myös komentaja Aholan, hän itsekin ritarina tunnistaa esimerkin voiman.

Äyräpäässä yksin sillanpäässä, torjui, vihollisen itsestään, toisen kerran, ampui vaunun tuhoomatta, Kauhukseen. Kärpänen, koko viivytysvaiheen, on osoittanut rohkeuden, neuvokkuuden voi yksittäisen miehen muihin tartuttaa.

Marskin ristin, teoistansa näin kun saa, nyt jo alikersantti, joka sotamiehenä rintamalle lähti aikoinaan. Sodan jälkeen palasi Parikkalan arkeen, tilalleen Heikki Kärpänen, perhe kasvoi, mutta aivan liian varhain lähtee sai.

1./Er.P 12, Kärpänen toinen vasemmalta, aseitaan puhdistavien tovereittensa keskellä. Vuosalmen suunta 8.8.1944.

142. PIKKU-JÄTTI

Lentokoneessa taivahalla, Pikku-Jätti oli kuin kotonansa.

Ei tuntenut siellä armoo, taisteli puolesta isänmaansa.

Lentokoneessa pelkoon tottui; ammu tai ole ammuttava.

Sodan jälkeen vaik’ elo raunioitui, sotilasura oli mahtava.

Lentosotilaaks tahtoi tulla; Talvisotaan lähti jo lentämään. Tottui taisteluissa päin säntäämään, tottui lentämään.

Urhon talkoot alkoi melkein kodin nurkalta, kun etsi pilvestä hän pommittajaa.

Sen löysi sieltä pilven alapuolelta, jostain läheltä Kiikalaa. Ensimmäinen pudotus Talvisodasta, sai paljon jatkoa seuraavasta.

Tilastoissa tapahtui nousua, lentomestari on melkein mitaleilla.

Oman kylän suojeluskunta, ensimmäisen pudotuksen sai nähdä.

Ei Urho silloin vielä tiennyt, että majurin eteen töitä piti tehdä.

Kun tästä Salon pudotuksesta, kuuli itse Richard ”Zimbo” Lorenz: ”Oli loistava ilmataisteluteko, pojasta tulee vielä tekijä”, totes.

Kersantti Lehtovaaran jatkosota, alkoi heinäkuussa nelkytyks.

Oli alla silloin Morane-Saulnier, Morane-Saulnier.

Jatkosodassa alkoi tulla voittoja, vanhentuneella kalustolla.

Urho rauhallisesti jaksoi taistella, järisi mukana aina taivaalla.

Ensimmäisiä isompia voittoja, ei Urhon jäänyt muille selittämään. Hän tahtoi olla vain omissa oloissa, ja näin hän lähti yksin viilentymään.

Urho lyhyessä ajassa, saavutti seitsemän ilmavoittoa.

Sana hänestä sitten kiiri, tunnettiin jo ilmavoimissa.

Urho oli pieni kooltaan, Pikku-Jätiksi hänet ristittiin. Sillä nimellä kaikki tunsi, kun sankarista puhuttiin.

Parvenjohtajaksi nimettiin, ohitti upseerilentäjät. Osaaminen hänen tunnustettiin, niin tunnustettiin.

Kun armeijamme meni kohti Äänistä, vastustaja laittoi apuun ilmavoimat. Sai Urho niitä vastaan taistella, parvella, siellä kun operoivat.

Tuli Morane-laivueelle voittoja, oli aika Ranskasta niitä lisää ostaa. Urho mukana on asiantuntijana, Rintamakin vielä Urhon tavoittaa.

Muiden huippulentäjien tapaan, Urho Mersu-laivueeseen määrättiin.

Keväällä nelkytkolme; Puhakan lentueeseen nimettiin. Parin viikon päästä tästä, Urho tilin avasi Mersulla. Voitot seurasivat toisiansa, tuli menestystä taivahalla.

Urho sitten lentomestariksi, huhtikuussa nelkyneljä ylentyy.

Kolme kuukautta vain ylennyksestä, kolme kuukautta.

Kuluu, kun saa Urho ristin korkeimman, saa itsellensä Mannerheim-ristin.

Ei sitä saakaan kädestä Marsalkan, kun taisteluissa on aika kiivain. Perustelut puhuvat omasta puolestaan, korostuu niissä rauhallisuus ja harkinta. Esimerkki, pelottomuus, tilanteen hallinta, ovat mainittuja vahvuuksia.

Niin sota sitten loppui, oli aika rauhan töiden. Urho hetken lensi vielä, sitten siviilissä viittilöiden.

Elo toi hänet Pohjois-Savoon, sydänsuruista myös puhuttiin. Myös monen ihmisen kuningas, tuolloin myös mainittiin.

Elokuvateatterista, Lapinlahden löysi Urho paikkansa.

Ei luopunut hän lentäjän asusta, siinä kulki hän.

Joka päivä kävi Venäläisen kaupalla, ja aina pilotin takki päällä.

Sieltä osti nuo kaksi Klubi-askia, liikkeellä oli säällä kuin säällä.

Tunnettiin hänet hyvin katukuvasta, Pikku-Jätti oli tuo mies hymytön.

Sille oli varmasti myös syynsä, kukas meistä täällä onkaan täysin syytön.

Urhon lopusta tarinoita, ei ole liikaa kerrottu. Mikä sitten on täysin totta, mikä höysteellä verhottu. Tässä yksi vaihtoehto, kerrotaan nyt sieltä kuultu, missä vietti viime hetket, mikä todeksi on luultu.

Oli suunnitelmissa hällä tehdas; tuo tehdas perunajauhojen, oli siihen saatu rahoitustakin, saatu rahaakin.

Mutta rahat eivät menneet tehtaaseen, ne porukalla, kun kumottiin. Tämä ei voinut olla vaikuttamatta, kun Urho myös sitten pidätettiin. Tuli Valpo häntä kuulustelemaan, epäiltynä asekätkennästä. Urho teki oman johtopäätöksen, ja päätti lähteä elämästä.

Näin sankarimme ja sankariksemme, me häneen nimeen yhäkin vannoimme. Kun katseemme suuntaamme taivaalle, ja lausumme kiitoksen Lehtovaaralla.

Pikku-Jätti, Hymytön mies, lentomestari, on suomalainen sankari aina.

Hänen sankarteot pelastivat Suomemme; itsenäisyys ei ole pelkkä laina.

143. TUNTEMATON SOTILAS

Sodistamme vielä puhutaan, kertoillaan sieltä paljon tarinoita.

Mahtuu joukkoon hieman legendaa, koska joukossa on myöskin noita, jotka värikynän saatuaan, osaa piirtää piirteet sankarille. Nyt minä värikynän myöskin saan, ja kerron jutut mua nuoremmille.

Veikon tarinaa, kun kuuntelin, uskoin joka sanan tietenkin. Olihan hän sotilas jo silloinkin, kun Talvisotaa taisteltiin, ja Rautua puolustettiin; lasteni esi-isät sieltä muistettiin.

Veikko Toivio sankari on, upseeri lannistumaton. Talvisodan komppanian vaihtoi hän ja sai pataljoonan. Pataljoonaansa hän komentaa, Lappalaisenmäkee puolustaa. Tahtoisi taistella paikallaan, pakko on vain luovuttaa.

Veikko Toiviosta kerrotaan, tarinaa, kun tuli koksu käymään. Pyysi Veikko tämän ottamaan, tarjotun lasillisen tiedon nälkään.

Kokelas tästä kieltäytyy, jääkö käsky siinä täyttämättä, pistoolikin jo siinä esiintyy, ei jäänyt leikki leikkimättä.

Myöhemmin kokelas sen ymmärtää, kapteenista kaikki tieto tää, ei haittaa, vaikka sana leviää.

On hän neuvokas ja rohkea, kapteenina jo komentaja; ja kolme kertaa myös haavoittuva.

Niinpä on juttu, ei tuumaakaan pois, sankaritarusta ottaa vois. Lähitaistelussa pistoolin perällä, jatkaa vanjan lähentelyä.

Tekeytyy kuolleeksi sitten hän, kun näki tilanteen riistäytyvän. Selvisi siitä ihmeen kaupalla, kapteeni tämä nokkela.

Valkjärven taisteluissa, kunnostautui hän haastavissa. Suurhyökkäyksen olosuhteissa, kertakaikkisen vaativissa. Tarinan mukaan Vuoksesta, uimalla joukkoinensa yli meni. Tarinan vahvistaja, onkin sitten hiljaisempi veli.

Niinpä kesällä tuo eversti, mi rykmenttiä komensi; Toiviosta esitystä kirjaili. Siinä neuvokkuus mainitaan, esimerkki rohkaisustaan, ja niin uusi mies ritariksi saadaan.

Majuri arvon sai kapteeni, vain kolme päivää aiemmin. Heinäkuun yhdeksäs muistetaan, kun Marskin risti rintaan laitetaan. Sen hänelle ojentaa, toinen ritari sittemmin saa, Vuosalmessa, kun ollaan sit’ ristin ojentaa Aarne Blick.

Tarinoistaan Veikko tunnettiin, hän niitä kertoi mielellänsä. Ja hevosenleikkiään, kertoili hän aina kielellänsä. Metsäpirtiltä Helsinkiin, sodan koettelemusten kautta. Ja aseetkin piilotettiin, Keski-Suomesta sai tuomionsa.

Kaksi vuotta tuli vankeutta; kesti ritarilla ankeutta, mutta hyvin hän selvis, kuten selvis sodista. Sodan jälkeen Edvin soitteli, uutta takkia sovitteli, nyt pääsis sankaritarua hän filmaamaan.

Asiantuntijana sodasta, Vuorio on elokuvassa, jonka suomalaiset tunnistaa, osaksi identiteettiä omaa. Itsenäisyyspäivänä, ollaan television äärellä. Ritari on siinä osakas, tämä on Tuntematon sotilas.

144. SINIVALKOINEN VIHREÄ BARETTI

Kun Lauri astui sisään portista, ennen sotaa kasarmilla; Kiviniemen kuhistiin vapaaehtoisesta, tuosta pojasta viipurilaisesta. Kai joku sanoi, ”tästä kuulemme”, jos kuuntelemme.

Hän päätti mennä silloin armeijaan, kun ei ollut hällä muutakaan. Leirielämää hän rakastaa, palvellen neljättä pataljoonaa.

Nyrkkeily ja hiihto oli hällä taustalla, siks loistavassa oli fyysisessä kunnossa. Laurista tuli eläinlääkintäaliupseeri, Talvisodassa töpinään veti muu kuin veri, niinpä pian huomattiin, taidot kun nuo todettiin.

Niin ylittyi ei kenenkään maa, ja sieltä muonamikko vangin saa. Eikä mennyt enää aikaakaan, kun hän jo oman partion saa.

Partio tuo kiersi naapurin asemat, niistä siinä teki usein tarpeettomat. Nautti Lauri alaistensa luottamusta, keräsi tärkeätä kokemusta.

Hei, suomalaisia näin, johdetaan edestä päin.

Niin käsky upseerikouluun käy, ei sodan loppuun rintamalla näy.

Niinisaloon kun hän matkustaa, ja upseerikoulutuksen saa. Näin sankartaru tää suomalainen, on alussa ja kerron teille sen, kuinka poika tää viipurilainen, on saksalainen ja amerikkalainen.

Vänrikki Törni koulusta valmistuu, vakituinen virka prikaatista avautuu. Kesällä nelkytyksi Saksaan lähti, vapaaehtoisuus oli johtotähti; ei ura siellä auennut, ei käyttöä ollut.

Mutta samaan aikaan Suomessa, sota oli myöskin alussa. Ensimmäiseen divisioonaan, Lauri ilmoittautua näin saa. Kevyt osasto kahdeksan saa konekiväärijoukkueen johtajan. Hyökkäysvaihe niin vain etenee, kun kookoon vyöstä paukut vähenee.

Sattuipa kerran partiossa, kun Lauri oli vankia sieppaamassa. Että lumipyryssä hän hiihti ansalankaan, muu partio periksi ei silloin aio antaa, vaan ahkioon he pakkaavat, nyt Törnin Lauria.

Neljään tuntiin kenttäsairaalaan, Lauri Törni silloin saatellaan. Sirpaleita paikat pullollaan, on oikealla puolen kehossaan. Niin matka jatkuu sotasairaalaan, ja niinpä Vaasassa toivutaan. Mutta kotitoipumislomaltaan, ei palaa Vaasaan, vaan etulinjaan.

Asemasotavaihe; tuo kun koittaa, VATI-komppaniat päätetään perustaa. Lauri Törni tulee yhden päälliköksi, jääkäreiden silloiseksi esihenkilöksi. Uudelleen organisoidaan desantintorjuntaan.

Neljäkymmentäkaksi miestä vaan, komppania on nyt rungoltaan. Suunniteltu desantintorjuntaan, ja vaativat tehtävät se hoitaa.

Partioretket arjessaan, väijyttää ja miinoitteet rakentaa. Linjan takaa maaston, kun varmistaa, ja desantit tarpeen tullen puhdistaa.

Nelkytkolme joulukuussa käskyn Lauri saa, vapaaehtoisista komppanian perustaa. Hyökkäystehtäviin se oli tarkoitettu, runkona tuo aiemmin perustettu joukko nyt Laurin on; alku Törnin osaston.

Joulukuun kolmas Tee hihaan, siniseen kolmioon laitetaan. Teen läpi iskevä salama, on joukkoa hyvin kuvaava. Näin tästä osasto Törnistä, puhutaan iskevänä nyrkkinä. Näin komentajaksi vaihtuva Unokin, saa käyttöön joukon täysin uniikin.

Osasto Törnin miehistöltä, edellytettiin hyvää fyysistä; kuntoa ja valioluokan sotilastaidot henkistä kestävyyttä, näytti miehet aidot. Törnin maine oli kasvanut, myös vanja on tunnustanut.

Sana Törnistä kiiri myös rajan taa, Moskovan Tiltu kolme miljoonaa, radiossa päivittäin lupaa, sille joka Törnin pään nyt saa. Valitettavasti ei vaan, löydy ketään häntä parempaa. Ja näin päänsä hän pitää saa, ja sen Moskova myös huomaa.

Kesällä nelkytneljä kenraali Fagernäs, Päämajaan sitten esitystä vääns. Oli perusteita tullut johtamisesta, suvereeniteetin puolustamisesta. Lisäperusteita tarvittiin, ne aakoossa kirjoitettiin.

Lauri Törni joukkonsa johdossa, osoittanut ominaisuutensa. Soturin taidot ja neuvokkuutta, ja ollut erinomaisen rohkea. Tiedustelutiedot mainittiin, ja se kun Tsalkissa painittiin; vastassa kaksi rykmenttiä, ne ei vastaa Osasto Törniä.

Niin monen sadan pään mies Lauri on, näin sinetöi hän Suomen ja vanjain kohtalon. Siinä se jatkosota loppuun meni, ei päässyt Lapin sotaan, vaikka aneli. Muutamat aseet piilotti ja Saksaan matkusti.

Saksassa kolmannen kerran saa, mies Viipurin nyt vanjaa vastustaa. Mut niin vain Saksankin romahtaa, ja liittoutuneet jännän vangin saa. On kapteeni tämä suomalainen nyt myös kapteeni saksalainen. Ja erittäin taistelutaitoinen, tulkinta on liittoutuneiden.

Vaikeuksitta sitten vanki tää, vankileiriltä karkaamaan päästetään. Käsiase mukaan ja vähän patruunoita, mitäs liittoutuneet, no onhan noita. Pakomatka oli alkanut, oli Suomeen suunnannut.

Kotimaahan Auli Haapalainen, tuli joukossa muiden suomalaisten. Passi oli uusi vain rajoja varten, siksi Törni oli nyt Haapalainen. Uusi alku Suomessa, ja nimi oikea.

Ei pitkään mennyt, kun saa oven taa, valpon miehet kotoo hakemaan. Maanpetturuudesta tuomion saa, kuusi vuotta kuritusta tuomitaan. Kaksi kertaa karkaa vanki tää, on hänen vaikea ymmärtää, mikä on Suomen määränpää, mihin tämä kaikki tähtääkään.

Joululahja vuonna nelkytkahdeksan, aaton aattona tuntuu tulevan. Presidentti ehdonalaiseen armahtaa, ja hänen upseeriarvon palauttaa. Ja on kansalaisluottamusta, nyt jälleen Laurilla.

Niin tarina saa jatkon Ruotsissa, missä on nyt turvallista. Varsinkin, jos Suomessa olet kätkenyt sä aseita. Ei Ruotsi Lauria tyydytä, ei edes kihlattu pysäytä. Kun kutsuu vapaus ja maailma, sotilaan on vain jatkettava.

Niin Amerikka nyt alokkaan saa, jolla ikää vasta on kolkytviis vuotta. Hän amerikoissa alkaa legendaksi kasvaa, Erikoisjoukkojen rattaiden rasvaa on tämä mies Viipurin arvossa kersantin.

Marttinen viestiupseeriks ohjaa, ja Lauri kurssin saa suorittaa. Ja nimi siinä myös muutetaan, hänet Larry A. Thornena tunnetaan. Saksaan ja Italiaankin käy tie, erikoisjoukot maailmalle vie. On Törni kysyttyä seuraa, kun paha paikka taas kohdataan.

Yksi tunnettu on tuo tarina, jota kerrotaan Iranin vuoristosta. Ei muut joukot pääse luokse tippuneen koneen, katseet kääntyvät kapteeni Larry A. Thorneen; Hän koneen löytää ja sen hävittää räjäyttäen.

Räjähdys Iranin vuoristossa, oli kuin räjähdys se seuraava, joka kuului sademetsän sumusta, jolle ei ollut kuulijoita. Sai paikka vuodet olla rauhassa, mutta samalla vuosisadalla, paikalle löytää retkikunta, jossa Törnin sukulainen mukana.

Kun kolme vuotta Iranista, oli mennyt, niin Lauri oli Vietnamissa. Oli lokakuun kahdeksastoista vuonna kuuskytviisi, kun kapteenille käskettiin, ”nouse kopteriisi.” Viimeinen lento oli alkanut, oli miehet kadonnut.

Sä huono oli jo lähtiessä; sumua ja pilvet vuoren rinteissä. Taustalla tiedustelutehtävä, jota hoiti tuttu ryhmä. Oli paluumatka alkanut, kun yhteys oli heihin katkennut. Se yhteys sitten oli kateissa, kolmekymmentä neljä vuotta.

Niin Arlingtonin sotilashautausmaa, vielä uuden haudan suomalaisen saa. On Lauri palannut taas merten taa, kun kutsuu viimeinen kotimaa. Marskin risti, Rautaristikin, tähdet on Purppuran ja pronssin. Nyt tullut risti viimeisin, on risti tuo kivisin.

Kuvassa vasemmalla kapteeni Railio JR 33, keskellä Mannerheimristin ritari luutnantti Törni Jääkärikomppanian päällikkö ja oikealla edellisen ””adjutantti”” luutnantti Pitkänen. Tolvajärven pohjoispuoli 27.7.1944.

145. TALISSA KADONNUT

Vänninmäen kansakoulussa Ville oli ollut joskus aikoinaan. Isän kuoltua oli huutolainen, hänet töihin sai kuka vain huutaa. Elo soljui ja sitten Pirkanmaa, Savon pojan osoitteeksi vaihtui, mutta kun tuli hän Savossa käymään, nähtiin mies, joka salskistui.

Nokialta, äiti kumilta; sai töitä tämän nuorukaisen. Siellä pojan kasvu jatkuu, asiat mahdollistuu; paremmin kuin Savossa.

Suojeluskunnat kerkes tulla tutuksi, Ville jäsen oli missä asuikin. Sonkajärven, Pohjois-Pirkkalan ja Keminkin, riveissä hän harjoitteli.

Niin koitti sitten vihdoin lähtö raskaaseen, ja kutsui erillinen yksikkö; panssarikomppaniassa alokkaana, luotiin pohja sankariteon.

Talvisodasta ei kokemusta, saa vielä sotamies tää. Sotaan seuraavaan jo mukaan otetaan ja legenda syntyy Villestä.

Hän rajajääkäripataljoonan, peeästeekiväärimies nyt on. Tyrjästä läpi mennyt Elisenvaarankin, Valkeasaari ei ole saareton.

Hän taitonsa jo näytti hyökkäysvaiheessa, kun Salmenkaidassa hän ampui tankinkin. Se ihme oli silloin tuolla aseella; että se sitten tehosikin.

Asemasodassa tukin takana, jatkoi hän peeästeekiväärin. Vihollispesäkkeitä, tykillä sylkeneitä, Vaiensi Ville aseellansa niin.

Keväällä nelkyneljä sai koulutuksen; panssarinyrkin ampujaksi hän. Asemasota vaihtui nyt suurhyökkäykseen, ei tiennyt vielä suunnan kääntyvän. On Villen tarina yksin legenda, sen voi monella tapaa kertoa. Jos totuuteen tietäisin, niin sen mä välittäisin, tämä kaikki on vain arvailuja.

Kesäkuun lopulla, tilanne hankala, on siellä Talin seudulla. Lagus miehineen, siellä taistelee, ja heidän voima kuluu hiljalleen.

Niin Oesch Vihman Einarin käskee vastuuseen, on hällä vastuu Suomesta nyt niin. Ei ehkä arvaa silloin Vihma kohtaloaan, ja että törmää tällaisiin Väisäsiin. On kahdeskymmeneskahdeksas kesäkuun, kun Ville ampui kaksi vaunua. Ja vastaanottamaan meni tielle noita, koukanneita vastustajia.

Talin tiellä, ampui siellä, korpraali Nyrkki poikineen. Näin pysäyttää liikkeen, ei murto laajene; tästä torjunta voi alkaa.

Vihma sattuu tielle etulinjaan ja alkaa Villeä puhuttaa. Käy selväks sankarteko, ja nälkä miehien, korpaali tosissansa nyt on. Åken mukaan lähtee kyytiin Einarin, syömään ja uudet nyrkit hakemaan. On tässä totta ainakin tuo täydennys, mi sinetöi Villen kohtaloa.

Siellä Talissa, saa hän ampua, päivän aikaan monta vaunua. Kahdeksan on luku, Suomen pelastuksen; ampujana korpraali Väisänen.

Noiden vaunujen tuhoamisen jälkeen, Ville maailmasta katoaa.

On kolme eri teoriaa siitä kerrottu, kaikki käsittelevät kuolemaa.

Yhden kertomukseen mukaan kuolema, olisi ollut tavanomainen.

Kun ilmassa oli rautaa koko ajan, selviää vain harva ihminen.

Toisen tarinan mukaan täysosuman; yhdeksännen Ville olis saanut. Tässä vain keskeinen on se huomio, että osuman kohde itse Ville on. Sylissä olleet nyrkit olis räjähtänyt, Villen saadessa jostain osuman. Ja räjähdyspilveen olisi hän kadonnut, eikä jälkiä tuntunut olevan.

Kolmas kertomus on aikalaisen, samoissa montuissa pelänneen. Kertoi kuoppa kuopalta heidän edenneen, sitten voimakas humahdus tuntui. Tuo humahdus oli kuuden tuuman kranaatti, täysosuman Ville siitä sai. Ei jäänyt mitään jälkeä, pelkkä muisto vain; kuka Suomen oli pelastanut.

Talin tiellä, oli siellä, kaikki hiuskarvan varassa niin. Kuinka olis käynyt, jos ei rohkeutta ollut kuten oli tämän korpraalin.

Kahden viikon jälkeen taistelusta, Ville postuumisti Marskin ristin saa. Ei mitään ole löytynyt, ei mitään kuulunut, jäljellä on sankaritaru vaan. Äiti Väisänen kaikki kolme poikaa, joutui Suomen puolesta antamaan. Nuorin veli meni, kun rintamalle hän, lähti kalavelkoja maksamaan.

Vielä elää toivo etsijöissä, että Ville jostain löytyisi. On vain toivo mennyt vasta, paremmasta maailmasta, voiko rajan taakse mennä kukaan. Legenda on siksi kerrottava, että jälkipolvet tietää saa. Kuinka paljon on vähän, mitä vaadittiin tähän, että itsenäinen Suomi olla saa.

Suomen kielellä, joka niemellä, ja notkossa täällä puhutaan. Lottovoittajia oomme, peruskallioomme rakensimme tämän siniristin maan.

Mitä Sääminki meinaa, mitä kunta sodalle antoi? Silloin sotien hetkellä, sen poika vastuuta kantoi. Talvisotaan jo lähti, varusmies, kun sotansa summaa, Lintula ja Väärämäki, Säiniö ja myös Summa.

Ryhmänjohtaja silloin sai joukkueen kakkosmiehen paikan, jatkosota oli jatkettua, hyökkääjänä aivan. Komppanian vääpeli; ehti Eino myöskin olla, ja tulipa taisteltua myös Ohdan lohkolla.

Niin Eino hyökkäysvaiheen alkuun johdon saa, kun joukkueen johtaja siellä kaadetaan. Joukkue vastaa joukon iskuosastosta, ja se joukko johtajan, saa Ripatin Einosta.

Hyökkäysvaihe alkoi riveissä Armas Kempin, elokuun taidonnäyte arvosanaksi sai kympin. Silloin kahdeksantoista vanjaa Einon päälle paahtoi, yksi vastas kahdeksaatoista, minkäs ne Einolle mahtoi.

Muutama päivä tän jälkeen, hyökkäys kun tyrehtyi, Eino kanssa kolmen miehen, vastustajaan perehtyi.

Otti näiltä haltuun hän, niiden konekiväärin, etumatkan hän antoi ja vanja pakeni vilkkain säärin.

Jo sodan alkuun siis osoitti hän rohkeutta, iskuosaston johtajan taktista notkeutta.

Ei hätää ole missään olemassa niin suurta, etteikö Ripatin Eino vois ratkoo ongelman juurta.

Niin alkoi asemissa sota asemien, ei Eino jäänyt luokse korsujen ritsien.

Vaan hän ajan käytti silloin asemissa, pääosin vihollisen, eikä siis omissa.

Sotaan lähti kersantti, nyt hän on jo vääpeli, seurasivat ylennykset, kun hyökkäys eteni.

Oli nyt toinen aika, aika Einoa kouluttaa, niinpä komennus Niinisaloon oli sitten totta.

Vänrikki saatiin joukkoon, joukkueenjohtajaksi, asemasota vaihtui sitten torjunnaksi. Jiiär seiskan ken tietää, tarina on se myös Einon, tarina tuo taisteluiden puolesta Karjalan heimon.

Niin kerrottiin tarinaa konetuliaseista, ja niiden suomalaisesta mestarista. Tuo mestari on suomalainen mies vänrikki, nimeltänsä vänrikki on Eino Juhani Ripatti.

Kerran neuvonpidossa, kun oli tämä vänrikki, etulinjaan saapunut pataljoonan komentaja puhutti. Yllättäen Eino, kesken jutun siitä sitten lähti, ja eipä aikaakaan, kun konepistooli pärähti.

Hämmästynyt komentaja Einon perään säntäsi, ja esteen takana joukon vainajia hänkin näki. Oli vanja koittanut esteen siinä nyt räjäyttää, mutta Eino kuuli rahinan, ei voinut häntä siis jymäyttää.

Hän taistelijana oli ilmiö suorastaan, näin asia oli, jos on uskominen Aholaan. Pataljoonan komentaja näki työtä mestarillista, moni hyväkin taistelija jäi Eino Ripatista.

Suurhyökkäys kun alkaa, välillä on toivotonta, Eino toivoa antaa, tekee mahdolliseksi mahdotonta. Kivennavalla näyttää, suomalaisen joukkueen voiman, siirtää vanjan pataljoonan, tehden manööverin oivan.

Siiranmäen suurtaisteluissa oli mies paikallaan, jos uskoa ei muissa; niin Eino kyllä uskaltaa. Näin hän käynnistää taiston, sivustan hyökkäyksen, saa aikaa osaston puolentoista kilometrin rykäyksen.

Näin vihollinen raskaat tappiot kokee saa, jalkaväki hajalla ja sekasorrossaan.

Niin viimeiset rippeet Eino siellä silloin antaa, ei mikään enää koskaan jalkoja voi parantaa.

Haavoittumisen jälkeen joutui kenttäsairaalaan, siellä tutustui hän sitten lotta Aaltoilaan.

Näin sotilaan onni, kääntynyt jälleen kääntyy, mutta keho tuo rasitettu kummallakin nääntyy.

Jalka amputoituna Eino sotilaana jatkaa, esikuntatyössä, lääkiten elämänsä matkaa. Ei sotilas, eikä lotta, sodan kauheuksiin juur palaa, ei yhteiskunta anna kiitosta, eikä se liioin halaa.

Näin kulkevat he rinnan perheen perustaen, vaikka varsin lyhyeksi jääkin vaiheet sen. Sota pariskunnan vaiheissa näkyy loppuun asti, suomalainen kansantauti tappaa kavalasti.

Eino sanoa muisti, kun kansa sodan haavoja nuolee:

”Että sodassa joku jää henkiin, siviilissä kaikki kuolee.”

Huumorinsa jätti Eino jälkipolvien käyttöön, uskottavuus tämän miehen perustui sotien näyttöön.

Ei sota Einoa vienyt, suoraan vaan välillisesti, nelkytneljä taistelut ja saman verran vuosia kesti.

Länsi-Saksasta saapui kotiin jälkeen hoitojakson, Ja sai sanottua tärkeimmän, kun sodan hinnan hän viimeinkin maksoi.

Ei Siiranmäkeen, eikä kuole Ohtaankaan; ”on ihana tulla kotiin”, mies sanotuksi saa. Ja sen jälkeen kaatuu omaan sänkyyn kuolemaan, näin ritari täysin palvellut on kokonaan.

Hän taistelijana oli ilmiö suorastaan, näin taistelut on taisteltu pois kokonaan.

Mannerheim-risti vaihtuu, kun puisen ristin saa, ja kultakirjaimin nimi Ripatin, kiitoksin kirjoitetaan.

Iskuosasto lähtövalmiina. Riihiö 13.7.1942.

Sotamiehenä Talvisotaan; pikakiväärin taakse hän. Luokse Syskyn, Pitkärannan, Uomaan, sinne tiedetään ryhmittyvän.

Siellä oppi taistelemaan, puolesta asian tärkeän. Tappiot kauheat; sotamiehistä johtajat.

Rauhan tultua näki hän sen, sodan puolen julmimman. Alkuperäisen joukkueen, on sota surmannut kokonaan.

Viisi miestä tunnistaen, hengissä on tosiaan. He onnekkaita, olivat sodassa.

He hymyilevät toisilleen, aamuun maaliskuiseen.

Pieneksi ihmeeksi sen julistaen. Kuinka henkiin voi jäädäkään, voiko uskoa tulevaisuuteen?

Voiko itäinen uhka, olla nouseva tuhka, joka Suomen auringon sulkee.

Jatkosotaan Oinonen, lähti urakkaa jatkamaan.

Riviin JR kolmenkymmenen, ryhmänjohtajan postia hoitamaan. Hyökkäysvaiheesta esittäen, ei vielä ristiänsä saa.

Sai antaa lisää näyttöjä, niitä hän oli tekevä.

Simaniston-Kaskanan tiellä Erkki miehineen. Vihollisen divisioonan, raskaan kaluston vangitsee. Arvo tuon koko kolonnan; arvio kymmenien miljoonien.

Kun se haltuun otettiin, ja käyttöön osoitettiin.

Tämä esitys, ei läpi mee, pitää tehdä uusi. Ja Erkki aiheet kyllä järjestää. Hän maansa puolesta taistelee, kun vuosi lokakuuksi; on vaihtunut syksyksi vuosi nelkytkaksi, asemasodaksi nyt sota vaihtuu.

Niin vuodet toisiaan, sodassa nuo seuraavat. Erkki ryhtyy partioimaan, ja seuraukset ovat huikeat. Rankametsään verrataan, näin kertoo myöhemmät tarinat. Miehet Erkkiin luottavat, turvalliselta tuntuvat.

Vaaralliset matkatkin, leikiltä saa tuntumaan. Erkki luo ilmapiirin, jossa toisiin luotetaan. Huumorilla arvatenkin, matkat myös nuo maustetaan. Näin mahdollinen kuolema, ei miehiä pelota.

Sitten partiot nuo vaihtuvat, sodan raadollisuuteen, kun suurhyökkäys konkretisoituu. Siellä mahdollisuudet huonommat, on palata tulevaisuuteen.

Ja Kannaksen kesässä Talvisodan musta, johtaa ajatusta, että, kaikki kuolee.

Sodan jälkeen Erkkikin, Suurhyökkäyksen tunnustaa.

”Olleen kokemus kauhein, ei aiempi sotaa viel’ ollutkaan.”

Tali-Ihantalan kokemus, mieleen herkästi pulpahtaa.

Neljä vuorokautta, olla nyt suojatta.

Leitimojärven taisteluun, Erkki joutui nyt viimeiseen. Avaa kersantti tien osaston muun, ja joutuu luotisateeseen.

Nyt on loppu kesäkuun, muttei loppu ihmisen. Hyvän sellaisen, Erkki Oinosen.

Ja hän haavoittuu, joutuen sotasairaalaan.

Kauhajoelle hän joutuu niin.

Siellä kaveri, kun kyselee, onko esitys tehty.

Nyt esitys ritarin ei valu hukkaan, kaverin mukkaan:

”Tuli Marskin risti.”

Sodan jälkeen palaa hän, Jälän rantaan, kun perustaa; kotitilalle perheensä, on aika Suomea rakentaa.

Ei sotaa tuo Erkki mukanaan, sen pystyy unohtamaan.

Tämä on hyvä asia, elämän soittorasia.

Kun Karpo rististä kyselee, ”ei ossoo syytä hän sanoa.”

”Valan veripisaraan” viittailee, se Erkistä on velvoittava. Merkitystä hän vähättelee, on asioita suurempia.

”Eihän pienviljelijä, koe ristin merkitystä.”

”Erkki Oinonen oli hieno mies”, näin aseveljet kertoi. ”Hänen seura oli turvallista ain. Erkin kanssa lähtö partioon oli kuin ois menty rankamehtään,” ei osannut pelätä miehet, joita ritari rohkea johti, vapautta kohti.

148. KOKOAJA

Jatkosodan alussa, asealiupseerina, palveli Puolamäen Asseri. Toimi ei häntä tyydytä, sille jotain pitäisi tehdä, hakeutuu etulinjan taistoihin.

Kotoisin on Kuhmoisista, voisi kahdella sanalla; melko hyvin hyvin kuvailla. Vertausta uskonnollista, voisi melkein lainata, Asser kun on kokoava voima.

Hän otti yksin harteilleen, voimavarat koko joukkueen, Ja kokoon kaikki voimat hän keräsi. Jo hyökkäysvaiheen aikana, asealiupseerina, hän saarrostetun joukkueen täydensi.

Sen yksin teki kokonaan; lähti komppaniaan, hakemaan silloin patruunoita. Tilanteen näin laukaisi, joukkueen hän pelasti, paljon oli tilanteita noita.

Kun reissusta hän selvisi, niin matka uusi oottavi, luo vihollisen etutukikohdan.

Kuului räjäytyspartioon, tukikohdan kohtaloon; räjäyttivät pois sen maastonkohdan.

Marraskuussa nelkytkaks, joukkueen varajohtajaks, nimettiin ja sai asehuolto jäädä. Asemasodan selvisi, joukkoinensa taisteli, vielä tarvittaisiin Asserin päätä.

Syntymäpäivälahjaksi, vanja suurhyökkäsi, ja Salmissa Asser kunnostautui. Siellä tää ylikersantti, joukot silloin keräsi, hajaannuksesta taisteluun innostui.

Puolamäki miehineen, takas asemiin etenee, sai vastaan heitinten ja tykin tulta. Asemat he vyöryttää, hyvin eteneekin tää, vastaisku joukolta kootulta.

Niin Asserilta onnistuu, sillanpään valtaus luonnistuu, elintärkeän tien haltuun ottaa. Apujoukot saapuvat, ne tilanteen rauhoittavat, vaikka vanjat ampuu paikkaa tauotta.

Kaksi viikkoa myöhemmin, hyökäten taas Asserin, lähdettävä oli vastaiskuun. Pitkärannan suunnalla, edessä oman joukkonsa, päivä viidestoista on heinäkuun.

Kranaatit maata myllertää, puut katkeilevat ympärillä, räjähdyskaasut hengitystä haittaa. Sirpaleet vinkuu ilmassa, viestinä on vain kuolema, jos ne osuu kohdalle nyt vaikka.

Tarvitaan yksi kranaatti, mi lähellä nyt räjähti, sai Asser siitä osumia paljon. Päähän, kylkeen ja jalkaansa, näin hän jatkaa matkaansa, elossa ei pääse Jiiäspeen luokse.

Näin postuumisti viimeinen, Marskin ristin ritarien, sankari on Puolamäen Asser. Ei muita tule niinkuin hän, sai ristin siis viimeisimmän, mutta siitä kuollut tiennyt ei.

Pitkäranta. Pitkärannan lohko 14.9.1944.

149. OLKAIMETON

Sai taistella jo Talvisodassa, tie vei Rautuun, Vuosalmeen ja Kiviniemeen. Toivolla on maamme rajoilla se etu, että siellä luotetaan häneen.

Kun kaveri jossain siellä silloin haavoittui, Toivo miehinensä partiossa nyt onnistui. Saivat kuin saivatkin tuotua kaverin pelastukseen, kaveria ei jätetä sanonta, on tullut jäädäkseen

Talvisota tuo niin, kultakirjaimin kirjoitettiin, kuin ihmeen kaupalla siitä selvittiin. Esimiehet myös huomaavat, Honkaniemen taidot tuntevat ja kersantin arvo vaihtuu vänrikkiin.

Elokuussa nelkytyks sodassa, oltiin tuossa Talvisotaa jatkavassa. Jääskijärvellä tilanne kiperä, siellä murto on sivustan vierellä.

Silloin tuo vänrikki töihin käskettiin, yön pimeydessä, kun nyt hyökättiin. Et nähnyt vihollista, et liioin omaakaan, ja silloin miehet melko oudon käskyn saa.

”Nuo olkaimettomat, ne vihollisia ovat”, näin pimeydessä hommat hoidettiin. Ammuttiinko laukaustakaan, kun tilanne tuo hoidellaan, näin käy, kun Topi hommiin laitetaan.

Toivosta on tarinoita, niin kuin legendoista on ollut tapana. Ei mainetta Suomessa tunneta, jos ei joka rivi hänestä nyt lueta.

Joukon johtajana Toivo oli kiistaton, ampujana yksi jatkosodan simo häyhä hän on. Uusi-Alakylän ja Vartion taistosta, kun puhutaan, niin vastustajan rykmentin komentaja eversti mainitaan.

Toivo Honkaniemi, sodassa keitetty liemi, tätä miestä kannatteli niin. Maineteot toisiaan, kun tuppaavat seuraamaan, niin esitys Päämajaan laitetaan.

Kai vauhdittaa, Topin kohtalo nyt saa, jännä, että Siiranmäki siinä mainitaan. Ehnroothin joukkoa, tän luutnantin joukkue on tukeva nyt varmoin askelin.

Suurhyökkäyksen kesä ja Siiranmäen taistelut, siellä useamman matkan pää oli tullut. Neljästoista kesäkuun, kun vastahyökätään, taistelu voitetaan, mitä sitten nähdäänkään.

Toivo palaamassa, on melkein taisteluhaudassa, kun kranaatti siinä räjähtää. Kahta miestä oottaa kuolema, mutta onko Toivoa, joka auttaa nyt kuolevia.

Sirpaleita on Toivon kehossa, ja sumuverho alkaa silmän luomet laskea. Viimeisillä voiman rippeillä, Honkaniemi tiputtautuu taisteluhautaan.

Kun lähetti Kojonen kuulee päällikön kaatuneen, hän lähti tätä etsimään vielä pelastaakseen. Sinne hirvittävään teräsmyrskyyn sukelsi, ja taisteluhaudassa Toivon hän löysi.

Päällikön olalleen, ottaa hän nyt kantaakseen, ja hoitopaikkaan lähimpään juoksee. Sirpaleita kehossa, kädessä ja keuhkossa, Toivolla on vielä toivoa.

Sotasairaalaan, Toivo tiedon saa, että Mannerheim-risti hälle myönnettiin. Ansioistaan ja noista taidoistaan, mainituista osoite oikea taasen löydettiin.

Tämän tarinan ohessa minäkin ristin myöntäisin, sen alikersantti Kojosen rintaan pistäisin. Teki urotyön, että sai Toivo vielä kokea sen, Suomalaisten ihailun ja kunnioituksen.

Niin ura nyt jatkuu, sodan jälkeen Lahteen kotiutuu, siellä varusmiehet saa kouluttaa. Mannerheim-ristin ritari, tuo rohkea luutnantti, eläkkeellä on sitten kapteeni.

Ei sodasta, ilman kolhuja, pois ole tullut kukaan ei siis Toivokaan. Kokemuksista vasta vanhempana, sai halukkaat kuulla sodan kauheuksista.

Toki perhe oli arvannut, että jäljet on jäljellä, sen usein sai kuulla, kun ei mies ollut hereillä. Kauhun huudot nuo sodan myös silloin kotiin toi, ja jonkin kuvan perheelle sodasta myös loi.

Toivo Honkaniemi, suomalainen sankari ja Mannerheim-ristin ritari. Perinnöksi isänmaan, itsenäisen Suomenmaan, jätti ja kiitokset sanotaan.

Kuva Siiranmäestä. Siiranmäki 18.5.1944.

150. NYRKKI

Martti August Nurmi nimi on tuo suomalainen, kivenhakkaaja tämä kalvolalainen. Sodat selvis, vaikka usein läheltä se piti, esimerkin voimalla siellä taisteltiin.

Talvisodan yöt Martti valvoi melkein aina, aseet rikkinäiset Summan aseseppää siellä painaa. Päivän taisteluiden jälkeen aseet kuntoon laittoi, sotasaaliskiväärit myös käyttöön otetaan.

Jatkosotaan käsky käy panssarintorjujaksi, panssaritykkijoukkueen varajohtajaksi. Säntämän motti ei käynyt kohtaloksi, siellä ensimmäiset vaunut silloin tuhottiin.

Rohkeutta ja velvollisuudentuntoisuutta, osoitti Martti pitkin sotaa tätä lahjakkuutta. Asemasodan jälkeen koitti tiukat paikat, jotenkin niistä vain selvittiin.

Esko Kaustin kanssa samassa on joukkueessa, parhaassa jos mittari on ristit rintueessa. Ei toista liene joukkuetta samanlaista, jossa kumpainenkin johtaja ol’ ritari.

Kesä nelkytneljä riitti nyt perusteluiksi, asemasota vaihtuikin panssaritaisteluiksi. Siellä silloin niin kysyttiinkin rohkeutta, sitä Nurmen Martti silloin kyllä osoitti.

Sammatuksen taisteluiden jälki oli hurjaa, lähes kolkyt vaunua tuhottu vanjan oli nurjaa, siinä sitten, kun taukos taistelut, niin käytiin, Eskon kanssa jäljet vielä kerran tarkastaa.

Eipä voinut parivaljakko arvata sitä, että etumaaston tarkastelussa vaikka mitä; tapahtua voi, kun kuului yksi laukaus, joka osui Esko Kaustiin totta tosiaan.

Niin Martti Nurmi joukkueenjohtajansa kantaa, lääkintämiesten luokse ja toivoo koittaa antaa. Mikään auta ei, pelasta nyt johtajaansa; näin Martti peri Eskolta joukkueen.

Sota kaipaa joskus sitä yhtäkin miestä, vanja painoi päälle, oltiin yltä päältä hiestä. Kesän taistelut Martin osalta ne taukoo, päättyy pahin kahina tapaturmaan.

Kävi nimittäin niin kanssa panssarinyrkin, kiire joskus haittas, aika resurssina jyrkin, niinpä sitten taas vaunua tuhotessa, äly pakenee Martti-pojan kokonaan.

Punapanssari tyhjästä ilmestynyt, oli kyllä kaiketi laukauksesta hyytynyt, mutta samalla tällin sai tuo ampujakin, joka varomaton oli totta tosiaan.

Selässä ollut kivääri otti liekin vastaan, tukki murskautui ja paine iski melkein vatsaan. Kun hän tokeni, huomas takin riekaleisen, sekä oikean kyljen siinä palaneen.

Viisi viikkoa oli sairausloma tästä, viis päivää aiemmin Kausti lähti elämästä. Joten hurjalta tuntui vaihtuvuus tän joukon; johtajien jälkikäteen tosissaan.

Sai joukkueen johtaja Esko Marskin ristin, hänelle se myönnettiin vain postuumisti. Onni Martilla oli sitten toisenlainen, kolme viikkoa myöhemmin hän ristin saa.

Sodan jälkeen palaa hän kivenhakkaajaksi, syntymäpaikka muuttui loppusijoituspaikaksi. Kalvolasta Kalvolaan Martti kulki elon polun, joka olis voinut päättyä jo aikoinaan.

Jälkipolville ei sodan tarinoita haasta, ohjeeksi antaa: ”Nauttia nyt vain isänmaasta.”

”Oli pantava rähinäks ja pantiin kanssa”, Martti vastas muille aina sodan uteluun.

151. RATKAISU

Viipurin maalaiskunnan kylä Peräjoki on; sen pojan rohkeimman tarina, on verraton. Karjalan pääkaupunkiin sotaväkeen lähti hän, Karjalan Kaartin rykmentissä nähtiin temmeltävän

Vänrikkinä hän kotiutuu, Helsingissä opinnot jatkuu; metsätieteellisen, tutkinnon suorittaen, metsänhoitajaksi valmistuu.

Vuosi valmistumisesta vänrikkiä nyt tarvitaan, maamme valtaamisesta, vanjan toimesta, kun puhutaan.

Niin Tauno Parosesta tulee joukkueen johtaja.

EeÄrPee kakskolmosesta, kun hän tämän pestin saa.

Siirtyy partio-osastoon, selustaan siis suuntautukoon; sissiretket nyt nuo, ajoilta tietonsa tuo, niillä suuri merkitys myöhempi on.

Jatkosotaan Raappanalle lähti upseeritalkoisiin, urhoollisesti taistelevalle Taunolle vastuuta annettiin. Suurhyökkäyksen alkaessa, vaikeudet Ilomantsiinkin, saapuvat vanjan tilauksesta; Tauno joutuu haalarihommiin.

Elokuussa viel taistellaan, paikasta Karjalan valtiaan, sitten torjuen, kapteeni Paronen, saartorenkaan piti taistellen.

EeärPee kaksnelosella esikunta on lamaantunut, sen kaikki upseerit komentajaa myöten on haavoittunut. Silloin Tauno johdon otti; pataljoonan komentaakseen, Vihollisen tulen hän vastaanotti, joutui tuleen yhtämittaiseen.

Kolme vuorokautta, taisteli hän avutta. Piti tien katkaistun, esti huollon kulun, näin sai aikaan lopulta sen.

Kokonainen divisioona, metsään jäi nyt Karjalaan, ei riittänyt lainkaan sen voima, yhtyä toiseen divisioonaan.

Näin Suomen torjuntavoitto koko sodasta saavutetaan, Ilomantsin voimainkoitto; siitä Parosen Taunoa kiittää saa.

Niin esitys Päämajaan, Taunosta tuo laitetaan, riittää nytten tuo, esitys mikä luo, uuden ritarin ja legendan.

Tauno sanoa siis voidaan, olleen naula tuo viimeinen, joka vaikutti siis tahdollaan ja varmisti itsenäisyyden. Antoi tunnustusta muille, ritari tuo rohkea, Pataljoonan taisteluille, sankaroi hän kaikkia.

”Ei yksin pärjää, jos tehtäviään ei jokainen, hoida taistellen, Yhdessä siis voitetaan.”

Mannerheim-ristin ritari, kapteeni Tauno Paronen. Ritari 151. Rukajärven suunta 25.8.1944.

152.RANNIKON PUOLUSTAJA

Saaria Suomella on, tunnelma niissä on niin rauhaton, muutenkin nyt; maailman rauha on järkkynyt. Siksi sen saa, rantojen puolustuksen saa, kontolleen ottaa, mies, joka vastuuta voi kantaa.

Saarenpään kuntoon laittoi Martti Miettinen, sen puolustuksen huolella miettien. Tuo Mannerheim-linjan kolkka läntisin, valmiina siis on, jos tarvitaan, Tarve tulee joulukuussa kolkytyhdeksän, kun Venäjän ilmavoiman nähdään hyökkäävän. Sen jälkeen ilmestyy, horisonttiin näkyy tuo; mi hikikarpalot puolustajan luo.

Lokakuun vallankumous, oli horisontissa tuo lumous, sen tykit jauhoivat, Saarenpäähän kun ne ampuivat. Siihen vastaten, järeällä ampui Martti Miettinen. Eikä koskaan, Saarenpäätä valloitettukaan.

Linnake kesti siis Talvisodan kokonaan, ja linnake pystyi myös rannikkoa tukemaan.

Pattereita tuhottiin ja pesäkkeitäkin, kolonnat ja hyökkäysvaunutkin. Saaresta näin, kun maihin ammutaan, linnakkeet on luotu taistelemaan.

Jatkosota sitten, kun oli alkava, niin Miettinen uuden homman sai.

Jatkosodan alkuun hän; nähtiin menetelmiä kehittävän, jääolosuhteisiin, nyt taistelua suunniteltiin. Niin koitti tuo, kun Pajari tuli Miettisen luo, antaen tehtävän, käski Suursaareen hyökkäämään hän.

Oli Pukkion, Sataman ja Ristiniemenkin, Viipurinlahden saarten ja myös Teikarin; opit Martin mielessä, kun sitten hyökättiin ja Suursaari vallattiin.

Hän käskyn sai jäädä saareen komentajaksi, joukko nimettiin Rannikkotykistörykmentiksi. Sieltä käsin operoitiin myös Tytärsaareen, ja se otettiin johtoon suomalaiseen.

Suursaari valloittamaton, sodan jäljiltä Suomen se on. Kun laituriin, saksalaiset laivat ajettiin.

Meni Miettinen kysymään, vierailun syytä nyt ihmeissään, oli aseet vaienneet, vanjan kanssa sotatoimet loppuneet.

”Herra everstiluutnantti ”, kapteeni vastasi, ”etkö kanssani, saaresta neuvottelisi. Olen saanut käskyn saaren ottaa Saksan hallintaan, joten tulin se nyt ottamaan.”

”Kuulehan nyt kapteeni”, vastasi Miettinen, sanojansa, vain hetken harkiten. ”Otan käskyt vastaan vain Suomen Marsalkalta, enkä keneltäkään muulta.”

Suursaaren mahtavia näköaloja (Eteläpäästä Pohjoiskorkialle päin). Suursaari 27.9.1943.

Kerran viel Suursaaresta oli käytävä nyt taistoa, ei saksalaisilla, tosin, ollut mitään toivoa. Saksalaiset murskataan, suurin osa heistä vangitaan; eivät pääse laivoistaan he edes Suursaareen astumaan.

Näin näytteen antoi jälleen kylmän rauhallisen, tämä Savon mies Martti Miettinen.

Tämän johdosta viimein myös esityksen saa, lähetetyn Päämajaan.

Läpi mene esitys saariston puolustajan, Martti ritareihin kuuluu kuuluvan.

Suursaaren puolustus saksalaisia vastaan, teki vaikutuksen myös vanjaan.

Sodan jälkeen Miettinen; jäsen sotaylioikeuden, meriupseerit opettaa ja operoi Meri-esikunnassa. Myös Moskovaan kelpaa Suursaaren puolustaja, siellä viettää yhden olympiadin, kun ohi on sotakorvauksetkin.

Palattuaan Suomeen hän jälleen opettaa, kun hän palvelee Sotakorkeaa. Komentaakseen saa hän tykistörykmentin ja sotilasarvon kenraalimajurin.

Uudenmaan sotilaslääniäkin komentaa, myöhempi kenraaliluutnantti saa. Ja kun palvellut on hän täyden ajan, eläkkeen saa tykistöntarkastajan.

Suursaaren komentaja everstiluutnantti Martti J. Miettinen, ritari 152 komentopaikassaan. Suursaari 17.9.1944.

Luumäkeläiset tottuneet ovat ne lähtemään, jo Talvisotaan miehiä saa kunta paljon lähettää. Sodan päivä viimeinen, se olisi saanut jäädä, kokematta näiltä Luumäen kylän miehiltä. Lähes puolet noista Talvisodan sankareista, sai pysyvän tontin silloin sieltä seurakunnalta. Kylää pommitettiin, siellä oli myöskin hommissa, seuraavan sodan sankari, tämä on hänen tarina.

Tämä mies on nimeltään Arvo Veikkanen, Talvisodan aikaan vielä suojeluskuntalainen. Mutta tähtien asento sotaan seuraavaan, Arvon laittaa siellä usein paikkaan kaikkien pahimpaan. Panssarintorjuntatykkiryhmän johtaja, sodan alkuun, sitten joukkueen varajohtaja. Jo jatkosodan alkuun alkoi tehdä mainetekoja; Veikkas Arvo, kun hän ampui muutakin kuin vaunuja.

Räisälän taisteluissa tykillänsä mellastaa, ja kokonaisen vihollisen patterin hän valloittaa.

Alikersantti saa ylennyksen nyt kersantiksi, hyökkäysvaihe vaihtuu siinä samalla asemasodaksi.

Veikkasen Arvo tarmokkaalla toiminnallaan, esimiesten huomion itseensä kiinnittymään saa. Niinpä RU-kurssi ylikersanttia odottaa, sen jälkeen suurhyökkäystä pääsee vänskä vastaanottamaan.

Keväällä nelkytneljä Suomeen saapui Saksasta, uusia panssarintorjunta-aseita. Kauhuksi ja nyrkiksi niitä pian kutsuttiin, kantapään kauttakin käyttöön tutustuttiin. Niinpä Arvokin sai pikakoulututusta, kuinka ampuminen olisi turvallista. Päällikköä ilmeisesti ei koulutettu, sen käsi oli irronnut, mies omaan laakiin mennyt.

Arvo nyrkin kanssa, kun kulki etulinjassa, miehet kommentoivat: ”Kuin oltaisiin Nuijasodassa.” Siltä Arvon olalla näyttikin nyt nuija tuo, joka tehokkuudella myöskin turvaa joukolle luo. Juhannusaattona silloin Sammatuksessa, kokon sijaan vaunut olivat koko ajan riesana. Yksi tuon panssaritaistelun sankareista, on mies luumäkinen, mies maamme armosta.

Silloin kolme vihollisen panssarivaunua, kivimateriaalia ylittää ja uhkaa murtautua. Ne jalkaväen tulellaan matalana pitävät, tässä hetkessä siemenet sankaruuden itävät. Niinpä Arvo avonaiseen maaston syöksähtää, ampuen laukauksen, joka vaunun pysäyttää. Tuhoutuneen vaunun suojasta toista ampuvat, savun ja iltahämärän syystä ohi sohivat.

Niinpä Arvo ottaa kasapanoksen nyt kantoonsa, ja savun turvin lähestyy hän tuota toista vaunua. Tornin ja kannen väliin panoksensa asettaa, vaunu pysähtyy ja räjähdys sen sitten tuhoaa. Vielä myöhemmin kolmannen vaunun saa hän tililleen, näin nimitysperustelut synty Veikkasen Arvolle. Hän kuuluu joukkoon panssarintorjuntaritarien, hän aselajissaan on aatelinen.

Manssilassa haavoittuu tää peeästee-sankari, josta lokakuussa tulee Mannerheim-ristin ritari. Luumäki näin sankarin Arvosta itselleen saa, kun vain jälkipolvet muistavat tätä arvostaa.

Taistellen puolustettu Suomen itsenäisyys; kuten huomaamme ei se ole itsestäänselvyys. Kiitos, kiitos Arvolle kaikesta tuosta, tuhotuista vaunuista Suomen tulevaisuudesta.

Nimi on enne, ei tähän mieheen sovi; sanonta tuo vanha italialainen. Hartiat on leveät, kuin ladon ovi, vartalo kuin antiikin kreikkalainen.

Hän on urheilija, kyllä, maajoukkueen, harmaat edustusasut on päällä. Taistelukenttä kutsukoon, tämän Kirpun taisteloon, Hän kookolla paahtaa tosissaan, häntä vanjan on vaikeeta ohittaa.

Tää Ylämaan sankari kookoon kahvoissa, on rohkeutta noissa kourissa, hän kulkee kenttäharmaissa.

Tää Ylämaan ritari erikoisen rohkea, ei koskaan jätä hän asemia, kahvoja puristaa rystyset valkeina.

Tää Ylämaan, Ylämaan, Kirppu ei päässyt Talvisotaan, ikäluokka Vastamäkenä mainitaan. Jatkosodassa paahtaa kovempaa, kovempaa, kovempaa.

Sotamies sen aloittaa, haavoittuu ja korpraali jatkaa.

Ei kovin kauaa, ei kauaa, mene, kun toisen natsan saa.

Keväällä nelkytkaks muut ei ammu, miksi tulitus muilla nyt sammu?

Toivo löytää itsensä motista, on patruunoita, käyttää siis noita; piippu on kuumana elämän huumana.

Tää Ylämaan mies vapautuu näin motista, neljä vyötä hällä on ammuttuna, ja reitti näin ulos raivattuna.

Tää Ylämaan mies Viteljoella toistaa temppunsa, omat Kirppua jo piti kuolleena, kunnes saapasteli omassa joukossa.

Tää Ylämaan sankari, sen ensin näkivät, komentaja ja pastori sen tekivät, ilolla näkemäänsä tervehtivät.

Nyt Kirpusta, oli tehty ilmoitus kaatumisesta, joten ihmetys oli valtava, kun nuo kaksi katsoivat kuollutta.

Tää Ylämaan sankari Tulemajoella, kahvoista ei voinut luopua, ja neljä kertaa tuli torjuttua. Tuo yritys, vanjalta nyt joen ylitys, taistelu siel on menestys, siksi esittää nyt saa, Saure että Toivon ristin saa ja niin Toivo saa.

Tää Ylämaan sankari on nyt ritari, rohkeudelle symboli, ei nimi miestä pahenna, ei pahenna. Tää Ylämaan Kirppu pitäisi paremmin tuntea, siksi tarina pitää kertoa, kun jättiläinen tuli kirpusta.

Tulemajoelta. Salmi 21.7.1941.

155. ENNÄTYS

Suomen ennätykseksi ne tuhoutuu, kaksytyksi vaunua ampuu kova luu. Tarkka laukaus on hällä, se huomataan, kun vaunut kesken kiireen alkaa parkkeeraa. Vaunun laakiin moni kuolee, Toivon laukaus sisältää toiveen.

Talvisodan Muolaassa, tykkiä jo lataamassa, oli panssarintorjujien, vakavasti haavoittuen. Jatkosotaan lähti lataajana, Syväriltä jatkoi ampujana. hänen tykkinsä sodan ajan oli luonteeltaan; voittamaton.

Syvärillä nuo kolme ei viel ritareita ollut, mutta sellainen tuli jokaisesta. Kaustist´, Nurmest´ ja Toivo Ilomäestä; tuhotut vaunut teki Sankarin heistä. Ei kenenkään maalle menee, vaunua tuhoamaan.

Luutnantti ja ylikersantti, mukanaan sotamies Ilomäki, vaunun tuhon varmistavat kolmeen mieheen. Panssarintuhoojamerkistä, tunnistaa kaksi viimeistä. Jälkeen sodan vuosien, ovat merkit rinnassaan – nää tuhoojat.

Vaunun reunalla Toivo kiipesi, kasapanoksen siitä sisään heivasi. Räjähdyksen jälkeen vaunu tutkittiin, johtovaunuksi se pian tunnistettiin. Kartta löytyi; siitä selvis, tarkka paikka vihollispatterien.

Jatkosodan aikana, urheudesta mitalilla, Toivo palkittiin Vapauden ja myös ristillä. Koitti sitten hyökkäys suuri, selvittiin siitä juuri ja juuri. Sammatuksen ansioista Talvelakin silloin kirjoittaa.

Karjalan kylässä, vaunu ensmäinen, tuhottiin ja se oli alkusoittoa sen. Sammatuksessa ampui kuusitoista vaunua, osoittaen tuolla erikoista rohkeutta. Lyhyt matka, josta ampuu, Vaunut tuleen, matka sammuu.

Panssarijääkärillä, käsi tarkka kuin lääkärillä, joka tekee vaunun kirurgisen toimenpiteen. Tihverissä vaunut ampuu, oma kolonna pelastuu. Toivoa on kiittäminen, hänen tykkinsä on voittamaton.

Sodan jälkeinen aika, perhe perustuu, toimeentulo niukka, toisel hommal korvautuu. Marskin risti myös auttaa, puuta ostetaan, ja kun Ehnrooth vierailee, niin hymyyn venyy suu. Sodan jälkeen lapsiperheen; seitsenpäisen perustaen.

Kunnes matkalla on Parolaan; valatilaisuutta seuraamaan, infarkti vie ritarin ja ennätysmiehen. Ei toista ole panssarintorjujaa, joka kolmekymmentä viivaa, putkeen piirtää, niin kuin piirsi tykinjohtaja tuo, voittamaton.

156. MUSTA-VALKONEN

Hän, Sakkolasta oli syntyisin. Sitten käy, kadettikoulun ja maailma häntä odottaa Savon ja Viipurin rykmentit; siellä ehtii palvella hän ennen sotia.

Niin, sitten Talvisotaan. Siellä hän, komppanian saa johtaakseen. Erillinen pataljoona viisi Kannaksella, siellä kannuksensa hankki sotaan seuraavaan, Valkos Pentti.

Jatkosotaan lähtee Pentti kapteenin arvoisena, hänet määrättiin pataljoonan komentajaksi. Karjalan kannas muuttui maastoihin pohjoisempiin, ne muuttuneet ovat Kiestingiksi ja Uhtuaksi.

Niin, Pajari tarttuu kynään. Silloin hän, kirjoittaa Pentin perustelut. Lapin sota oli päivän valon nähnyt, oli Pentti vaikutuksensa myös tehnyt.

Pajari, kertasi myös menneitä. Niinpä hän, kahta tapausta muisteli, joissa Pentti Valkosen rohkeutta tarvittiin, joista ei olisi selvitty ilman häntä, Valkos Pentti.

Viivytysvaiheessa Noskuan Vell- ja Oisiinlammen kannaksen puolustuksen murtuessa toimi hän.

Yön pimeyteen johti Valkonen pataljoonan, pyrki hän miehineen sulkemaan tuon syntyneen aukon.

Niin, pimeys ja tuli vaikutti; Pentin miehiin, pataljoona järkkyi ja miehet jätti asemansa, mutta Pentti jäi paikoilleen jatkamaan ampumista.

Kas niin, miehet huomasivat johtajan. Silloin he, asemiinsa palasivat ja häveten omaa arkuuttaan he taistelivat, näin palasivat miehet rinnalle sen Valkos Pentin.

Esimerkin voima veti pataljoonan taas taistoon, näin hyökkäys torjuttiin ja myös kaikki myöhemmät. Itä-rintaman vastustaja vaihtui sitten uuteen, oli aika Lapin sodan ja kohtalon Pentinkin.

Niin, syvällä Uhtuan korvessa. Valkonen, käskystä mustaksi muutetaan. Eipä ihme sillä ollaanhan Venäjällä, siellä suomalainen suomalaiselle muuttuu.

Niin, lain kirjain ja kaverit. Tehkää työs, kun toisille määrätään.

Sille jota vastaan toimitaan, vaihtuu mies kolmas vasta, joka pystyy käskyn täyttöön.

Savu nousee piipusta ammutun laukauksen jälkeen, kyseenalainen on kunnia jälkeen sen. Käsketyt käskyt velvoittavat velvoittamaan, mitä siitä saat, jos et mitään siitä saa.

Näin aseveljet muuttuivat, aseet myös, veljeä vastaan käännettiin. Oli pakko noudattaa sopimuksia, oli paine toisen osapuolen valtava.

Tornioon, sitten Valkosen Penttikin, määrättiin, siellä paalutuksella operaatioon. Oli jälleen joukkonsa kärjessä siellä, kun tykistökeskitykseen haavoittui Valkos Pentti.

Valkosen haavat sidottiin läheisessä katveessa, siitä lähti hän miehineen kohta komentopaikalleen. Silloin vihollinen ampui uuden keskityksen, se vei majurin ja laittoi Pajari esityksen.

Asemissa III/JR 11 (komentaja majuri Valkonen). Muuan tukikohta, joka on kaivettu louhikkoiseen maastoon. Kuparsaari 22.6.1944.

157. TOTUUDEN TORVI

Wolfgang Halsti sanoitti sen ääneen, minkä näki silloin taakse jääneen. Uskaltaen kertoi rohkeasti kansamme kohtaaman kohtalon.

Vuosisadan yhdeksännentoista, Suomen, tokkopa nyt tulee toista, jolloin saatiin asioita aikaan, kun Suomemme itsenäistettiin.

Tsaarille ei ollut lippunsa noussut, kun tämä Suomessa käsketty ol’.

Jäätynyt kansa tuo kadulla seisoi, tsaari oli autossaan liikkumaton.

Näin toimi kansa tuo kynnyksellä, itsenäisyyden kun vieraili; tsaari Suomessa kerran viimeisensä ja Suomi oli pian maa itsenäinen.

Vapausota kohdallamme koitti, siinä veli veljensä kai voitti.

Pohjaan meni myöskin nuori poika, Tammisaareen kupeeseen sukulaisiin.

Siellä kuuli hän kutsumuksensa; kielitaito hänen vahvuutensa.

Sille olisi nyt käyttöä, ikä vain ei riitä palvelukseen.

Siltä istumalta hän mielessään päätti, ikä tuo on vain numeroita niin.

Pakkasi repun, partiopuvun, ja sarkapompan ja saappaatkin.

Yöllä hän lähti ja Pohjasta poistui, kylä tuo taakse, kun jäänyt nyt ol.

Silloin nenäliina hihaan vaihtui, puolensa valinnut tuo poika nyt on.

Nuori Hagman vapaussodan aikaan, otti osaa sen mitä saikaan, saksalaisten divisioonassa; Itämeren hän oli tulkkina.

Matkallansa näki karmeutta, suurinta nyt lapsen kauheutta. Lapsuus loppui siinä sotilaana, kun näkemästään piti kovettautua.

Siipensä sai silloin lapset ja naiset, miehetkin meni, kun nuo paholaiset; poistuivat sieltä ja poistuivat täältä, kun Suomea siis itsenäistettiin. Sodan julmuus piirtyi nyt Wolfgangin mieleen, silmiinsä oli siin uskominen. Niin vain sekin sota saatiin, suurin kiitos nyt päätökseen.

Koulun penkki kutsui sodan jälkeen, innostus ei käskyttäjälleen; näy ei kuulu, mutta kuitenkin, valkolakki päähän nyt painetaan. Sitten matka varusmieheksi, silmät aukas simputukseksi; osoittautui päivät ja illat, kun kapitulantit niin päättivät.

Näinpä ei koskaan ihmetystä, aiheuttanut Hitler ei Stalinikaan, Riehuntaa, keskitysleiritystä, Hagman ei tiennyt sairaampaa.

Tämä nosti päätä myös nuoressa maassa, ihmekös tuo; jälki valloittajan, Hagman sietää ei voi simputusta, mutta hän taustat nuo tunnistaa.

Kutsui sitten myös Kadettikoulu, siellä jatkui täysin sama touhu. Jäänteet, piirteet nuo roskamaiset, ihmisen alhaisen alentaa.

Siitä matka jatkui luutnanttina, silloin nuorempana upseerina, Terijoella kanssa hänen, jonka kanssa myöhemmin taisteltiin.

Kiivas oli Hjalmar ja terävä kieli, Wolfgangin sai aikaan paljonkin, siellä he kaksi toisensa mittas, ja myöhemmin mittasi vanjankin.

Strömberg kysyi, ”kumpiko johtaa pataljoonaa eversti vai luutnantti?”

Vastauksesi sai hän kysymyksen: ”Onko adjutantti sitten eversti?”

Kolkytluku elämään paljon toi, vaimon ja lasten äänet, kun soi. Kutsuu myös sotakorkeakoulu, ja nimi Hagmanista vaihtui Halstiksi.

Tehtävät vei miestä moneen paikkaan, Saksaan ja sotahistorian maikkaan, verrata voi kirjoittajaa Suomen sotahistorian, kirjoittajaan autenttisen tarinan.

Vuosikymmen päättyi maailman paloon, silloin Suomen miestäkin koiteltiin.

Suomi kun päätyi liikekannallepanoon, Kannaksen porttiin päättyi Halstikin.

Huoltopäällikkönä on Isakssonin, Summan ja Lähteen lohkolla.

Miehitystä riitti hyvin ohueen linjaan, ja jokunen ol pahimmissa paikoissa.

Epäkohdat oli seurausta, siitä, ettei ollut valmiutta. Ei ollut hankittu aseitakaan niin, että kaikki sen saisivat. Varusteet olivat puutteelliset, kurjuutta saivat nuo sotamiehet.

Miehiä riittää useaan divisioonaan, mutta vain yhdeksän on jalkeilla.

Marraskuun alussa kolkytyhdeksän, Halsti sai valmiiksi kirjansa. Otava sen lähetti Erkolle syyniin, ja tämä myös sanoi kantansa.

”Kiellän julkaisemasta tällaista kirjaa, jossa asiat kerrotaan niin kuin ne on.” Typistetty versio julkaisuun lähtee, saavuttaen suurenkin suosion.

Kirja levisi Pohjoismaissa, valhe kirjasta, kun oli poissa. Sen kotirintama pojille hankki, ja sen etulinjaan sitten lähetti. Muutaman päivän se vain otti, kun Leningradin radiokin toitotti. Halsti on suuri provokaattori, näin kun Suomea puolustaa.

Summan ja Lähteen lohkojen miehet, lukivat läksynsä kirjasta silloin. Joulukuun suurhyökkäys torjuttiin, valkoinen hanki tuo punertaa. Tarunhohtoiset suomalaisurhot, on ilman panssarintorjuntaa.

Ainakin kahdeksan tuhatta on vanjaa, kohdannut tien pään matkallaan.

Helmikuussa toinen suurhyökkäys, murtoon johti, ei auttanut kuin nyökkäys.

Lähteen tien kaistalta vuosi ja apuun riensi miehet kouluttamattomat. Viikon jälkeen asemat sai jäädä, Viipurin itäpuoli määränpäänä.

Siellä torjui Talvisodan loppuun, kaikki vihollisen hyökkäykset.

Rauhansopimus tuo Kremlissä tehty, Halstin oli saada luhistumaan.

Myönsi joutuneensa epätoivon ja silmittömänkin raivon valtaan.

Halsti purki tuntonsa yölliseen aikaan, paperille kaiken sen kirjoitti.

Kolmeen viikkoon syntyi käsikirjoitus

Talvisodan päiväkirjaksi sen nimesi.

Halsti oli Luumäelle tullut, Salpalinjaa suojannut ja linnoitellut.

Isakson sanoi silloin siitä, ”voi jos näin ois ollut Kannaksella. Miksi ihminen ei opi koskaan, aina selkään pitää saada koska, herääminen on siitä kiinni, voisiko joskus ajatella.”

”Sota oli opettanut palvelijansa”, näin Halsti tiivisti tuntonsakin; Salpalinjan syvyyden ja lujuuden hän myönsi, ja sai ylennyksen hän majurin. Vihman joukkoihin silloin Helsingin lääniin, odottamaan jotain, suunnittelemaan; sitä, jos vielä voimia koittaa, tarvitsee puolesta syntymämaan.

Seitsemästoista kesäkuuta, nelkytyksi ohjelmassa muuta, oli kun sai Wolf Halsti viestin; ”Maastojärjestys määrätty.”

Vilu silloin koko kehon valtas, hampaiden kalinasta kaverikin arvas, viesti ei ollut toivotunlainen, niinpä se yhdessä luettiin.

Niin vain vilu myös Kurenmaalle, tuli kun hän viestin nähdä sai. Miehet istuivat alas avuttomina, ja kohta he alkoivat nauramaan. ”Ollaan mekin tässä sotaurhot, istumme ja tärisemme paikallaan. Asennossahan meidän seisoa pitäis ja Ateenalaisten laulua laulaa.”

Konnunsuo, tuo seutu Joutsenosta, sieltä operaatiotoimistosta; Halsti löysi itsensä jälkeen, laulujen laulun tuon lauletun. Hyökkäysvaihe jäi kokematta, Kiestinkiin ei päässyt savotatta. Siellä joutui kokemaan senkin, mitä on se, kun et mitään voi.

Oli käynyt niin, että Turtolan Jussi, mottiin jätettiin matkall’ Louhen luo. Halsti teki kaikkensa, että tuo joukko, vedetty ois taakse, jos johto sen suo.

”Ei käynyt ollenkaan tuo nyt laatuun”, divisioonan komentajan tahto on. ”Kyllä täällä kaatuakin voidaan”, Turtolan sanat tunnetut on.

Everstiluutnantti marraskuussa, nelkytkaksi toimessa on muussa. Jälleen tiet ovat kohdanneet; Hagmannin ja Strömbergin. Strömberg tunnetaan Siilasvuona, Halsti kutsuttuna hänen luona. Kutsu on käynyt huoltopäälliköksi, Siilasvuon armeijakuntaan.

Sattuipa silloin hauskempi tapaus, kun vaunut oli Hennesyä pullollaan. Halstilta käsky silloin tuo kävi, ”nuo vaunut Hyrynsalmelle evakuoikaa.” Niinpä riitti konjakki sodan loppuun, aseveljet siitä oli ihmeissään. Heille kun tarjosi usein suomalaiset, saksalaisten omaa lääkettään.

Kiestingissä Haanpään Pentin kanssa, ystävystyi Halsti sodassansa.

Luonto ja kirjallisuus heillä, oli se mikä miehet yhdisti.

Pohjoisen miehet viel’ Kannakselle, määrättiin sille ristiretkelle, jossa veri punnittavaksi, oli tehty suonissa virtaamaan.

Pajari tahtoi Halstin nyt kakkosmieheksi, esikuntapäälliköksi pääsikin.

VT-aseman asemia ei ollut kestäviksi tehty ja Pajarin se suututtaa.

Tilannetta pahensi tuo Laatikaisen usko, ”ettei vihollinen hyökkää ollenkaan.”

Halsti ja Pajari ne muuta uskoi ja Kuuterselän kartalta osoittaa.

Kun suurhyökkäys kesäkuussa alkoi, Marski puhelimeen silloin kaivoi, Pajarin ja kysyi hyökkäyksestä vastaan se miehissä tuomittiin.

Joukot vetäytyivät VT-linjaan, Lagus miehineen nyt panssareillaan; tekee sen, mitä on tehtävissä.

Kuuterselkä on väärtti ennustuksen.

Pajari VKT-linjaan joukkoinensa vetäytyy ja ne pitää loppuun sodassaan.

Kun Vuosalmeen rykmentinkomentaja

tarvitaan siihen Pajari Halstin komentaa. Näin oman joukon saa vihdoin myös Wolfgang, se JiiÄr yhtenätoista tunnetaan.

Vihellellen kesäyöhön komentaja katoaa, nyt aika on lupaukset lunastaa.

Vuosalmessa ei vanjan terä ole paras, kun on viimeinen erä.

Siellä Halsti sitten Ehnroothille, rintamavastuun luovuttaa.

Pajarin kautta taas Siilasvuolle, aivan Suomen toiselle puolen.

Pajari tulee silti johtoon ja rykmentin Halsti saa entisen.

Halsti ansioituu nyt Torniossa, kun valtaa sillat, kaiken, myös kaupungin. Tornion jälkeen hän kannustaa miehet, etujoukkona hyökkäykseen Lapin. Vain viikko käyty on taistelutietä, kun Rovaniemi joukkonsa hallussa on. Päämajan esittely kaiken sen kertoo, uusi ritari nyt joukossa on.

Joulukuussa Karesuvannossa, Halsti miehineen on taistelossa, kun käy käsky luovuttaa joukko, sen saa nyt eversti Oinonen. Halsti repun pakatun kanssa, Oulussa käy ilmoittautumassa, Jalmarille viimeisen kerran. Mielessä sotaväkikin nähty jo on.

Vielä saa kerran hän kirjoittaa ohjeen, se ohje on pohjana huollon tuon. Jolla suomalainen sotaväen; huollon kenttä saa suunnan organisoidun. Kolmen viikon jälkeen työn salkkuunsa pakkaa, kuten myös virallisen eropyynnön. Päämajaan kutsun syynkin hän arvaa, eikä hän ole valmistautumaton.

Päämajassa oli kenraalilla, salaisista asiaa tapetilla. Halsti arvannut oli oikein, nyt oli aika tuon paperin. Vastaukseksi Oinos Voldemari eteensä sai Halstilta paperin.

Tää oli tässä; ei asekätkennässä, Halsti mukana nyt enää oo.

Näin Wolf aikansa harmaassa päätti, aika oli täynnä nyt sotilaan.

Kynäänsä onneksi harvoin hän säästi, ja siksi pääsemmekin lukemaan. Mitä torvi totuuden tuolloin tiesi, mitä hän kertoi Suomestaan.

Sodan jäljiltä kansan hän näki, joka jakaantunut yhä on luonnoltaan.

Rauhaehdot sodistamme, liikkeelle sai Raja-Karjalamme. Halstin kokemukset tästä, mairittele ei koko kansaa.

Sotilaana läheltä sai nähdä, suurta auliutta ja itsekkyyttä. Jopa ihan uskomaton tylyys, on se mitä hädässä koettiin.

Uuden rajan luovutetulla puolen, autettiin se mitä vain pystyttiin.

Sen sijaan mitä kauemmas rajasta mentiin, auliutta tuskin enää tunnettiin.

Sivistyneet ihmiset ovensa sulkee, kun Karjalan kansaa paleltaa. Vain siksi että ne paikat likaa, ja kaikesta kiskurina kiskotaan.

Halsti kertoi melkein kaiken nähneen, sota ajan jäljen jättäneen, mutta kentän taisteluissa tai sidontapaikoilla; ”Ei ole mitään verrattuna, karjalaisten kohtaloon peilattuna.

Toiseksi jää taistelukentät, on ihminen julma tuo luonnostaan.”

Totuuden torvi näin kertoi sen silloin, puhdas kun sydän ja mieli tuon on.

Valheella jälki on lyhyt kuin muisti, kun mietimme tämän päivän kohtalon. Ei ole Eurooppa niin kuin on ennen, onko nyt Suomikaan paikallaan.

Halstille kiitos, kiitos rohkeudelle; sitä vieläkin Suomessa kuunnellaan.

Eversti Ehrnrooth, everstiluutnantti Halsti ja majuri Varla II/JR 11 II komentopaikalla. Vuosalmen sillanpääaseman pohjoisosa 26.7.1944.

Varusmies ajan Kajaanin sissipataljoonan, mies rannoilta Päijänteen on Asikkalan. Hän joukkueenjohtajat ennen sotaa koulutti ja näihin myös tarvittavan hengen hän iskosti.

Loimua, kiittää Hamina, jossa sai hän opettaa oppilaita. Ei Loimua ilman olis joukkoja, jotka Talvisodassa oli johdettuna

Loimu oli silloin tiukan miehen maineessa, varauksettoman luottamuksen oppilailta; sai kuitenkin, koska hänestä pidettiin, kädestä syötiin, kun kuria mitattiin.

Loimua, kiitetään Suomessa, että vänrikit olivat valmiina. Loimua, unohtamatta, ei voi puhua nyt heistä ja Talvisodasta.

Talvisota Kalervon huoltohommiin vei, kunnes Pajarille Kalervo kelpaamatta jäänyt ei. Tolvajärven ihmettä oli tekemässä, ensimmäistä Suomen voittoa viimeistelemässä.

Karjala, sai sen kokea, että Suomipoikakin pärjää sodassa.

Karjala, Tolvajärven voittoa, voidaan pitää myöhempien esitaisteluna.

Jatkosodassa havaittiin Loimussa, piirteet hyökkääjästä rajuotteisesta. Sodan alussa, vielä esikunnassa, Äyräpäässä ja Pölläkkälässä komentajana Loimua, Suursaaressa tarvittiin operaation kakkosena.

Kannaksella, oli vahdissa, murtumista oli myös todistamassa.

Esikuntapäällikkö Tornion operaation, se paikka, Pajarin toiveesta on Kalervon. Lapin sodan aloituksen yllätyksestä, ei voida puhua ilman Loimun nimeä.

Tornion, operaation esikuntapäällikkö taas komentaja on.

Vihollinen, nyt saksalainen rykmentin pakotti perääntymään hyökäten

Kaksi kertaa Ala-Vojakkalasta kaupunkiin, paine luotiin kova, jalkaväkirykmenttiin.

Se murtumaisillaan oli kaupungin portilla, varsinaisen komentajan usko oli kortilla.

Loimulla, silloin riitti uskoa, tilanteen selvitti hän rohkeudella, tarmolla sekä taidolla koko retken pelasti hän katastrofilta.

Niin määrättiin komentajaksi rykmenttiin, hän väsymättä liikkui siellä, missä taisteltiin. Hän vastaiskut johti komentopaikoilta, rykmentin johti etulinjan tukikohdista.

Taistelut, kun oli loppunut, 300 metrin päähän oli tullut, etulinjasta, taisteluista, komentaja muassa rykmentin esikunta.

Torniosta rykmentin Rovaniemelle vei, sinne sotatie silloin päättynyt ei.

Sieltä alkoi seikkailu hänen viimeinen, pois Suomesta piti ajaa vihollinen.

Loimua, ja etujoukkoa, vihollinen ohjas liikkeellään kohti käsivartta.

Vaikeissa, olosuhteissa, hän toimi ansiokkaasti taas komentajana.

Niinpä Lapin sota joukossa Pajarin, teki Loimun Kalervosta Marskin ritarin.

Jos oli nähnyt Tolvajärven Talvisodassa, niin lumiset olosuhteet oli myös Lapissa.

Muonio ja Lätäseno, Kilpisjärvelle loppuu taistelo.

Niinpä niin, lippu vedettiin kolmen pyykin salkoon, kun sota lopetettiin.

Oulu, Santahamina ja Lappeenrantakin, sai vielä nauttia palveluksista ritarin.

Täysin palvellut ja vielä nuori iältään, niinpä eläkeyhtiöltä töitä löydetään.

Loimuilla, sodasta ei puhuta, Lapin vaellukset tehtiin sota-aikana.

Suursaaresta, kuitenkin tarina, kotona vielä kerran katsotaan myös kartalla.

Mitä Loimu jätti minulle jälkeen sen, seitkytluvulla päättyneen maallisen vaelluksen.

Sanonnan jätti rouva Loimu minun elämään, jotain samanlaista elämässäni, kun nään. ”Huonompaa, ei viitsi huolia, eikä parempaa löydy maailmasta.”

Sanonta, sama myös Suomesta, pätee maailman onnellisimmasta kansasta.

159. PÄÄMAJA

Poika Turun suunnalta; sotatöistä ansaitsee hän kiitosta. Siksipä tän alkuun tähän mainitsen, samalla tarinaan hänen tutustuen.

Kirjoitan riimeinä runoillen, jälkipolville tarinan kertoillen, koristelen riimit kultareunuksin laitan ne jakoon.

Askel Fredrik Airo oli sodan aivot, se tunnustetaan. Marskin avustaja, oli sodan ajan, Mikkelistä johti sotatoimiaan. Kuinka tähän tultiin, kun vanja kutsumatta tuli Suomeen rajan ylittäen.

Tarinaansa myyvät Mainilan mainiten; ei vaadi nyt kuin ylimääräisen harjoituksen: se pidetään.

Kuinka kaikki alkoikaan, sortokauden lapset kävivät koulujaan. Sisällissota lapsuuden lopetti, rintamapalvelus heitä opetti. Airo puolensa valitsi, Lauttakylästä Viipuriin taisteli. Asevelvollisuus jäi jalkoihin, sai napin vänrikin.

Sodan jälkeen Lappeenrantaan; koulutusta antaa tykistöllä hän. Nenosen kortti, oli etukortti näytöksissä tulta aina johti hän. Vuoden päästä Ranskaan, lähti opintoihin syventämään, tietämystään. Sotilasarvot vaihtuivat tiuhaan tahtiin, nopeaan, jos siihenkään.

Vuosi jälleen Ranskassa, sotakorkea nyt on vuorossa. Siellä silloin nuoremmalla kurssilla, Charles de Gaulle oli oppilaana. Ylennettiin Airo kapteeniksi, parin vuoden jälkeen jo majuriksi. Yleisesikuntaan määrätään ja suunnitelman tekee.

Aksel Fredrik Airo, oli homman aivot, joka keksi tän. Sodan ajan puolustusvoimien, alueellisen puolustusjärjestelmän. Suunnitelman jälkeen palo joukkoihin, oli Airolla, hän sinne tahtoikin. Vaik’ Relanderi soitti, ja muuta ehdotti; Airo piti päänsä opastaen presidenttiä.

Ei neuvo Öhqvistiä, komentajana on Valkjärvellä. Sieltä yleisesikuntaan joutuen, ja juustoössin kanssa myöskin väitellen. Ratsastus, ratsastus, kävely, Airolle oli ryyppy ja kylpy. Näin Oesch tarkkailtavan yksilön saa Airosta.

Niinpä everstiltä, sitten jos miltä, neuvot sotaan varmasti saa.

Silloinen sodan uhka, kotipesän tuhka, Suomi-neidon päälle, kun sirotellaan. Molotovin väitteet ja vaatimukset; ne luo historiaa, ne sotaan valmistaa.

Sodassa näin tuossa, Airollekin paikka löytyi esikunnan ja päämajoituksen.

Helsingin herrat housut kintuissa, oli, kun tulitettiin Terijokea. Hallitusta vaikea on kokoon saada, Airo alkaa johtaa hotellista. Ensimmäiset päivät nuo vaikeat, kuin myös Airolla on ajatelmat: ”Siitä sitten kun selvittiin, tuo tarina syntyi.”

Talvela ja Pajari hoitivat homman siellä Tolvajärvellä. Wallenius Lappiin, Siilasvuo tuo tappiin, Raatteentien ja Kuhmon suunnan käy. Tolvajärvi käänsi ajatuksen; aatokseen, Suomen menestykseen. Lapin tilannetta, vakiinnuttanutta; Walleniusta Airokin arvostaa.

Sitten sodan lopusta, on monenlaisia tulkintoja. Airo tunnusta ei romahdusta, joka puolella on valmius taistella. ”Ratkaisu hiuskarvan varassa”, sen Airokin saa sanottua.

”Mutta silti kaikkia joukkoja, siellä johdettiin”.

Näinpä Talvisota loppuu, kun on maaliskuun kolmastoista. Kello yksitoista; toisille on toista, suomalaiset moista saavat kokea. Joka laukaus sitten huomion saa, ja tuomionkin ampuja venäläisin. Valmistautua joukot saa; sotaan seuraavaan. Nyt huilataan.

Kesäkuussa nelkytyks, sodan raja tuli taas ylitetyks. Hitler sanansa, kun asetteli, niin Suomen kansa taasen taisteli. Menestys jatkosodassa, oli kerrassaan mahtava. Airo johti toimintoja taas Päämajastaan.

Ensin Kannaksen halki, luokse rajan vanhan ja tuon entisen. Myöskin Syvärillä on käyttöö kiväärillä, vanha Petroskoi nyt Äänislinna on. Ja Päämaja jatkoi työskentelyään, normaaliin taistelurytmiin. Asemasotavaihe tietenkin vähän rauhoitti tahtia sen, Päämajan.

Jatkosodan lopusta, on kirjoitettu monen monta opusta. Hyökkäyksen tiedettiin tulevan, tiedustelun väitettiin torkkuvan. Airo tammikuussa jo joukkoja, pyysi Kannakselle Itä-Karjalan, Marski silloin kielsi häneltä sen, vahventamisen.

Niinpä kesäkuussa, huomio on muussa, kun suurhyökkäystä torjutaan. Airo Raappanalle; koiran kasvattajalle soittaa; rykmenttiä yhtä tarvitaan. Erkki myöntyväinen tähän ei oo, ja sanoo myös sen, selittäen. Selitykset nuo, nyt auta ei, Airo käskee, ”häntää kippuraan vetämään.”

Hänen johdollaan, taitavuudella ja myös taidollaan; on tehty noita sotatoimia, valmistelevia suunnitelmia.

Suoritusvaiheen aikana, hän aina oli tilanteen tasalla. Hänen näkemyksiään komentajat arvostaa.

Askel Fredrik Airo oli sodan aivot, sehän tiedetään.

Siks Mannerheim pisti Airolle tuon ristin rintapieleen varsin mielellään.

Päämajan herrat, tunsi toisensa, ajatukset vaikka erilaiset.

Sopi samaan pöytään, arviointiin; vertailuun ja haasteisiin. Just niihinkin.

Päättyivät sotatoimet, Airolla alkoivat ajat toiset.

Hänet kuulusteltavaksi haettiin, asekätkennästä häntä syytettiin.

Vähitellen oikeudet vietiin, turvasäilöön kenraali määrättiin.

Kaksi vuotta yhdeksän kuukautta elämästä vietiin.

Voiko tämä olla totta, sanon sen nyt jotta, kaikki tietää saa.

Itsenäisen Suomen koittanut ei huomen, Suomen asiat muualta sanellaan. Onneks oikeus voitti ja Airo vapautui, lopulta ilman tuomiota.

Näin piti käydä, se selvää on, kun Airo pelasti Suomen.

Itsenäisyyspäivän jäljiltä vuonna kasikaks luettiin kirjettä. Kenraali Grönvall ritareille sen lähetti, siinä Airon paikan muille selvensi. Oli presidentti Kekkonen, uusinut Suomen arvojärjestyksen; Airo siinä oli viides mies, elonsa loppuun.

Tämä ohje säilyi loppuun

Airon aikakauden tilaisuuksissa. Suomen valtakunta oli toiveunta, kun kenraalin maine on palautettuna. Näin tuli olla aina siihen asti, kun kenraali vielä eleli. Kiitosta syydän nyt ilmoille, en enempää voi tehdä jälkeen vuosien, mutta teen sen.

Pocci, taisteluiden kokki, vieressä on Lokki Päämajassa. Jos jotain kansa oppi, niin vihollisen stoppi, oli käsialaa Airon ja Marsalkan.

Nämä kaksi siellä tekivät sen, sotaa ohjasvat, ja itsenäisyyden. saivat säilymään ponnistellen.

Kenraaliluutnantti A.F Airo.

Suomen sodista, kun puhutaan, Kustaa niissä mainitaan, On toinen Kuningas ja toinen talonpoika. Ne historiaan liitetään, jälkimmäistä kiitetään Hän pitkän päivän teki Suomen puolesta.

Lempäälästä hän lähti näin; kun kutsui maailma.

Lääkärikoulut silloin jäi, mutta Suomi pelastettiin. Kun vapaussota taisteltiin, oli Suomi nuori niin, tarttui veljet aseisiin, ja taas soti Kustaa.

Taisteli Savon joukoissa, Kustaa Mäntyharjulla sotilas haavoittuva, muttei kuoleva.

Kakskytluku teki sotilaan, se juurtui Kustaa Tapolaan, Kävi aktiiviupseerikurssin. Se teki hänest’ luutnantin, ja kohta kapteenin johtajan aliupseerikoulun.

Sotakorkeankin hän, kävi kurssin ensimmäisen. Siellä luotiinkin perusteet ohjesääntöjen.

Taistelun suomalaisen, talviolosuhteiden, niitä tekivät oppilaat yleisesikuntalaiset.

Tutki Kustaa Alekseita, tuota Brusilovia, joka Itävallassa voiton saavutti.

Kustaan talvitaktiikka, oli oppina salaista siksi siihen lyötiin Salli-leima. Viipurista haki vauhtia, kunnes kutsui Hamina, sai kehittää suunnitelmia.

Silloin jo oli eversti hän, esikuntapäällikkö, Talvisotaan nähtiin lähtevän. Kannaksen armeijan, apuri komentajan, joka oli Österman. He taistelivat ylivoimaa vastaan. Sai Österman lähteä, Marsalkan käskystä Heinrichsin kaverina jatkoi Kustaa Tapola.

Välirauhan aikana oli Kustaa Tapola, esikuntapäällikkö maavoimien. Suunnitelmat uusittiin, ja pian niitä testattiin, kun hyökkäsi myös Saksan poijjat.

Silloin hyökättiin rinnakkain kanssa saksalaisten. Laatokan Karjalaan nyt vain, Vanha raja ylitettiin, vauhdilla edettiin Tuli vatsaan Petroskoi ja sekin vallattiin. Käsikirjoittajana toimi Kustaa Tapola. Oli Suomi sodassa ja taas taisteltiin.

Niin Heinrichs palkittiin, hyökkäyksestä muistettiin; sai arvon jalkaväkikenraalin.

Myös aisapari Tapola, vuoden nelkytyksi lopussa sai ensimmäisen leijonansa.

Kas asemasotaan päädyttiin, näin rauhoitettiin tilanne.

Pari vuotta sitä kestettiin, sai Kustaa käskyn joukkoihin. Hänet komentajaks määrättiin, kevättä nelkytkaks elettiin, divisioona nimettiin Ilveksen mukaan.

Oli miehet Hämeestä, divisioona Syvärillä, kun etulinjassa liikkui Kustaa Tapola.

Kesällä Vanja koittaa, Ilveksenkin nujertaa, saa sen taipumaan, muttei murru; joukot Kustaa Tapolan, U-asemaan pakittavan, antaa siellä käskyn joukoillensa.

”Mahdoton on nyt tehtävä, veljet mahdolliseksi; Hyökkäyksen on käynnissä pysyttävä kerta kaikkiaan.”

Käskyä tuli noudattaa, ja siellä kerran voitetaan, Nietjärvi mainitaan, ja se oli voitto.

Kustaa tästä ristin saa, Syväriltä Pitkärantaan, kun joukot puolustaa ja iskut vastaanottaa.

On komentanut divisioonaa, raskaissa taisteluissaan, näin perustelut ihan alkuun kertoo. Aunuksen voimaryhmän saa vastaanottaa, ja torjuu sen Pitkärannassa.

Taitavalla johdollaan tappioita tuotti. Pysäytti etenevän vanjan hyökkäävän. Vakiinnutti tilanteen, Laatokan Karjaloineen tällä suunnalla, oli siten rauhallista. Ei vanja enää painosta, ei enää murtoja. Kiitos Kustaa Tapolan, tarinamme sankarin.

Laatokan Karjala oli nyt hallussa kiiteltiin suunnitelmia ja Tapolan Kustaa kiitoksensa myös saa, kun leijona koristaa vuoden loppuun kauluslaattaa.

Mitähän olisi Suomesta, oikeasti kerrottavana, jos ei ollut Rudolfia, näkymätöntä sankaria. Tarpeeksi ei Suomessa, muisteta tätä Marskin luottopakkia, Siksipä tämä tarina kertoo jotain Rudolfista.

Da-da-daa-da-da-da-da-daa Talvisodan jälkeen sanotaan, mutta jo rauhaan seuraavaan, rauhallisuus mukaan otetaan.

Jyväskylässä oli mies opissa hyvässä, ehdot kun saa, vanhemmat hermostuu. Niin Haminaan Kadettikouluun valmistavaan, kouluun saa vanhemmat passittaa; silloin Rudolfin, mielin sekavin, mutta kuitenkin, ratkaisu on suomalaisin.

Tästä alkaa tarina, Suomen kokoinen saga, josta harvemmin kerrotaan ja Walden sankariksi nyt nostetaan.

Tahti muuttuikin, ahkerasti mies opiskeli, lahjakas luonnon- ja sotatieteissä. Vuosisata vaihtuu ja primuksena hän valmistuu, ei hän jää Venäjän armeijaan. Kun ilmoittautuu, koulutus jatkuu, ja eikös kukas muu, kuin Bobrikov ilmaantuu.

Näytöksen kun nähdä saa, Rudolfin venäjää arvostaa.

Tämän jälkeen hän komentaa, Rudolfin uuteen paikkaan; Majesteetin ensimmäiseen komppaniaan, ja aliluti Kuopioon käskyn saa, suomalaisia lähtee valjastaa, käskystä Tsaarin taistelemaan.

Kutsuntojen järjestämisestä kieltäytyy; seurauksena hänet erotetaan. Niin Rudolf kirjanpidon oppikirjan osti, ja kirjanpitäjäksi suunnisti; kohti Venäjää, on määränpää, paperitehtaat nää, kirjanpitäjän kun saa.

Näin Waldenin Rudolfin, uusi ura tuo urkeni. Paperiteollisuudessa, vielä tuolloin Venäjän suunnassa. Ura oli nousukiidossa, kun kahdessa vuodessa. Firman hän pelastaa ja toimitusjohtajan pestin saa.

Simpeleellä Waldenin etevyys huomataan, näin hänestä tulee yrittäjä. Paperiteollisuus, kun synnytetään, päämiehiksi kosket Jämsän ja Myllyn. Näin Rudolfi, hommat junaili, muuan maa Suomi; myös itsenäistyi.

Vapaussodan alussa, Marsalkan luo Seinäjoella, ilmestyi liikemies luutnantti, joka paljon Suomelle merkitsi. Siitäpä hänen uransa olikin nousukiidossa, Marsalkan luottomieheksi kasvoi silloin Waldenin Rudolfi Joka silloin tyhjästä rakensi, kenttäarmeijan hän tekaisi Vaimolle katoamisen ennusti, sotanäyttämölle tahollaan ain palasi.

Suomen armeija ei toista uraa tunnista, kuin aikoinaan oli Waldenilla. Numerona on kuin uno armeijassa, aliluutnantti viel tammikuussa, sitten ylentyy, ja taasen ylentyy, aina uusi syy; hyvä, on ylentyy.

Puolistoista vuotta, menee aliluutnantilta, kun kenraalimajurina, yleiset työt mielessään hylkäilee. Nyt kenraali Waldeni, mi teollisuuden pariin kaipaili. Yhdessä hän ja Mannerheim sitten sotaväestä erosi.

Waldenin aloite aikaan saa yhdistyksen, tää on paperitehtaiden yhteinen. Rudolf vapaudu ei kuitenkaan maan toimista, puhemies ”isänmaan nimeen”, kun pyytää, nimi Rudolfin, sotaministerin, talkoissa Marskikin, on taas Suomella.

Vain muutamaan kuukauteen; Walden maallemme muotoilee, lait ja asetukset kohdalleen, Suojeluskuntiin ja sotaväkeen. Ja esityksen sotakouluista, ne vahvistaa eduskunta. Kaikkien niiden takana on, paperimies kenraalina.

Kun Ståhlberg valittiin, Rudolf pääsi silloin siviiliin, varakkaaksi mieheksi tunnustetiin.

Tehtaat Simpeleen sekä myös Myllykosken osaan kolmanteen, omisti kera nuijan hallitusten. Aikoi ne yhdistää, kunnes taas kysytään; rauhaa edistämään ja Tartoon lähtemään.

Walden kun on Tartossa, Yhtyneet odottaa fuusiota. Vihdoin jo lokakuussa, rauha on myöskin Suomessa. Niinpä Rudolf vapautuu, pääsee Yhtyneiden alkuun. Kun tehtaat väärin taksoittuu, Simpele ja Jämsänkoski perustuu.

Vuosikymmen meni varjoissa tehtaiden, kunnes on aika taas Oy Suomen. Marsalkka on johtaja puolustusneuvoston, Waldenista tulee toinen käsi.

Suomi valmistautuu, ei nyt auta muu, kenraali uhrautuu, ja koittaa marraskuu.

Suomi on maana sodassa, Walden johtaa tehtaita, mutta hän siinä samalla, auttaa Marskia, hoitaa hankintoja. Saksalaiset Vaasan rantautuu, kaupunginjohto melkein antautuu. Taustalla jälleen kukas muu, kuin tää patruuna tehtaiden johdosta.

Helmikuun lopussa Walden kuulee puhelimessa Marsalkalta tilannetiedot.

Kolme viikkoa Marskin antama pelivara, ”sota on saatava loppumaan.” Näin Tannerin, ulkoministerin, hallitus päättikin, laittaa Tukholmaan.

Samalla alkuvuodesta, myöskin paperitehtailla, juhlittiin kihlausta, ammattiyhdistyksen ja työnantajain. Walden tämänkin taustalla, oli vastoin tapojansa.

Kertoi tuolloin, ”isänmaan jatkeeksi, löytäneensä Suomen kansan.”

Rauhaa salassa koitettiin neuvotella, mutta Riikassa paljastuikin joukko.

Junkersin ikkuna ja Paasikivi sen takana, lehtimies tunnisti Juho Kustaan. Ja retkueen, Moskovaan matkanneen, saneltuine ehtoineen; Venäjän kohdanneen.

Joukossa myös taas Waldeni, joka venäjää hyvin taisi, Molotov kysyi ehdoista, ”tunnemme ne”, Ryti sai sanottua. Rintamalla Suomea pehmentää, kahteen päivään ei yritetäkään. Ja kun rauha solmitaan, Walden ainoat myönnytykset saa.

Mannerheim sanoo eroavansa, jos Walden ei lähde hallitukseen.

Niinpä ja taas yleiset työt kenraalin saa, Suomen puolesta tarttumaan. Jälleenrakennukseen, kun pyytää Saksa rinnalleen. On paikalla Walden, kun Suomi kieltäytyy.

Marski jälkeen tapaamisen, ennustaa Suomen tulevaisuuden. Saksa, kun aloittaa hyökkäyksen, Suomi on kohteena venäläisten. Alkaa siis valmistelut, seuraavan sodan ponnistelut.

Jotta Suomi on valmiina, kun ollaan taas hyökkäyksen kohteena.

Aamukahvilla Walden on Päämajassa, kun Marsalkka kysyy mielipiteen.

Elokuussa, Suomen menestys tuo huumaava, saksalaiset taas ehdottaa; hyökkäystä, Pietariin ryntäystä, ylipäällikkyyttä Marski pitää ehtona.

Rudolf samalla mielellä, on, ”ettei sinne hyökätä.” Sillä koskaan ei Venäjä, unohtaisi, anteeks antaisi. Tästä jälkipolvet saa, Waldenia kiittää ja Marsalkkaa. Kun näin Suomi on vapaa maa, ja meiltä anteeksi pyytää saa.

Sodan kauheutta koettiin myös Waldenissa, kun poika kuoli tuo ensimmäinen. Sodan johdossa oltiin hyvinkin tietoisia, että Saksa sodan häviää. Silloin niinpä niin, mietti Rudolfkin; kuinka ratkaisisin, ongelmat vesivoiman.

Katseet Lappiin kääntää hän, Kemijoen oston päättävän, päätöksen puolesta tehtaiden, Walden tekee nyt Yhtyneiden. Näin hän toiminnot varmistaa, kun Venäjän uhka taas pään nostaa. Eikä mene aikaakaan, kun taas Kannaksella taistellaan.

Niinpä kesällä neljäkymmentäneljä, suurhyökkäys tuo silmille tulee. Sen tiimoilta puhelun saa Rudolf Marskilta, sisältönä on surunvalittelut. Sillä Rudolfin poika Laurikin, koki helvetin, tuon Siiranmäen niin.

Soitti Marskille Martola, ettei ole luutnanttia, katosi keskitykseen hän, Marski otti viestin välitettävän. Ystävälleen tämän kertoikin, Marsalkka raskain sydämin. Sota kun on verisin, myös kohdalla nuoren Waldenin.

Niin alkoivat tunnustelut hallituksesta, jolla vain yksi tehtävä - rauha. Sen johtoon uskottavuutta haettiin, näin paikkaa tarjottiin Rudolfille. Hän kieltäytyy, siihen hyvä syy, on kun mies väsyy, isä sankareiden.

Mutta syyskuun alussa, taas rauhan neuvotteluissa.

Walden on jo kolmansissa, paljon ei muita mukana. Suomalaiset viikon odottaa, pääministeri halvauksen saa. Näin tuttua taktiikkaa, käyttää Moskova, aina piinkova.

Suomalaista valtuuskuntaa johti Waldeni, Molotov suostunut ei siirtämään neuvotteluita tässäkään tilanteessa, huomio kiinnittynyt on saksalaisiin. Ei aseistaan, ne suostu luopumaan, siihen tarvitaan, voimaa kovempaa.

”Mutta ei tänä iltana”, Walden saa sanottua, kielenä sujuva venäjä, neuvotteluissa on hänellä. Rauhanehdot on kovat, Karjala, Petsamo Porkkala, osa Pohjois-Suomesta ja kultadollareita.

Seuraavana iltana Waldenia; Molotov soimas vanhemmaksi. Walden myöntää, ”olevansa vanhus jo,” kun pyytää taukoa neuvotteluun. Sen hän saa, voi Suomen soittaa, eduskuntaa, ei ehdi odottaa.

Niin rauha, sitten se solmitaan, ja kotiin jo matkataan.

Puolustusministeri oli yhä Rudolf Waldeni. Syksyn pitkän elää saa, Saksalaiset kun poistetaan. Yleiset työt ne jatkuu vaan, pääse ei Rudolf tehtaita johtamaan.

Koittaa marraskuu hallitus päätyy iltakouluun, raskaaseen, josta Walden kotiin palaa. Nyt veronsa vaatii myös tästä kenraalista, surutyö tuo suomalainen. Hän halvaantuu, ei puhetta nyt tuu, silloin kenraalit muut, kynään tarttuu.

Marsalkan ritarit vakuuttaa, ”ei osuutta suurempaa ole kuin on Waldenin, Kenraalin ja ministerin.” Näin Rudolfkin ristin saa, mies, joka sotaväen sai pelastaa. Sen hän tekikin mielellään Tsaarin upseeri on suomalaisin.

Marsalkka ja luottomies. Immola 4.6.1942.

Kun syntyi vesa sotilassukuun, Suomi kuului Venäjän lukuun. Tuhatyhdeksänsataaviisi; aikana ei iisi.

Hänestä kuultiin varmasti eniten, hän oli äänitorvi veteraanien.

Hänen tarinansa myös kerrottakoon, laitetaan jakoon.

Kuusivuotiaana hän aseeseen tarttuu, maalaismaisemassa poika, kun varttuu; rotat ja rastaat hävittää, pienoiskivääri tää.

Hän tiesi elämän vieraan vallan alla, perhe oli isänmaan asialla.

Lumipallolla heitto tyydyttää, nuorta heittäjää.

Näki jäljet sen; vallankumouksen.

Näky osin järkyttää, mitä poika nähdä saa.

Kuulee hän sen, sarjan avunhuutojen, äänet mereltä kuulee; ne liittyvät kuolemaan.

Koulunsa poika käy Helsingissä, Svenska normallyceumissa.

Sieltä hyvät eväät saa elämään, jota lähtee elämään.

Ylioppilas Uudenmaan rakuunoiden, varusmies ja kadetti aikojen noiden.

Palaa rakuunoihin Uudenmaan, kornetti uudestaan.

Strömsholmiss’ saa, kurssin suorittaa; nousta hevosen selkään ja jälleen ratsastaa.

Ylennyksen saa, hän sitten kurssistaan. Nyt ratsumestariksi; häntä kutsutaan.

Kolkyt-luku on levotonta aikaa, Lapua ja Mäntsälä yhtä aikaa. Myös Adolf silloin ajattelee, ”taasko kansa taistelee.”

Eipä silloin arvannut ajatustansa, tulee vielä sota, joka kokoaa kansan, Taipaleesta hän pääsee vastamaan, kun Blickia avustaa.

Eletään Talvisodan päivää toista, taistelu on jo aikamoista, kun laskuvarjot vanjan leijailee, koneen tippuneen. Ratsumestari lähtee vangitsemaan, lentäjiä sinne haeskelemaan, ja ne navetasta löytävät, nuo lyijyä syytävät.

Adolf nyt vaan, huomata sen saa, sodan tarkoitus; on henget anastaa. Gallen-Kallelaan, silloin laitettaan sururisti, joka Aatun pelastaa.

Oli tapaus kaikkineen kasvattava, Sodan kuva oli julma ja kamala, kun navetallakin ammutaan, Kuusamoon vaan.

Adolf osuu mieheen Jormaan osuneeseen, tarvitaan uusi komentaja laivueeseen, nyt tuohon venäläiseen, Grivosovin entiseen.

Näki läheltä Adolf ensimmäisen

Talvisodan kuolleen upseerimiehen, joka hengen häneltä pelastaa, tarinat siis elää saa.

Miten olis käynyt jos Adolfilla, tuuri olis ollut huonoimmillaan.

Oisko Suomi edelleen hyvä maa, jota kannattaa puolustaa.

Jossitellaan, kuinka kauan vaan.

Se ei sovi sotaan, jossa taistellaan.

Puolesta maan, kaikki annetaan.

On onni ja autuus syntyä Finlandiaan.

Sodassa kaikki onnen tarvitsee, tuurin lait siellä vallitsee.

Taitoakin tarvitaan, kun taistellaan.

Adolfin tähdet on onnelliset, paikat sodassa, kun on tuliset, koko sodan ajan katsellaan; silmiin kuolemaa.

Nyt majurina näkee hän harvenemisen, silmissä miestensä hupenemisen.

Riveistä poistuu moni keski-suomalainen, kun sota viljaa korjaa.

Kirvesmäessä hän seuraa vaihdon vahdin, teräs on rintaman kovin ahdin, sitä vanhus nuorisoa muistuttaa, ennen kuin linjan jättää.

Kuullaan sanovan, ”nuoret miehet kuulkaahan, älkää jättäkö paikkaa, tämän tukikohdan.”

Tämän sanottuaan, vanhus poistuu vaan. Veri ja hiki; on se, mikä muistetaan.

Kun aseet vaikeneva etulinjan väsyneet miehet on hetken hiljaa. Sitten he päänsä nostavat, kun uskaltavat.

Naapuri huutaa, ”nouskaa ylös kaikki”, suomalaiset vastaa,” tässä me kaikki.” Hiuskarvan varaan, joella Taipaleen taistellaan.

Taipale sodassa kaiken kesti, taistelupaikat samat alusta asti; Siksi harmittaa, vanjalle valtaamaton luovuttaa.

Välirauha koittaa ja Savonlinna, esikuntapäällikkyys Ehnroothilla; on Itä-Savon sotilasläänissä, raja lähellä.

Sitten jatketaan, sotaan seuraavaan. Emme hyökkäystä pelkää, nyt vääryys korjataan. Takas otetaan, kaikki mitä saadaan, menestyksen hienous valtaamaton vallataan.

Vanjaa vasten kuin myös Saksa, velat saa korkojen kanssa maksaa.

Ehnrooth esikuntapäällikkönä on Aarne Blickillä.

Saa sitten tilapäisen osastonsa, avaa sillä tien kera hurmionsa.

Ei kuulema parempaa käskyä, voi saada Blickiltä.

”Otat kaikki joukot haltuun tästä, avaat tien ja Torstin kiperästä, paikasta nyt pelastat niillä joukoilla.”

Koukkaus pitkä ja vaivalloinen, on tällä kertaa sen arvoinen.

Vanjan selkään päästään ja tapellaan ja selkään annetaan.

Innostutaan, ja sen valtaan joudutaan. Ei ne vanjoja pelkää, jotka tykistöä pelastaa.

Adolf antaa, käskyn, ”päälle pojat vaan.”

Jalkaväkivarmistuksen, he tyystin unohtaa.

Saa Adolf osuman laukauksesta; hyvin läheltä tulleesta, vanja kranaateilla varmistaa, koittaa kuolemaa.

Kedolle putoaa näin komentaja, miehet etsivät ja putoaja, pois kentältä kannetaan, vähän toivoa annetaan.

Punkaharjun Kenttäsairaalassa, Rainer Nuutinen on leikkaamassa. Ja ei usko ole kova lääkäri, puolesta Ehnroothin.

Korkeammat voimat he mukaan saavat, kun yötä myöten leikkaavat.

Alkaa epävarma toipuminen, aika ihmeiden.

Marsalkkakin, käy luona Adolfin.

Luo uskoa kaikkiin, vaikka Adolf kuule ei.

Marski sanoi sen, ”silmien kirkkauden. Kertovan, että Adolf pelastuu.”

Puoli vuotta toipuu ja oppii tästä, sodassa on luovuttava törmäämästä. Everstiluutnantiksi ylentyy, ja selviytyy.

Puolen vuoden päästä on rintamalla, sijaisena Tyrjän porukalla, kunnes rykmentin omakseen saa sitä kasvattaa.

Kunnostautuu taisteluissa kanssa rykmentin Kohtaa Siiranmäen, Äyräpään, Vuosalmenkin. Ne historiaan kirjoitettaan, kun voitetaan.

Periksi ei annettu tuuman vertaa, Kaikki likoon laitettiin monta kertaa. Adolf edestä joukkoja johtaa, vanjan kohtaa.

Siellä sanotaan, ”Suomi on hyvä maa, ei sitä muut suojaa siis pojat taistelkaa.”

Puolesta maan, verta vuodatetaan.

Näin orjuus taittuu ja säilyy Isänmaa.

Tuo jiiärseiska Tyrjän rykmentiksi, nimettiin ja Ehnrooth everstiksi; Äyräpäässä silloin ylentyy, taistelut kiihtyy.

Kolmas ruusuke on paidan toisen, vanja järjestää aikamoisen, onnittelun nyt everstin, ampuen jatkuvasti kranaatin.

Adolf puhui aina johtamisesta, kuinka ote otetaan suomalaisesta; se tehdään edestä, seisomalla vieressä.

Näin synnytti hän joukkoon vahvan hengen, ihmisyyttä osoitti tullen mennen; hänet löytää etulinjasta esimerkillä johtamasta.

Hengen varaan, kaikki lasketaan. Ei pelkuruutta, pääse muodostumaan. Rohkeuden varaan, jota osoittaa, komentaja itse, on valmis mihin vaan.

Aatu opasti miehiä etulinjaan; ”pois ei tulla mihinkään hintaan, minun käsky, haavat tai kuolema, syy on ainoa.”

Vuosalmessa vielä viimeisen kerran, siunausta on yläkerran Herran, Aatu jälleen siellä pelastuu, kun kuolee muu.

Autonkuljettaja katsoo komentajaa, ihaillen, mutta silti huolestuttavaa; on nähdä hihat käärityt, kun on hommia nyt. Luotisateessa kumpareen päällä, ainoastaan tuo paitaresu päällä, kun uhmaa Adolf kuolemaa ja se kannattaa.

Vuosalmella ei Laguksella, ollut enää voimaa, se on todettava.

Vastahyökkäys täysin turha; on tällä kertaa peruuttelua.

Silti Vuosalmesta torjuntavoitto, näin alkaa lopussa olla koitto.

Voima vanjan on myös kulunut, bensa loppunut.

Onneksi he pintansa pitivät siellä; suomalaiset miehet sotatiellä.

Pelilauta on asettunut, alkaa neuvottelut.

Niin ritari tulee myös Adolfista, kiitos hetkistä periksiantamattomista; painopistesuunnassa, ain’ on tulessa.

Yhdeksäs risti jo rykmentissä, kertoo on oltuna vaikka missä. Aina painopistesuunnassa, taistelemassa.

Sodan jälkeen saa, vielä sotaa puolustaa; veteraanien äänenä hänet tunnetaan. Hän sanoittaa sen mitä haluaa, jälkipolville jättää, -vapaa isänmaa.

Kirjoittajaa, vielä haudan takaa.

Adolf muistaa, se hieman liikuttaa. Yhä kannattaa, Suomea puolustaa, Tämä on mun maa, mun isänmaa.

Ja näin lauletaan Suomi on hyvä maa, sitä puolustaa aina kannattaa. Samaa uhkaajaa, vastaan valmistaudutaan. Se on Suomemme kirous, tää on Finlandiaa.

163. MARTTISEN MIES

Sen Alpo Kullervon, tarina tämä on. Poika Alatornion elää sen hurmion, Kun itsenäistyy; Suomi ja syy, se on sotaan niin, seuraavaan.

Kävi koulunsa pois vielä Torniossa, sitten varusmiehenä hän on Viipurissa. Haminan kautta Kadettikouluun, ja sieltä valmistuukin hän; vänrikkinä.

Karjalan Kaartiin, matka jatkuu Viipuriin, siellä kun saa kouluttaa ja varusmiehet kasvattaa. Kouluttaa kadetit ja hoitaa hommat hän adjutantin, Ja kotiinpäin ennen sotaa vie, upseerilla tie, upseerin tie.

Kyvykkyys Marttisen kyllä tiedettiin, siksi käytöstä sen usein siedettiin. Tinkimätön toimissaan, mihin sitten alkoikaan, koulutus hyvä on mittari.

Niinpä lentokadetit opin kun saa, Kanssa konekiväärin Alpo laittaa konttaamaan. Ja silloin Karhunen kanssa toisien antaa hänelle nimen.

Alpo Verinen on voimaihminen, Sotilas jo päällepäin sanoi Joppe silloin näin. Opettaa taktiikkaa, siitä opin kaikki saa, ne jotka vähänkin vain, nyt tätä haluaa.

Sitten marraskuussa vuonna kolkytyhdeksän, Suomi on sodassa kanssa Neuvosto-Venäjän. Marttinen legendaa silloin kirjoittaa, kun Raatteentiellä taistellaan.

Hjalmar tuo Siilasvuo, siellä kun komentaa, Marttinen voiman tuo, mitä nyt tarvitaan. Tilanne haasteena on Suomussalmella, ja kohta myöskin Kuhmossa.

Siellä suomalaiset ottaa vastaan vanjaa, ja sitä todella opettaa. Raatteentiellä sen nähdä saa, kuinka yksi kymmentä vastaa. Ja Hjalmar Siilasvuo sinne lehtimiehet tuo, kuvat nuo maailmalle leviää; kun suomalaiset voitti, kun suomalaiset voitti.

Jatkosodan alussa majuri Marttinen, Siilasvuon toimistossa johti opparia sen. Sitten kun käskyn sai; mies rintamalle vain, niin jälki on sen näköinen.

Valtas järven Mäkriän ja valtas Kuujärven, Otti haltuun Vaasenin asemanseudun Syvärin. Jatkoi hyökkäystään Syvärin ylitettyään, matka jatkui Shemenskiin.

Sinne suomalaiset stoppas ja esikuntaan, Marttinen taas laitetaan, yhdeksi vuodeksi vaan, sitten oman rykmentin saa, sen kotia on Pohjanmaa, ne ruotsia puhuivat nyt vaan, nuo pojat puhuivat vain ruotsia siinä rykmentissä, siinä rykmentissä.

Tarinaa kerrotaan syksyltä nelkytkaks, vanja läpimurtoaan suunnitteli laajennettavaks. Aunuksen Karjalan Shemenskin lohkolla; on Marttinen vastuussa nyt.

Alpolla reservi on tallella, itse johtaa hyökkäyksen, hän etulinjassa. Ja lyö vihollisen Alpo Marttinen, ja niin häneltä kysytään.

”Otatko napit everstin vaiko Marskin ristin? Alpo vastaa, ”everstin”, koska ristin saan myöhemmin. Ei heti vielä ruusukkeet tuu, mutta toive toteutuu.

Ja Marttinen nuorin nyt on - eversti. Nuorin eversti, nuorin eversti.

Jatkosodassa tie, vielä jatkuva on, Kannakselle se vie, määräämään kohtalon. Jiiär kuusykkönen viimeinen lukko sen, on taistelun Kivisalmen.

Marttisen ansio; lopputulos taistelun, Viipurin luoteispuolen vanja on jalansijaton. Kivisalmeen pysähtyy hyökkäys ja sen syy, on Marttinen taas joukkoineen.

Ei vanjalla käy flaksi, ei mitään tuu, hyökkäykset vain puuroutuu. Pelilauta vakioituu, Kivisalmeen kaivautuu; suomalaiset nuo, jälleen Marttinen pohja luo. Näin matka on päättynyt niin Kannaksella, Kannaksella.

Kivisalmi sittenkin toi Mannerheim-ristin, Suomen nuorin eversti on nyt myös ritari. Lapin sodassa toisessa roolissa, on pääjunailija silloin sen.

Aseet sotaan hankitaan, silloin kahteen kertaan. Toisia rintamalla tarvitaan, toiset varastoidaan. Näin he valmistautuu, ei tee sitä kukaan muu, ja siitähän soppa syntyy.

Vaikka Siilasvuo koukkaakin selustaan, näin Tornio vallataan, taaskin esikuntaan; Marttinen näin valitaan, Siellä hän tehdä voi, aseita kun varastoi, on Haahdin kätyri myös hän. Ei suomalaiset luovu, ei suomalaiset luovu.

Asekätkijät nuo, silloisessa Suomessa, olivat rikollisista kaikkein pahimpia. Niin Alpo tiedon saa, että Valpo tavoittaa, ja Marsalkka ohjeet antaa.

”Suomi jätä taaksesi, nyt sä kokonaan, niin voit nahkasi, sä yhä pelastaa. Marttinen perheenkin pakkaa laukkuihin ja Ruotsin suuntaan sen hän vie.

Ei Valpon miehet marssi, nyt hakemaan. Alpo Ruotsiin suunnistaa, vuoden siellä olla saa, kunnes Ruotsi karkottaa. On aika taas nyt jonkun muun, Venezuelaan hakeutuu. Ja matka, ja matka alkaa; Marttisen miesten.

Kauttakulkuluvan saa; sen myöntää U.S.A. Marttinen miehineen, silloin ajattelee: ”Ollaanko pitempään, jäädäkö elämään, jos jenkkilä kotina ois.”

Laivanvarustaja heillä on apuna, kolmella laivalla saa miehet seilata Yli Atlantin satamaan New Yorkin, tässä se palautus on.

Näin suomalaiset kaikki, hänen johdollaan, hanttihommat aloittaa. On kiinnostunut U.S.A, mitä näistä miehistä saa.

Irti onhan kaikki nää, nähneet myös venäjää, ja sitä miten taistellaan, venäläisten kanssa, venäläisten kanssa.

Alpo tiedon kun saa, Green Card odottaa, käskee silloin miehiä, työnsä jättäviä. ”Vihreet kortit mukanaan, palvelukseen astumaan”, ja näin alokkaita he on.

Eversti ja majurit kuorivat potaatit, siinä missä kaikki muut pyyhkii sinappipurkin suut. Niinpä päättää Marttinen, nyt on tullut aika sen; kun askel seuraava otetaan.

Ei suomalaiset kuori, enää perunaa, ne Talvisotaa kouluttaa. Kieltä ja historiaa, miehet opiskella saa. Sotilaat sotilaita on, ei olo enää onneton, kun uusi maa mahdollistaa, suomalaisten marssin, suomalaisten marssin.

Välineet kehittää olosuhteisiin; talvisiin miehet nää, mi’ tottuneet on puhteisiin. Taistelumuonalla, suomalaisten luomalla, lähdetään sotaan Korean.

Arvot joka sotilaan muuttuu sinä samalla, Marttinen joukossa pysyy vanhimpana. Ylikersantti Kairinen opetti opit Nenosen, Ja sotataito leviää.

Kun suomalaisten oppi, meren taa; viedään ja sitä opettaa. Marsalkan ritarit, nuo everstit ja majurit. Näin muuttuu arvot uudestaan, upseeriarvot miehet saa. Sen kaiken tuo uusi alku. Marttisen miesten, Marttisen miesten.

Niin Marttinen on jo everstiluutnantti, tahtoo rykmentin johtoon, vaikka paikka on everstin. Alpolla tuuri käy, vaikk’ ei pestiä näy, Saksan reissu sen tarjoaa.

Saa taisteluosaston Euroopassa johtaakseen, silloin kovan kohtalon saa perhe kokeakseen.

Vuodet peräkkäiset, vie Marttisen miehet; pojat perheen, kun kuolevat.

Ja komennus vain jatkui, Kaukoitään, Koreaa pystyssä pitämään. Vuosi kuusikymmentä, Parkin avustajaksi nimettynä. On nyt Marttinen, joka seuraavana vuonna näki sen. Kun Park vallan ottanut on, Verettömästi, verettömästi.

Everstiluutnantti Marttinen tähystämässä taistelun aikana vihollisen puolelle (eversti Marttinen johti taistelua).

Syvärin lohko JR 61 ja III/JR 13 12.11.1942.

Kuuskytyks tää ritari on myös jenkkieversti, pääsee koulun penkille ylimmän asteen kurssille. Diplomityön tekee, kuinka vanja taistelee, ja varoittaa Amerikkaa hän.

Konearmeijalla, ei pärjää viidakossa, työ pohjasi nyt Raatteeseen, suomalaiseen aatteeseen. Silti jenkit kuitenkin pari vuotta myöhemmin, koittaa Vietnamin pelastaa.

Ei Alpon aatos auta, ei pelastaa, ritari voi maailmaa.

Jota reissata nyt saa, eversti, joka tarkastaa; erikoissodankäynnin joukkoja, ja niiden sotaoloja. Sai kutsun myös Teheraniin hän, Shaahiin vaihtoon lähti, Shaahin vaihtoon lähti.

Komennus Marttisen Iraniin oli viimeinen, Eläkkeelle siitä vain ja Legion of meritin hän sai. Sai elää maassa vapaassa, vaikk´ei Pohjolassa, Ameriikkaan loppuajaks jäi.

Marttinen Suomessa ei ole unohdettuna, Suomen nuorin eversti, on sitä yhä vieläkin. Hänen uhrauksilleen, päättyy saaga kiitokseen, ja sankaritaru eläköön.

Sen suomalaiset osti, kaikki kuulkaa, kahden maan everstin tarinaa, keskiössä isänmaa, ei ole mitään parempaa. Sen vapaan maan merkiksi, lippu liehuu vieläkin.

Ja sen takana on myös nää, Marttisen miehet, Marttisen miehet.

Taisteluja johti 34-vuotias everstiluutnantti Marttinen. Syvärin lohko JR 61 ja III/JR 13 12.11.1942.

164. VASTAHYÖKKÄYS

Sippolasta maailmalle lähti tämä mies haminalainen, aivan ensluokkainen.

Kävi koulunsa siellä, oli upseerin tiellä; hän myös suojeluskuntalainen.

Lähti varusmieheksi, ratsu; sellaiseksi, tuli kotikaupunkiin. Reserviupseerikurssi, jota kadettikurssi; seuras ja meni rykmenttiin.

Tunnelma Euroopan lämpee, varusmiesten kanssa itään lähtee.

Jiiär kaksiyksi puolustus syvä, hän päällikkönä. Muolaanjärvi ja Näätälä pidettynä. Taasiolampi, Kattilaoja ja Kämärä läpikäytynä.

Talvisodasta tullaan selvittynä.

Jatkosodassa hän Jiiär seiskan, toisen pataljoonan, on komentaja.

Puolet joukosta oli vasta, pari viikkoo palvelleita alokkaita.

Kuitenkin sama pataljoona, kolme viikkoa myöhemmin meni Tyrjästä läpi.

Osoitti hyökkäyshenkee ja eteenpäin menee, sen kaiken komentaja näki.

Siel’ Ahola johti kärjestä, vihollisen tuhos komentopaikan edestä.

Sai elokuussa soiton hän Laatokan rantaan, piti selostus antaa. kysyi Arvo eversti Blickiltä kantaa.

”Saiko nopeammin paikat selvittää, kartan nimillä?”

Kapteeni tekee niin, Blick sitten myöntää.

”Siihen kohtaan karttaa oli merkitty, että siinä on Kaksperseenmäki.”

”No, no sanoi Blick, minä halusin tietää mitä reittiä joukko kävi.”

”Kartan mukana edettiin, siihen reitti piirrettiin, Paskanotkoa pitkin.”

Ei tilanne parannu, kun karttaa katsonut, kapteeni jatkoi.

Asemasota vaiheen jälkeen Arvon taitoo tarvittiin jälleen.

Vanjain suurhyökkäystä, kun vastustettiin, Arvo nimitettiin.

Erillisen pataljoonan komentajaksi määrättiin. Ehnroothin määräyksestä vihollinen heitettiin, asemat pelastettiin. Siiranmäessä tosissaan, kun taisteltiin.

Oli juhannuksen aatonaatto, kun tälli tuli silloin Äyräpäässä. Kranaatin täysosuman telttaan vei; kuusi miestä, hetken humisi päässä. Se oli ensmäinen kerta, Arvon korvista verta,

vuosi ja hän on umpikuuro. Komentaja ei paikkaa jätä nyt verta vaikka, keho jo valuttaa.

Aina edestä hän johtaa, aina ylivoiman Arvo kohtaa.

Kun sitten koittaa se aika, viimein heinäkuu, ja vaihtuu vastuu. Siinä meinaa silmät miehiltä kastuu. On pataljoonan vahvuus komentaja, ja vänrikki Sekä kakskyt miestä, jotka on rikki.

Kaiken jälkeen ei Aarne Blick voi muuta kuin kirjoittaa esityksen.

Ahola on tehnyt päivätyön, joka ansaitsee nyt nimityksen.

Marskin ristin hän saa, tykistön pelastaa, ja aina pitää pinnan.

Varsin tarmokas on ja lannistumaton, myös maksaa hinnan.

Sodan jälkeen vankeuteen. Asekätkijät toteutetaan ankeuteen.

Kaksi vuotta menee kiven sisässä, kun on epäilty tässä. Nyt sankari olis asekätkennässä. Aseveli Aimo Raassina vapauttaa, ja näin Arvoa auttaa.

Pääsee töihin myös Ehnroothin kautta.

Ei Arvo tahdo armeijaan töihin jäädä, muu on määrä. Siviilielämä jatkuu Äyräpäänä. Ei töihin pääse edes Valiolle, koska tuomiolle itätuuli puhaltaa huomiolle.

Lopulta elämä suopeasti, soljuu loppuun asti. Löytyy Turusta elämän viimeinen rasti. Jälleen tullut on aika kunnioituksen, pois aika unohduksen. On aika myös suurten kiitosten.

Kauhajoelta lähtenyt maanviljelijä huokaa, vihollinen on hellittänyt, hän käskee miehilleen: ”Juokaa.” Muu pataljoona ehtii, nyt tilanteeseen lopulta mukaan, ilman Anttilan rohkeutta, ei tiedä miten ois.

Alikersantti, joukkonsa eessä, aina hän valmis on toimimaan. Allan Sylvester jälleen pinteestä selviää rohkeudellaan. Jota koko uuvuttava sota pitkään päässyt on testaamaan, ”Voiko tätä sotaa kukaan voittaa”, näin rintamalla aatellaan.

Asemasodan aikana jo Allan nuo taitonsa näytti; neljäkymmentä kertaa, niitä partiossa kun käytti. Oli yksi kerta muodostua jo miehen kohtaloksi, kun vanki venäläinen valehteli erään saaren autioks.

Suomalaiset pahki, menee saaren rantaan; Kuolema siellä korjaa viljaa. Anttilakin kaatuu silloin osumasta, ja silmiin katsoo kuolemaa, joka ei kuitenkaan sillä kertaa ole tarkoitettu Anttilaan. Tajuttomuus pelastaa, kun vanja tarkkoo saalistaan.

Suurhyökkäyksen alettua taisteltiin Ipanassa, tuossa Vammelsuun etummaisessa tukikohdassa. Rumputulta he saivat siellä silloin ottaa vastaan, Ratkaisuna huonot vaihtoehdot ainoastaan.

Mutta Anttilapa keräs kaikki joukot ja alkoi vastahyökkäykseen, näin vastustaja joka kerta lyötiin takaisin, moneen kertaan veriseen. Anttilan puolustustahto vaikutti tilanteeseen, ei asemista luovuttu, kun käskystä jättäen.

Vammelsuusta Viipurinlahteen Allanin taistelu vaihtuu. Siellä jatkaa hän tekojaan ja taas viholliselta henki haihtuu. Maihinnousun miehineen torjuu, lyö vanjat takaisin veneisiin, alkaa vanjankin usko horjuu, toiminta täysin tyrehtyy.

Ja näin Allan jatkaa Ilomantsissa, sankariteot seuraa kun saa, yhden ryhmän kanssa vahvan vihollisen asemista hän irtauttaa. Lehmivaarassa vihollinen selkään pääsee tulemaan, Anttilapa siellä asianlaidan yksin korjaa kohdalleen.

Vielä Lehmivaara nähdä sai yhden sankariteon; vaunuilla murtautuva joukko sai kokea Anttilan menon. Ei tää pelännyt vaunuja vastaan; yksin lähteä kokeilemaan, jalkaväki ainoastaan, siinä harvenee.

Niin Ilomantsin Allan ottaakin haltuun, ajan hän saa taas puolelleen. näin levossa ollut pataljoona ehtii, tilannetta se jo, kun paikkailee. Tilanne saatiin palautettua pataljoonan voimilla, kiitos Allan Anttilalle; yhden miehen toimista.

Edelliset riittivät päättäjille näytöiksi, Hämeen ratsurykmentin komentajalle esittelyn täytöiksi. Niinpä everstiluutnantti Palmgren, Marskin ristiä esittää; lisää perusteita ei tarvita, edelliset kyllä riittää.

Kiitos Allanille rohkeudesta silloin, kun jokaista miestä tarvittiin, kiitos Allanille, sen mä sanon illoin, isänmaasta joukolla kiitettiin. Onneks oli silloin tuollaiset miehet, jotka muita ajatteli. joille Suomen vapaus yksin riitti perusteeksi.

166. KOTISEUTU

Kolme kertaa lähtee tää mies kotoaan talkoisiin. Yhtä monta kertaa tulee onneksi takaisin. Parikkalasta Käkisalmeen on lyhyt matka varusmiehen, Haaveilu sotilaan urasta vaihtuu tuttuun kylän tiehen. Vuodet kuluu, tilan töissä nuissa, sitten ollaan taisteluissa, joissa ratkotaan kohtalo isänmaan.

Talvisodassa saa Kollaalla pelätä, mutta onneksi ei kunnolla ehätä. Vanja lähetin pitää kiireisenä liikkeellä, eikä siinä oikeen meinaa keretä.

Jatkosotaa Anttos Mikko mielessään kertailee, kuinka se Tyrjä vallattiin, siitäkin kertoilee. Kolmaskymmeneskolmas rajakomppania on, sijoituspaikka Parikkalan miesten, huippujoukko ehdoton. Sorjo vallattiin ja Poutalassa, tykkipatteria valtaamassa, ollessa; suorasuuntaus tavoittaa.

Eipä siinä auta muuta kuin taistella, panssarintorjuntakiväärillä ampua. Räisälässä saivat paljon vankeja, osalla oli viel kranaatteja.

Kyyrölästä on jäänyt mieleen tuo kookoo hankala, ei sitä saatu jyvälle, koska maasto on matala. Silloin Mikko keksi pikakiväärin nostaa; puuhun ja kookoo vaikenee tämän ansiosta. Valkeasaarta valtaamassa, melkein kaikkensa antamassa, siellä luoti niskaan tunkeutuu.

Tämä tarina on tuttu ennestään, samat paikat tutusta passista nään. Ruumiskasasta hänet, kun vedetään, hän huutaa: ”Hei täällä eletään.”

Rajakomppania tehtävänsä tehnyt on; Mustamäki lopulta päättää sen taistelon. Tuolloin rajajoukot sulautuu muihin joukkoihin, Vallilan pataljoonasta löytyy Anttos Mikkokin. Itsenäisyyspäivänä kotiutettiin, puolen vuoden päästä taas tarvittiin, niin lähtee kertaan kolmanteen.

Tällä kertaa päättänyt on Mikko Anttonen, näyttää kaikille taidot sen. Taisteluissa pärjää vain taistellen, ja sen kyllä taitaa kersantti Anttonen.

Jiiär kaksikahdeksan on Lappalaisenmäessä; asemissa vastaanottamassa suurhyökkäystä. Mikko sai käskyn siellä vihollista viivyttää, se on hurjaa menoa, hän väliin yksin jää. Ja silloin erkaantuukin hän nuista, yhteisistä taisteluista, eikä joukko häntä nää.

Silloin suruviesti tuo laitetaan, rouva Antoselle Parikkalaan. Hän kaksi viikkoa luulla saa, ettei Mikko tule takas ollenkaan.

Leski vaihtuu vaimoksi Mikon kirjeessä, hän kertoo, ”kaikki hyvin on, kertoo elävänsä.” Kaiken aikaa vetäydytään taaksepäin taistellen, Mikko törmää Pajariin rannalla Vuoksen. Eipä tiennyt silloin vielä Pajari, että vieressä on tuleva ritari, kun tätä olkapäästä tarttuu ja kannustaa.

”Pojat, joukot kestivät Talvisodassa, näissä asemissa kolme kuukautta.

Eiköhän me kestetä vielä vähän aikaa, vihollinen tulella vastaanottakaa.”

Mikko nyökkää Aarolle, ”että näinhän tässä tehty on.”

Aaro sanoo, ”että ratkaisette nyt kansan kohtalon.”

”Elämä ja kuolema sotilaiden rintaman, määrittää myös suunnan kotimaan tän Pohjolan.”

Vitsaarta puolustaessa, Anttonen Vuosalmessa, kolme kertaa vanjat pois heittää.

Lähetti Anttosen siellä herättää, kertoo, ”vanja saaressa on, mitä tehdään.”

Mikko sanoo, ”se pois sieltä heitetään”, taistellen se lähdetäänkin tekemään.

Rajuissa taisteluissa Äyräpään Mikko haavoittuu, silloin paikkansa jättänyt olis varmaan moni muu. Kolme vuorokautta taistelee haavoissaan Anttonen, kunnes kuume ja verenhukka pakottaa tämän miehen; hakemaa itsellensä avun, läpi taistelun paukkeen ja savun. Matka jatkuu nyt sotasairaalaan.

Viikko riitti pedillä sairaalan, palauttamaan voimat tämän taistelijan, joka Vuosalmeen palaa kuullakseen, syksyllä rauhan saapuneen.

Sodan työt vaihtuivat Mikolla tilan arkeen, joulukuu johti kotona ritarinimitykseen. Nimitysperusteluissa silloin mainittiin, kaikki nuo kuumat paikat, joissa taisteltiin. Oli aina etunenässä, sielläkin viivyttämässä, kun taaksepäin taistellen tultiin.

Hän oli Parikkalan ritari viimeinen, samaan sarjaan Kojon ja Kärpäsen, kuten Kiiverin ja Paajasen; joukkoon liittyi nyt myös Mikko Anttonen.

On muistomerkki Harjulinnassa, suomalaisia muistuttamassa; mitä teki herrat aikoinaan sodassa, niitä tekoja ihmeiksi sanotaan.

Tunnen yhden Mikon kaltaisen, Parikkalan mies, muttei Anttonen. Nyt häntä katson ylös kunnioittaen, hän on mun sankari läheinen.

Lappalaisenmäen etukärki. Lempaala,Lehtokylä 18.5.1942.

167. VÄINÖ

Kerimäeltä lähti maailmamme, mies, josta me nyt laulamme. Mitä tekikään hän, sen mä tässä selvitän; siks tarinan kerron tän.

Varusmieheks Ilmajoelle lähti, kun oli uhkana jo punatähti. Ja vuonna neljäkymmentyks, tuli rintamalle työnnetyks, ja korpraaliks ylennetyks.

Tyrjästä saa sodan aloittaa, siitä Laatokan rantaan jatkaa. Ylennyksen toisen saa, nyt jo ryhmää saa johtaa; Väinö Hämäläinen.

Blick hyökkäystä tahtoo valmistella, tie Tyrjään siis pitää taistella. Kuukausi sitä tehdäänkin, matkalla Korsukukkulakin, kolme kertaa vallataan.

Niin Väinö jääkärijoukkueeseen, määrättiin pataljoonan parhaaseen. Mies kanssa konepistoolin, pelkäämätön ja rohkein, varusmies viel silloinkin.

Tiedusteluretket siellä tehtiin, vapaaehtoiset niihin valittiin.

Oli mies yksi parhaista, silloin tuossa joukossa; Väinö Hämäläinen.

Joukkoa Tyrjän rykmentiksi, kutsuttiin ja kaikki tietää miksi. He uran aukaisevat, Laatokan portin laukaisevat; kuukauden taistelevat.

Kun sitten alkoi Tyrjästä taistelu, koitti neljän päivän melske ja melu. Iskuosastoaan Kemppi käytti taajaan tai partioimaan.

Korpraali Hämäläinen, kannusti ryhmään taistellen. Edestä johti hän niin, reippaisiin otteisiin, siellä silloin luotettiin.

Siellä luoti kuusen läpi tuli, siihen hetkeks Väinön sota suli; joutui sotasairaalaan, parantelemaan haavojaan, palaten asemasotaan.

Asemasodassa on usein noissa, vihollisen asemien tuhoojapartioissa. Reissu legendaarisin tuho Ojasen bunkkerin, siellä onhan Väinökin.

Siellä Väinö silloin varmistaa, oikean sivustan saa; nyt alikersanttina, konepistoolimies rohkea, taistelee Ohdan lohkolla.

Hän on Kuvajan metsän sankari, siellä neuvokkaasti taisteli. Tuotti tuntuvat tappiot, varmisti otteluvoitot, ain Väinö Hämäläinen.

Elämä jatkui rauhakseen vielä, kunnes vanja oli hyökkäystiellä. Nelkytneljä kesäkuu, tuskin koskaan unohtuu, mutta Suomi pelastuu.

Siellä silloin sankareita on, tuolla, luona Ohdan lohkon. Siellä taistelee myös, Väinö valtiolla työs, näin Suomea suojellaan.

Saa jatkuvasti mennä juoksujalkaa, kun tuo vanjan suurhyökkäys alkaa. Teot puhuvat puolestaan, kun Väinöstä kirjoitetaan esitys Päämajaan.

Pelastettu heitin on siirretty, asemat on nuo vyörytetty. Vaunuja lähtee tuhoamaan, kun niistä tiedon saa, Väinö Hämäläinen.

Vaikkei vaunuun silloin osunutkaan, odottaa päivään seuraavaan. Silloin osuma tuo, rauhan taisteluihin tuo. Näin Väinö tunnelmaa, kun luo.

Vuosalmessa hyökkäys tyrehtyy, ankara tulitus on siihen syy, silloin Väinö joukkoineen, vanjan sivustaan iskee, ja pakokauhu vallitsee.

Kaksi päivää edellisestä, mikään Väinöä ei siellä estä. Upseerit kaikki kaatuneet, komppaniaa nähdään johtaneen, siellä Väinö menestykseen.

Taistelut ovat jääneet taa, Väinö kersanttina palkitaan. Niin Mannerheim-ristikin, koristaa rintaa ritarin. Hän on mies suomalaisin.

Rauhan töissä kutsuu sotaväki, Ehnrooth Väinön potentiaalin näki. Niinpä Taistelukoululla, palveli ritareita, sieltä Ohdan lohkolta.

Siiranmäki, Äyräpää ja Vuosalmi, niissä kaikissa on kultareunuskarmi; niistä on paljon puhuttu, eikä aina kehuttu, mutta kun aikaa on kulunut.

Voisi laitaa meistä jokainen, arvot järjestykseen jäljiltä sen; merkityksen noiden paikkojen, eläneiden ja kuolleiden suomalaisten sankareiden.

168. ABSOLUT

Sodan aikaan ja myös sen jälkeen, oli eräs veljessarja siellä.

Rintamalla jälki näillä miehillä; kerrassaan upea.

Nuorin sai ristin melko varhain, kolmannellekin esitettiin, neljäs sen olisi ansainnut, kaikkein eniten.

Tää veli sanoi, ”saan vielä ristin sen ennen lomia sen mä ansaitsen.”

Hän lensi aikanaan, satakakskytneljä lentoaan. Kaukotiedustelua, valokuvia, pommitusta. Etenemisvaiheen aikana, aina vanjan kiusana; nuo lennot lennettiin ja rohkeus osoitettiin.

Veti purjelento Taunoa puoleen, siitä saikin hän kimmokkeen.

Haki ja pääsi Kadettikouluun; Talvisota sen keskeytti.

Rintamalla ei koneet riitä, toimi esikuntaupseerina.

Kun taistelut päättyi, koulun penkki kutsui jälleen.

Valmistuu hän sotaan seuraavaan, nelkyt yksi heitä jo tarvitaan.

Alkuvuodet Blenheimi, oli kone, jolla lenteli. Kaukolentojaan, silloin Tauno lentää saa.

Hän tarttui haasteisiin, muttei alkoholiin, kulki vain oman tien, ja kohti kunniaa.

Ei Tauno ollut suosikkipoika, edes omassa joukossaan. Erilainen ja yksitotinen, silti aina hommansa teki. Valmistautui hyvin kaikkeen, ääneen mainitsi Marskin ristin. Lapin sotaan asti sitä, sai odottaa. Jatkosodan alkuun sattuu niin, että Tauno alas ammuttiin.

Oli pommi kiinni viel, kone ei ole kiitotiel. Pommilasti kevenee, laskuteline ei ulos mee.

Niinpä käykin nyt niin, että pommiin törmättiin. Pakkolaskun jälkeen, se koneen alta löydettiin.

Lapin sotaa ja saksalaisia, Tauno piti pahimpina. Vastustajat olivat valiot, homma ei niin helponlainen. Rintamalta ehjin nahoin, jäi mies ilmavoiman käyttöön.

Niin oli koneet vanhat alla, ne pelotti jo itse lentäjääkin. Silti niillä piti lentää, kunnon puolesta moni pelkää.

Niinpä Taunokin, lensi Junkersin, sodan jälkeen taivaalle, viimeiselle lennolle.

Sodasta naarmuitta, selvinneen kuolema. On turha rauhan oloissa; sankarikuolema.

Bristol Blenheim pommikone. Mikkelin lentokenttä 11.7.1941.

169. AAMU SYVÄRILLÄ

Kuinka kuvailla voisi nuoruuttaan, Kuhmoisten mies, mi maata puolustaa. Parhaat vuodet Suomen puolesta, antoi tämä mies sodissa.

Karjalan Kaartista kun kotiuttuu, varusmiesalikersanttina; pääsee suoraan mukaan taisteluun, kun kutsu oottaa häntä jo kotona.

Karjalainen, on hän nimeltään, ja nimi sen, tullaan tietämään.

Talvisodan tappelut takana; kerkes kyntää kerran kotona, kun tuo Suomen sota seuraava, oli jo odottamassa.

Hän oli jiiär neljäneljässä, joukkueen varajohtajan pestissä. Koko sodan hän siellä palveli, Korpiselästä Nietjärveen taisteli.

Karjalainen, Karjalassa, Karjalainen, etulinjassa.

Valiosotilas oli hän toimissaan, siksi esitys Päämajaan laitetaan, siinä suoritukset kertaillaan, vois joku luulla, että liioitellaan. Salmin valtauksessa jo haavoittui, voimalaitoksella Syvärin kunnostautui.

Lotinapellon Kirkkoniemessä, joukkueellaan torjui hyökkäystä.

Ylikersantti, Karjalainen, siellä puolusti, hän miehineen.

Siellä Syvärin voimalaitoksella, kun oli aamu valkenemassa.

Oli Esa silloin vartiossa, kun kuuli jotain epätavallista.

Kuuli äänet nuo raahaamisen, kuuli kilahtelun poikkeuksellisen. Siinä rantapenkalla käskeekin hän, estää vartion taakse siirtyvän.

Silloin hän, kokemuksellaan, tekee tän, päätöksen rohkean.

Aamun valo siinä voimistuu, vastarannalta nyt erottuu. ”Näkymä ei ollut entinen”, sitä mietti nyt Karjalainen. Muutamat nuo rannan kohoumat, ne veneitä nyt olla saattoivat. On jotain tehtävä ja äkkiä, nyt vartioita ei taakse vedetä.

Silloin niin ranta miehitettiin, ja hetki vain siinä odotettiin.

Oli oivallus tuo Karjalaisen, todellakin kullan arvoinen. Syöksyveneet siellä käynnistyy, ja patteristojen tuli yltyy. Tuli vain menee väärään paikkaan, suomalaiset kun rikkoo kaavojaan. Ja rannalla ne vastaanottaa; asein tervetulleeks toivottaa.

”No nyt pojat”, Esko komentaa, enää ei tarvitse kuiskatakaan.

Konekiväärisuihkut vettä lakaisee, veneet silti rantaan syöksähtelee. Sillanpää naapurin lohkolla, se tuhotaan vastaiskulla. Ylikersantin valppaudella, oli merkitys ratkaiseva. Saksalaiset, näin kun pelastui, vanja ei enää Syvärissä ui.

Uraata, vanja huuda ei, uraata, kukaan sano ei.

Verissä päin vanja heitettiin, virran taakseen silloin ajettiin.

Kun tämän saksalaiset kuulla sai, toisen luokan rautaristin Esa sai.

”Turhan päiten”, omasta mielestään, Karjalainen sanoi rististään. Mitä sanoikaan rististä toisesta, siitä ei ole tietoa.

Silloin sai, rautaristin hän, jälkeen tuon Syvärin kähinän.

Suurhyökkäyksen torjunnan meriitit, teki Karjalaisesta ritarin.

Ilmari Rytkönen sitä esittää, vain yhteen kertaan esitykset jää.

Nelkytneljä juhannuksen alla, hurja meno Aunuksen kannaksella. Siellä joukkueenjohtaja haavoittuu, ja vanja asemiin pureutuu.

Joku mies, silloin hakeutuu, tullut mies, on nyt taisteluun.

Puhdistaa asemat vastahyökäten, näin taas tukalan tilanteen pelastaen. Sama tapahtui seuraavana päivänä, johtaja haavoittui Kaukoijärvellä.

Ylä-Viteleen ja Tulemajoenkin, kunnialla selvitti, vaikka panssaritkin, esti joukkueen vetäytymisen, joukon, jota johti Esa Karjalainen.

Tullut mies, on taas taisteluun, tullut mies, on valmis tiedusteluun.

Uuksujoella pitää pintansa, ei jätä siellä asemiansa. Vaikka vihollinen kummaltakin puolelta ampuu nyt ankarimmin. Saarenmäen kukkulakin mainitaan, sitä loppuun asti piti hallussaan. Tuliryöpyt sinne aaltoili, silti miehet siellä taisteli.

Viimeiseen asti taistellaan, viimeiseen mieheen taistellaan.

Teräsmyrskyistä kaikki ei selviä, Esa käyttämällä kivääriä ja konepistoolia taidoillaan, ylivoimaisen saa helpoksi muuttumaan. Tätä urhollisuutta osoittaen, kului sodan päivä jokainen, joista sitten päivä viimeinen, on tuo päivä marraskuinen.

Kotiutuu, silloin tämä mies. aika uus, on, sen kaikki ties.

Maanviljelijä kotitilalla, lähes nelkyt vuotta Kuhmoisissa.

Terveyden ehdoilla työn tuon toisenkin; jälkeen hoitaa kotitilankin. On Karjalaisen tarina jaettava, se myös nykypolvien on luettava.

Kuinka sota sitten lopulta tarvitsee, sen yhdenkin miehen osakseen.

Tullut mies, on Marskin ritari, tämä mies, on keskimäärää enempi.

170. KATAJAINEN KANSA

Lapsena lentämään tahtoi hän tuo poika helsinkiläinen ja tahtoi enemmän. Parturi-isä tuki koneen teossa, osien rahoitus saatiin ilmapuolustusliitosta.

Lentäjän haalareihin tahtoi hän, halus lentää poika tuo. Niinpä purjelentokone, alkuun tyydytyksen tuo. Kun tahtoo taivaan.

Varusmiespalvelukseen ilmavoimiin, ja kesällä nelkytyksi sieltä kotiuduttiin. Pari kuukautta töissä vain olla saa, kun hänet palvelukseen taas kutsutaan. Niin alkaakin aika historiankirjoituksen, ja sitä kirjoittaa Nils Katajainen. Hyttiin hyppää - vanjaa nyppää.

Hän alkuun Brewsterillä lentää, yksi unelma nyt sentään. Lentueena on kolmonen, tuon lentue ritareiden Joppe Karhusen.

Jälkeen Karhusen, Hans Windistä saa päällikön, jonka kanssa porhaltaa. Pommikoneet tippuu, ilmavoittoja saa, ilmanherruus, näin kun hankitaan.

Häntä opettaa Hans ja Juutilainenkin saa, oppinsa hedelmällisen maahan jalostaa. Katajaisen Nils, joka reserviläinen on, hän mittaa vanjan, määrittää kohtalon.

Jonka lennoista kiittävät myös nykyiset nuoret, on itsenäisyys muutakin kuin vain kuoret. Se on itseisarvo, ei itsestäänselvyys.

Kykeni lentämään silloin hän, pahimpaan paikkaan kanssa lentäjäystävän. Tästä oli osoitus, tuo määräys, jossa Windin kanssa saivat suojaksi sinitaivaan. Silti tiedot sieltä tarvittiin, ei auta kuin lähteä. Ja ylivoima vastassa, oli näillä miehillä; Viipurinlahdella.

Silloin Hans kutsuu radiolla Nilsia, seitsemän konetta on heillä vastassa. Taistella ei pitänyt, mutta ei muuta voi, kun Windin johtama pari taas soi. Niin tippuvat joukosta ensmäiset koneet, on taistelut takana miehillä monet, Hansin viimeinen, mukana Katajainen.

Lundqvistin esitys Päämajaan, on että Nilskin ristin saa. Hän on ainoo reserviläinen, koko ilmavoimien, joukossa lentäjien. Joukosta veikkojen, ritarilentueen, jälkeen oppi-isien ristinsä saa. Jälkeen seitsemän pakkolaskun selvityn, jälkeen viimeisen lennon tuo vietetyn. Tämä ilmavoimien reserviläinen saa, ilmavoimien komentajan kotiin matkustaa.

Katajaisen Nils vielä sotien jälkeen, Lundqvistia tavoittaa konkurssin jälkeen. Laskutelineet vaihtuu toiseen ulosottoon, kun on ihmisten talous perustunut lottoon. Sodan epäonnesta ei tietookaan.

Tampereen Klassillisen lyseon, poikia Timo Koivu on.

Tämä Lammin metsänhoitaja, oli päällikkö rohkea.

Sai asemasodan aikana, metsänhoitajaksi opiskeltua.

Mutta sitten tarvittiin, Koivua kun taas taisteltiin.

Oli jo hyökkäysvaiheessa, osoittanut urheutta.

Rautjärven Pajarin kylässä, oli etunenässä.

Valtaamassa kukkulaa, jota vanja asuttaa.

Teki sinne yllätyshyökkäyksen, eteni maastoa käyttäen.

Mäen laelle päästyään, alkaa kranaatteja syytämään.

Niillä vapauttaa kukkulan, jälkeen taistelun ankaran.

Timo Koivu näin Suomea puolustaa.

Sota jatkui, vaihtui rykmentti, jossa Timo taisteli.

Jiiär kolmeseiska taakse jää, se on mennyttä elämää.

Jiiär viisseiskan riveissä mies yhä teki ihmeitä.

Niistä tässä muutaman, voi esimerkiksi mainita.

Kun Koivu lähti partioon, moni vapaaehtoinen on; hänen mukaan lähtemään, siellä elossa pysytään.

Sillä partion johtaja, osaa maastossa liikkua.

Miehet vertaavat ilvekseen,

liikkujaan hiljaiseen. Häneen uskottiin ja luotettiin, silloin paljon niin.

Miehet perässä seuraavat, esimiestä tukevat. Näin Koivua miehet luonnehtii.

Kerran Salokylässä, oli tiedustelutehtävä. Siinä Koivulle selvisi, raskaan patteriston asemat.

Hän päätti estää tykkien, toiminnan; ampumisen. Kaksi vuorokautta taisteltiin, ja menestys ansaittiin.

Rohkeus henkilökohtainen, järkkymätön usko voiton sen; ajoi Koivua eteenpäin, ja kuinkas ollakaan kävi näin. Koko tykistö saatiin, sotasaaliiksi merkittiin.

Alkaneessa asemasodassa, Koivu aina on partiossa. Suurhyökkäyksen torjuntaan, kaikki voimat käyttää saa. Hänen omaa rohkeuttaan, siellä taas tarvitaan. Näin Koivu, kun taas taistelee.

Juhannusta kun ootellaan, niin Vuoksella jo taistellaan. Siellä miehineen on Koivukin; valmiina tietenkin.

Komppaniansa osilla, sai vanjan osaston tuhota; tuon jo Vuoksen yli ehtineen, urhoina taistelleen.

Tiheikössä kun taistellaan, on vanja yksi kerrallaan; sieltä silloin kaivettava, se vähemmän on turvallista. Äyräpäässä myös taistelee, vihollisen torjuu joukkoineen. Vaikka vastus kera panssarien, on täysin ylivoimainen. Niin silti Koivu sen miehineen lyö, ja se on miehen työ. Näin Koivun Marskikin palkitsee.

Mannerheim-ristin ritari, on tämä luutnantti, jonka viimeinen taistelu, on Äyräpäässä taisteltu. Vastaiskun loppuvaiheessa, Luutnantti on haavoittuva. Vuoksen takaa evakuoida, ei oikein sitä meinata.

Kuluu kaksi tuntia, ja on jo kuollut Koivun seuraaja. Samoin seuraajan seuraaja, on kuollut hänkin Vuoksella. Viimeinen joukkueenjohtaja, oli myöskin yöllä kaatuva. Kun Timo on toipilas, niin upseerikokelas; paikan on perinyt, ja siinä hengen heittänyt. Sotasairaalaan mennä saa, luutnantti nyt toipumaan. Näin rauhan työt nyt oottaa saa.

172. JÄÄ KANTAA

Tunnetuin tarina tästä ritarista on proomujen valtaus. On paljon muutakin kerrottavaa, kuin miehen rohkeus

Meni edeltä, aina hän johtikin, miehet rauhassa, tietää ketä seuraa. Silloinkin jää kantoi, alla noiden miesten. Jatkosodan alkuun, Onkamuksellakin, järvikapeikon aukaisun takuumies on Eino, varmistaa hän selustan miehineen.

Onkamuksella tarkoituksella jäi mottiin miehineen, urheudella ja sitkeydellä pelasi aikaa itselleen.

Kaksi vuorokautta siellä kestettiin, näin pääjoukkoja autettiin. Ja kapeikko murrettiin, siitä selvittiin.

Taistelussa Laihialan joukko, vaurioitti vanjat vaunuja ja muutenkin sai sotasaalin sieltä varsin komean.

Mutta oma tarinansa tosiaan on tuo jäinen seikkailu. Oli annettu tehtäväksi vallata kaikki proomut.

Meni edeltä jäälle, joka kantoi, vaikka edellisyö sen jään taikoi; matkaa kymmenen kilometriä on kuljettava.

Niinpä jäätä pitkin liukastellen, lähti Eino silloin miehineen, jotka luotti Einoon ja Eino luotti jäähän yölliseen.

Niin proomut löytyi kuin löytyikin yön pimeydestä. Eino miehineen sieltä löysi joukon täysin yllätettyinä.

Mies naisen kanssa tekee, mitä nainen tekee miehen kanssa. Lapsiakin laivoilla on mukana ja soi balalaikka. Taisteluitta kuormasto nyt haltuun, miehet siinä jo melkein innostuu. Eikä tuohesta ole myöskään Einon suu, kun saalista katsotaan.

Kun Eino tajuaa Äänisen jään saaliin suuren tarjonneen, hän laittaa miehet töihin ja vangin kuljetusta suunnittelee. Siinä samalla lähetti juoksee, jäätä pitkin terveisineen, ne Einoa tavoittaa.

Nyt seuraavaa kohti. Meksaaren ja Heposaaren luokse, Esko pian sä jo sinne juokse, siellä laivasto seuraava, suo jo odottaa.

Päivän valo ei armoa anna, kun kohti seuraavaa.

Valloitettavaa proomustoa vastaan jo kohta taistellaan. Siitä selvitään ja taisto taukoo, samppanjaa löytyy, kun kannet aukoo, Kaviaariakin saadaan.

Rannassa hyvä mieli valtaa Einon, kun hän ymmärtää nyt tuo teon merkityksen lunta leijailee, ja mieli palaa joulupöytään.

Suurhyökkäyksen jälkeen ristiä Einolle esitetään. Se on jo toinen kerta ja nyt se myönnetään.

Perusteluissa Eino mainitaan, Suurhyökkäyksen torjunta nyt tontillaan. Vammeljoella. Hän aikaa voitti, taisteluissa sen hän osoitti, tahto vie läpi harmaan kiven tai se vie minne vaan.

Laihialan ansiosta pataljoona saadaan taisteluun, Vammeljoen sillan tuhoaa, hän kanssa parin muun. Siellä esimerkin voima lyö vastaan, haavoittumiseen nyt ainoastaan, päättyy taistelu miehen erittäin rohkean.

Sodan jälkeen Eino puolustusvoimiin, jää työtään jatkamaan. Omille lapsilleenkin korosti aina; rauhaa päällä maan: Sanoo, ”rintamalla miesten pelänneen, velvollisuudentunto pelon voittaneen”. Ei pääse tunteet valloilleen, ainakaan hällä. ”Pelko oli ennen taistelua, odotus siinä oli pahinta. Toiminta kun alkoi ja päästiin taisteluun.”

Näinpä rohkeus ajoi edelle, ei ole tilaa pelkuruudelle; sen sijaan viittaa sankarin, hänelle sovitellaan.

Suomalaisten tuleen pommittama vanjan proomu. Rautalahti 21.8.1941.

Ruotsinpyhtään maanviljelijä, Valkoisessa Kaartissa varusmiehenä.

Talvisodassa Karjalan Kannas, siellä sotapoliisi Lehtikangas; yhdennentoista divisioonan, lomautettu kesällä jälkeen sodan.

Pääsi hetkeksi siviilin, kunnes jatkosotaan määrättiin.

Jiiär neljäviisi, yksi ja neljä, ne sai sodassa Aulis kierellä.

Eikä turhaan, hänen jäljiltä voidaan sanoa, vanja sai aina kyllä armoa anoa.

Pahin paikka rintamalla missä on; sinne voidaan laittaa tää mies peloton.

Partioretket, siellä vietetyt hetket, puolesta isänmaan.

Puolesta Suomen valmis on kuolee, Lehtikangas milloin vaan.

Aulis, Aulis, Aulis, Aulis.

Viipuriin sodan hyökkäysvaiheessa, sai Auliskin silloin tietä raivata.

Jiiär neljäviiden ensmäinen pataljoona, ensimmäisenä on kaupungin porteilla.

Kun vapaaehtoisia hommaan kysyttiin, viemään Suomen lippu taas linnan torniin.

Aulis Lehtikangas tähän valittiin, lottien tekemä siniristi vietiin.

Heilumaan merkiksi silloin kaikille, Viipuri, kun kuuluu yhä Suomelle.

Tuon lipun lasku myöskin hyvin muistetaan, kun Viipuri meiltä sodan loppuun vallataan.

Paha paikka Viipurin matkalla on, kun pitää läpi mennä viivyttävän osaston. Luodit nuo surraa, kranaatti lentää viereen, muttei räjähdä.

Auliksen heitto, vanjan ylösnousuun, ehdi ei tähdätä.

Aulis, Aulis, Aulis, Aulis.

Itsenäisyyspäivänä nelkytyksi, tulee ylikersantiksi ylennetyksi. Kolmen vuotta tästä myöhemmin, joulukuu tekee hänestä ritarin. Asemasodan viettää Shemenskissä, tukikohdan päällikön tehtävissä. Välimaastossa usein partioimassa, vihollista näin on tulkitsemassa. Lopulta tietää vihollisen asemat, yhtä hyvin kuin tietää omat. Helppo on siinä sittemmin sotia, kun on yksityiskohtaista tietoa.

Paha paikka vanjan suurhyökkäys on, siinäkään ei Aulis ole neuvoton. Rauhoittavasti, mieltä kohottavasti, Aulis ain etumainen. Saarrostuksesta, tuosta tilanteesta, pois päästävä on.

Nurmoilassa on Aulis saarrostettu, toveri on tulen alta pois haettu. Tihverissä oli puolustuksessa, hallitsevan tien reunuksessa.

Tappiot alkaa joukkoa horjuttaa, Aulis kuolemaa halveksuen ottaa; asenteen kulkemalla uhkarohkeasti joukossa, uskoo valoi mahtavasti. Niin tuhottiin vaunut ja jalkaväki, samassa miehet voimansa näki. Seuraavana päivänä hän haavoittuu, luoti molemmista jaloista tunkeutuu.

Oli taas hän hakemassa toveriaan, avointen pelto nyt vain suojanaan. Silti hän sinne tarkka-ampujille, lähtee maaliks juoksemaan. Kun hän kaverille, taisteleville, koittaa avun vain saattaa.

Puoli vuotta meni sairaalassa, Aulis oli pitkään toipumassa. Suoraan sairaalasta kotiutui, maanviljelijän arkeen hän ui. Jalat palanneet ei ennalleen, vaikka lääkäri usein leikkailee. Ontuva ritari huumoriaan, viljelee kuin peltojaan.

”Kun ontuu molemmille puolille, niin meno tuntuu melko tasaiselle.” Näin sankari tämä Ruotsinpyhtään, ei sodalle ole katkera, ei yhtään.

Suurin kiitos sankarille tämä on, hänelle kirjoitan tarinan ja kerron; sen mä myös muille, maamme pelastetuille, nuorille polville tän maan. Puolesta muiden jälkeen taisteluiden, Aulis kiitoksemme saa.

174. VANGISTA LOMAA

Hän Pikkarainen on, muttei pikkuruinen teoiltaan. Rovaniemeläisen nimi, ritarilistaan kirjoitetaan. Talvisodan ihmettä teki Raatteen tiellä, samaan sotaan mahtui myös Pitkäranta vielä. Konepistoolimies Talvisodassa, hän on siellä etulinjassa. Kiväärimies saa natsoja kaulaan, ryhmänjohtajana uuden sodan aulaan. Hänen taitonsa on vertaansa vailla, kun hän kulkee noilla salomailla.

Hän tekee linjojen taa partioretket, siellä viettää sodan parhaat hetket.

Hyökkäysvaiheessa, Vilho toimi ryhmänjohtajana. Jääkärijoukkueen, partioivan kuului vahvuuteen. Arvokkaita tietoja tuo vanjan selustasta, näin kun nautitaan Pikkaraisen lahjasta. Kesällä nelkytkaks hän kunnostautuu, kun vanjan sissiprikaati antautuu. Näin vain kuvainnollisesti, kuolema antautumisen esti. Sitä on siellä nyt vain tarjolla. Vilho Pikkaraisella. Miehineen ei oo aikomustakaan, antaa periksi yhtä tuumaakaan.

Niin Seesjärvellä, tarkoitus korvessa on mitellä. Ja Vilho miehineen, partio siellä laajan alueen.

Vihollisen keskellä tappioita tuotti, omaan eränkäynnin taitoon Vilho luotti. Tuntuvasti vanjaa hän verotti, iski ylllättäen ja irti otti.

Jos sanonnan nainen on susi naiselle, niin sissi on sissi myös sissille. Siellä vanjakin motittaa, omaa joukkoamme koittaa. Sen huomaa kuitenkin Vilho, ja pervitiini on melkoinen velho.

Kuudestoista kolmatta, nelkytneljä tapahtui kummia. Oli suunnitelma, nyt valmis Vilho Pikkaraisella.

Vangin he kävisivät sieltä hakemassa, sovittuna tykistö on myös tukemassa. Niin lähtee Vilho taas matkalle, tälle esimiesten siunaamalle. Vilho ja nuo miehet muutamat, kaikki loman toivon innostamat. Menevät metsäsaarekkeeseen, tuohon aivan läheiseen.

Vihollinen sinne ei tuu, siispä matka pioneerin kanss jatkuu.

Muut miehet lupaavat, tukea jos tulta tarvitsevat.

Niin Vilho lopulta, on vangin sieppaamispuuhassa.

Kumipamppu nokialainen heilahtaa, lyönnistä vain lakki vanjan päästä tipahtaa. Ja samalla sarja vanjan kaverin lähtee, on monta mukana onnellista tähtee.

Pään vierestä sarja viuhuu Vilholta, rohkeutta ei puuttunut kaksikolta. Haavoittunut vanki mukanaan, miehet tulen alla taivaltaa.

Koko tienoo on nyt hereillä, lyijy seurana on kintereillä.

Tulituksesta

huolimatta pääsevät perille. Vanki mukanaan, saapuvat omalle puolelle.

Ja sitten vastaan rientää nuo toiset miehet, joiden piti tukea ja lähti tipotiehen.

”Me jo luultiin, että te jäitte sinne”, sanoivat miehet nyt tuleville.

”Luulo ei ole tiedon väärti”, raivostunut Pikkarainen ärjäisi.

Hän oli varsin hengästynyt, läpimärkä ja vanjan vereen värjääntynyt.

”Kun kerran pamahti se selvästi kuullaan, ja lähdettiin Turun tuomiokirkon suuntaan.”

Saravaarassa, vihollinen on selustassa.

Pikkaraista, arkkitehtinä käytetään taistelussa. Joukkueellaan pakottaa vanjan vetäytymään, erääseen metsäsaarekkeeseen perääntymään.

Sitten käskee hän miehet sitomaan, pääosalla lähtee selkään koukkaamaan. Yllätys selustaan on aikamoinen, antautuu nyt vanja poloinen.

Kesän viivytystaistelut, raskaat Vilhon on partioinut. Menestyksellä miestensä kanssa, Vilho jatkuvaan on partioimassa.

Niin Siikavaarassa, ryömi suomaastossa. Suo avonainen, suojan tarjoaa huonon ja tietää sen. Muualta ei pääsyt kohteen lähelle, tuoksui suopursu ja helli myös helle. Tehtävän jälkeen partion johti, läpi vihollisen kotia kohti. Melko leveän virran yli uivat, samalla tärkeät tiedot, kun toivat.

Valtasi kuorma-autot Viikkulanvaaran, vihollisen tuli tarjosi vaaran. Jota uhmaten ne tuhosi, näin teoillaan Vilho uhosi.

Teoista näistä kirjoitellaankin esitystä. Riittää tuo yksi, esitys ja nimitetyksi. Vilho Pikkarainen ja Mannerheim-risti, yhdistelmä kova, joka kaiken peliin pisti. Sodan jälkeen kutsuu työt rauhan, työnjohto tuo Karihaaran. Ja perheen oman perustaminen, siis tuo siviilieläminen.

Jälkeen noiden sotavuosien, on aika töiden ihan toisien. Kaiken tämän elon eletyn jälkeen, kutsuu tuo hautausmaa Meltosjärven.

175. PUHAKKA

Rannalta Laatokan lähteneisiin lentäjiin, noihin karhusiin, luukkaisiin ja juutilaisiin; kuului myös Risto Olli Petter Puhakka on hänkin Sortavalan poikia.

Siel Kasinhännän kaaret näki rantaan Laatokan, ja päätti, ”lentämisestä ammatin ammennan.” Ylioppilas Helsingistä lähti lentämään ja ilmavoimissa hänet nähdään.

Niin varusmiehenä ilmavoimiin ilmoittautuu, reserviupseerikurssin siellä suoriutuu. Tämän jälkeen on aika yliopiston, siellä aloittaa hän sitten lakiopinnon.

Mut silloin sota näyttää varsin ilmeiseltä, niin ammatinvalintakin alkaa olla selvä. Kolkytyhdeksän suorittaa hän sen tutkinnon; ohjaajakurssi ilmavoimain ohi on.

Niin sota tulee ohjaamaan ammatinvalintaa, näin Olli Puhakkakin kutsun Talvisotaan saa. Nuorempi upseeri on toisen lentorykmentin, olallaan arvomerkit vänrikin.

Talvisotaan tarunhohtoisen saa Fokkerin, silloin alleen vänrikki tuo Puhakkakin. Kuusi ilmavoittoa hän taisteluissa saa, kunnes rauha maaliskuussa sitten solmitaan.

Kadettikurssi kakskytviis sotien välissä, Santahamina odottaa lentäjäveljiä. Sen Olli myöskin aloittaa pian huomatakseen, on sota tullut eteen uudelleen.

Niin kurssi keskeytyy ja kutsuu heitä rintama, nyt Suomen puolesta on kaikki taas annettava. Lentueen päällikkötehtävissä Olli on, lentolaivue kakskuus kun koti on.

Niin alkaa taistelu ilmassa Suomen puolesta, kun kamppaillaan määrältään vahvaa vihollista vastaan ja osoitetaan samalla merkitys; tuon suomalaisen ilmataktiikan nyt kehitys.

Jatkosodan alkuun Ollin lentueella, oli tehtävänä Laguksen hyökkäystä suojata. Fiatin kanssa oltiin ehkä altavastaaja, muttei parempaa ollut tarjolla.

Niin kerran joutui Olli lentoon yllätettynä, vihollisen muodostelma kotikentän yllä. Juuri ja juuri koneet saadaan ilmaan taivaalle, mutta kuinkas kävi meidän Ollille?

Sillä hänen kone oli ollut huollossa, ei ihan kaikki koneessa ollutkaan kunnossa. Kun Olli irtaantui vanjan muodostelmasta, keskipakoisvoima veti pyörät koneen rungosta.

Niin jäi keinumaan Olli ilmaan lailla variksen, ja tämän huomasi silloin veli venäläinen. He helpon maalin jättivät silloin toverilleen, joka Ollin otti maalikseen.

Kissa ja hiiri leikki alkoi silloin taivaalla, siinä Olli oli koko ajan hiillostettuna. Ei pystynyt kuin lentämään ja karkuun kaartamaan, mutt’ Olli tunnettiinkin taidoistaan.

Niin kävikin nyt siinä eräässä kaarrossa, ettei huomioinut lain innostunut vanja, maan läheisyyttä ja Ollin ylösvedossa, puunlatvat osui vanjaan; seurauksena kuolema.

Olli toisti tämän tempun vielä myöhemmin, Suomenlahden yllä peräänsä, kun sai JAKin. Jakki-lentäjä temput toistaa perässä, lopulta kuolleena on meressä.

Jatkosota ilmavoittoja tilille tuo, Messerschmitt hankintaan osallistuva Olli luo; uutta suorituskykyä ilmavoimille, ja sota kääntyy loppusuoralle.

On vänrikistä tullut sodan aikaan kapteeni, mies rohkea, mi Suomen puolesta lenteli. Ilmavoitot seurasivat nuo toisiaan, niitä neljäkymmentäkaksi Olli saa.

Myös ilmavoimat tahtoo muistaa huippulentäjää, niinpä kenraali Lundqvist silloin esittää; että Päämaja tekee Ollista ritarin, ja hän saisi Mannerheim-ristin.

Ollin hyökkäyshenkisyys esityksessä mainitaan, kun ylivoimaa vastaan jatkuvasti painitaan. Saa maininnan myös lentotaito ja ilmavoitot, ja erityisesti aseettomat koitot.

Näin Olli Mannerheim-ristin ansioistaan saa, kapteenilla jatketaan joukkoa varsin komeaa. Tää risti kytkeytyy jälleen taas Sortavalaan, kuten monta ristiä myös aiempaa.

Sotien jälkeen Olli jättää puolustusvoimat, uudet haasteet siviili-ilmailussa oottavat. Aeron lentäjästä pääohjaajaks Finnairin, hän ensmäiset hankki Suomeen Convairitkin.

Siviili-ilmailun Magnusson on Puhakka, Tuo ura kestää kaksikymmentäviisi vuotta. Karjalan lentopoika Pilven Veikoks muuttuva, kun kutsuu hautausmaa Maunulan.

Niin Suomen kansa lausukoon nyt ikikiitoksen, jälkeen taisteluiden ja jälkeen näiden muistojen. Itsestään selvää ei ole itsenäisyys, taisteleminen oli itsestään selvyys.

Lentäjät täysissä varusteissa keskustelevat. Joroinen, lentokenttä 29.6.1941.

Jo Talvisodassa, tää panssarintorjuja, jiiär kolmetoista oli silloin Summassa. Pataljoonan komentaja Marskin ritari tuleva. Laakson johdolla sai Jaakkokin taistella. Jos koki helvetin jo Summassa, niin mitä onkaan vielä luvassa. Kun siirrytään sotaan seuraavaan, ja nelkytluvun alku taistellaan. Panssarintorjuntatykkimies, tuskin tulevaisuuttaan ties.

Tuskin oli tarvettakaan, kun joka päivä vastaan laitetaan.

Se sota seuraava, vaatii voimia. Tykin takana, piti osata toimia. Kerran tykin putki kiinni juuttui, kohtalo kesken sodan peliin puuttui.

Jaakko käski tykin pois asemasta, näin miehet pelastui täysosumasta.

Ei ollut vielä aika lähteä, seurattiin sitä onnen tähteä.

Jalkarätti putken huoltanut, oli koko tukiryhmän pelastanut. Niin hiki silloin selkään hiipinyt, tuntui tavattoman hyvältä just nyt.

Se hiki säästi paljon verta, eikä se ollut ensimmäinen kerta.

Panssarintuhoojan, merkin Jaakko omistaa, täyden kenraalin merkit hihaa somistaa. Korpraali sodassa, oli peloton ja taitava, tykin ampuja; kolmetoista vaunua. Kertoo kaiken ampujasta, vaunujen torjujasta.

Rajajoelta Juustilaan, lepäämättä taistellaan. Uudenkirkon Peippolanmäessä, tuhos kaksi vaunua viidestä.

Tammisuolla seuraavat kaksi, tuli ammuttua seulaksi.

Päivä seuraava, kylvää jälleen tuhoa. Tämä ampuja, ampumalla viisi vaunua. Näin esitetään ritariksi, kaikki ymmärtävät kyllä miksi. Taisteluiden takuumies on hän, ristin saajana nähdäänhän. Ei rohkeutta voi korvata, sitä joko on tai ei oo mukana. Kenellä on, voi vain arvata; se vaunuja sodassa saa tuhota. Hän puolesta isänmaan, pelilautaa saa asentaa. Suomi on hyvä kakkonen, ja joustaa kaikkein eniten.

Jaakko Rytöniemi, sodan jälkeen on poliisi, konstaapelin hommana, on Zdanovia suojella. KGB ja poliisi, ei pirtaan käy ritarin, niinpä uudelle alalle, päättää hakeutua. Ravintoloitsijana, toimii Kalliossa ja Kruunuhaassa. Ihmiset on Suomen makuiset, ja tarinat on sen mukaiset. Näin elämäntyö ritarin, on ovella vastassa sinuakin. Ja vanjan vaunuissa, ei ole enää mistä valita.

177. JUSELIUKSEN KAPPELI

Porin maalaiskunnan nuorukainen, ei Talvisotaan joudu, ei vielä ei. Veli väärentää nimikirjoituksen, näin isän lupa hänet jatkosotaan vei. Siellä poika ei välty näkemästä, miten panssarit murjoo ihmisen. Mielessään lupaa kaiken tekevänsä, jos vain pystyy estämään hän sen.

Varusmiespalveluksen rintamalla, suoritti joukossa noiden heittimien. Kranaatinheitinkomppaniassa, palvelus oli kaksivuotinen. Sodan ensimmäisen vuoden rohkeasti; hyökkäs ja käytti konepistooliaan. Valtaa vanjan asemat hän taitavasti ja arvon alikersantinkin saa.

Päällikkö vastustaa ylennystä, Aarne miehistön kanssa liikaa veljeilee. Mutta kun seuraa hänen tekojansa, niin päällikkökin niistä lämpenee. Hän valtaa vanjan konekiväärin, ja sen kääntää kohti omistajaa. Löytyy kentältä oiennein säärin, toistasataa vastustajaa.

Hän toistaa vielä tuon temppunsa, Alalammi ja Osta historiaan. Jäljiltä Aarne Salosen, perusteluiksi nyt kirjoitetaan.

Mutta panssarintorjujana, hänet ensisijaisesti tunnetaan. Nuo mainetekonsa hän teki, kun kesällä nelkytneljä kamppaillaan.

Kesä oli ollut harvinaisen kuuma, muodostuen tulihelvetiksi.

Aarne Salonen silloin sodassansa, muuttui panssarikauhu-ryhmänjohtajaksi. Kun venäläiset Hiisjärvellä painoi päälle, Aarne mietti tämä nyt saa riittää. Sodan alkuun panssarin alle jääneet, mieleen muistui ja Aarnea saammekin kiittää.

Oli sodan hetki tullut rauhaisaksi, Aarne riisui ja korvikkeen keitteli. Punapanssari muodostui uhkaavaksi, jo melkein korvikepakkia heitteli.

Niin Aarne tempaa Kauhun ja aloitteen, ja toivoo rakkineensa pelaavan. Kauhun toimimattomuuttakin mietti, kuinka käy, jos nyt ei onnistukaan.

Arveli torson litteäksi jäävän, vain ladon ovet arkkuun tarvittavan.

Sinne Juseliuksen kappelin viereen, ennusti paikan sankarihautahan. Ja niin kävi, että ammus ei tuo toimi, ei Rippentropin vesiränni laukeekaan. Sai onneks pian uuden kranaatin, ja alkoi tehdä sankaritekojaan.

Sai kranaatteja, pisti rähinäksi; koko ryhmän tuhosi hän vaunuineen. Seuraavan laukauksen toimitti, Klim Voroshilov vaunuun esiin tulleeseen. Niinpä nyt lopputulemana, jälkeen lyhyen taistelun on; Kolme Tee kolmenelosta ja KooÄmkaksi vaunu liikkumaton.

Tarvittu ei niitä ladon ovia, Salosen vielä vuosikymmeniin. Sodassa kovat olivat kovia, ja Aarne sellaiseksi laskettiin.

Sai ansioistaan Mannerheim-ristin, ja vapaan maan Aarne elääkseen. On siellä Juseliuksen vieress risti, jonka eessä yhdyn ikikiitokseen.

Valtteri Sipiläinen, lähetti oli kylmäpäinen. Kun hermot pettivät muilta, hän oli mies paikallaan. Koko sodan rintamalla, lähettinä joukkueen johtajalla. Uhkaus oli lohduton; ”josko malliks joku ammuttava on.” Näin hän sen, silloin esti sen, joukkopakenemisen.

Muolaan mies joutui silloin lähtemään, luovutetun kodin taakse jättämään. Uuden kodin löysi Forssan seudulta, sinne tilansa hän perustaa.

Sotamies Sipiläinen, toimissaan on hurjapäinen. Partioon lähtee mielellään, taitonsa näyttämään. Osoittaa tarmokkuutta, päättäväisyys on lahjakkuutta erityistä, se huomataan, esimiehet arvostaa.

Mut sotamies aina sotamies on vaan, Syvärillä ja Lemetissä haavat saa. Silti jätä koskaan ei mies paikkaansa, ja käskee hän muutkin jäämään.

Maaliskuussa nelkytkaksi, tiedustelu muuttui kahakaksi.

Silloin hän juoksee läpi tulen, pesäkkeitä tuhoamaan. Selustaan tunkeutuneen vihollisen, metsästää, ja kokonaan tuhoo sen. Suurhyökkäyksen torjunnassa Vitele ja Salmi mainitaan.

Viteleessä vitjaa uhkas tosissaan, konepistoolilla pelkurit pysymään saa; linjassa ihan niin kuin kaikki muut, taistelleet miehet sieltä pelastuu.

Täydennykset toimitti aina, vaikka vanja päälle painaa.

Avoimen maaston hän ylittää, turha toisien on yrittää.

Yhteyttä piti naapureihin, näin ratkaiseviin tilanteisiin, joutui usein ja taistelemaan, niistä voittajat vain muistetaan.

Komppaniankin hän kerran pelasti, kun vihollisen koukkauksen hän huomasi. Yksin taisteluun hän ryhtyi tosiaan, ja jälleen näin tilanteen pelastaa.

Näytöt nuo riittivät ristiin, näin Valtter Mannerheimiin liitettiin. Maineteot nuo mainitut, on kirjoihin jo painetut. Kahdesti Valtter haavoittuu, silti rivistä aina taisteluun; sisukas oli hän luonteeltaan ja sen vanja kokea saa.

Lähettinä Valtter Sipiläinen, on miehistä parhain; ensiluokkainen. Näin divisioonasta lappu laitetaan ja loppu onkin hänen historiaa.

Taistelulähetti ylittämässä aukeata Ihantalan suunnalla. Ihantala, JR 12:n alue 11.7.1944.

179. YHTEISELLÄ

ASIALLA

Talvisodan Joensuu, ilmavalvontatehtävät kutsuu. Sieltä kun hän vapautuu; varusmiespalvelukseen. On Tauno Suhonen, varusmies pioneerien. Suorittaa hän sitten rintamapalveluksen. Neljäksi vuodeksi komennuksen saa, kun Jiiär yhdeksään määrätään. Konepistoolimies temppuja saa, tehdä, kun vanjan kanss häärätään.

Tauno Suhonen, nimi on miehen, joka historiaa kirjoittaa. Tämä korpraali tuupovaaralainen, osoittaa rohkeuttaan.

Jatkosodan alkuun, paikat rykmentillä tiuhaan vaihtuu. Tietä raivataan, nyt tosissaan, sankimpaan Karjalaan. Konepistoolilla oli matkalla käyttöä, kun avattava urat ja paikat matkalla on. Kirkkolahti mainitaan, Taunon kohdalla ensi kertaa. Siellä taidonnäytteen antoi, ja siitä palkitaan.

Matkaa jatkaen Tauno Suhonen, ei numeroa itsestään tee.

Näinpä matka sen ain’ luona kärjen, onnistuu kun etenee.

Latvan asemalla, keskeinen rooli on. Vanjan sivustaan, kun koukataan, ja sitä järkytetään.

Puolustus vanjalta, pettää nyt tämän johdosta; ja näin komppanian tavoitteeseen vaikutetaan. Ei luottanut turhaan kärkiryhmään komentaja Taunon johtamaan. Syvärinkin ylityksessä, kun sillanpää vallataan.

Jiiäryhdeksän kuullaan ylittävän, Syvärin kärjellään. Kuinka ihmeessä he tekivät tän, sitä selvitetään.

Puolustusvaiheessa, Tauno ansioituu. Syvärin itäpuolella, usein hän partioi. Niillä reissuilla, Tauno kunnostautuu. Aina partion hän kotiin tuo, vaikka mitä matkalla on. Kerran kun he taas palasivat, piti ylittää vihollislinjat. Ja näky siellä sai nauramaan, kun vanjaa kiusataan.

Tauno Suhonen, heinänkorren, ottaa ja vanjaa kutittaa. Nukkuvan tuon vartiomiehen, saavat he kimpoilemaan.

Vielä omienkin, puolella juttu naurattaa. Kuoleman varjossa, huumori on totisin.

Vielä myöhemminkin, tapaus miehiä nauratti. Mut naurun aika on sitten väistyä, kun Suomen on säilyttävä. Kun vanjan suurhyökkäystä torjutaan, joutuu Taunon joukkue mottiin vanjan. Hän ryhmineen hikoilla, kun alkaa, niin motti tuo aukaistaan.

Tauno Suhonen, murron raivaten, raivokkaasti taistellen. Tuo läpi linjojen, joukon pelastaen, korpraali rohkea tää.

Helteinen heinäkuu, kun Tauno haavoittuu. Silti tehtävän hän loppuun saa, taaskin suorittaa. Huoltotie katkeaa ja Tauno hetkeksi Levon saa. Näin aika on sodan sen, aika jo lopettamisen. Niin syksy saa ja marraskuu, kun kenttäarmeija kotiutuu. Tauno myös sen nähdä saa, ja suuntaa Tuupovaaraan.

Tauno Suhonen Marskin ritarien, joukoon joulukuussa kutsun saa. Tauno Suhonen, sai kokea sen, kuinka kaveria autetaan.

Ruskealan Kirkkolahti.

180. KAULAKEINU

Hirvensalmen korpraalia vailla olympiavuonna on Suomenmaa. Hän jouluna Jeesuslapsen lailla, eloon sen toisen merkinnän saa.

Kuinka kaikki tähän päätyi, miten matka oikein kulkikaan?

Aika on sankaritarinan.

Kun katsoo vanjaa ja kuolemaa silmiin, ei uskois kohtelua kotimaan.

Niin rohkee on ja peloton, rumpulipas ainoo turva on. Hyökkäysvaihe tunnelman pilviin. nostaa Paulin, mi sankari on.

”Partioon ain’ valmis oon,” muut sanoo, mitä muut sanokoon.

Rykmentin komentajan muu ei auta, kuin kynä laittaa sauhuamaan. Kaukolan ja Sakkolan taisteluissa, Paulin nimeen rohkeus mainitaan.

Yksin ja vapaaehtoisesti, hän vanjan pataljoonaa kuluttaa; vetäytyneet on muut ja selvinneet.

Hän yksin pataljoonaa vastasi siellä, taakse jää Valkeasaari.

Kun pysähtyy, hyökkäys tuo, hän olosuhteet tyhjästä luo.

Sodasta sanottu on monenlaista, sodassakin sanottu jotain on. Harva sanonta pääse esitykseen, joka tuo tunnustuspalkinnon. Paulin tokaisu kesken kaiken, se silloin huomioitiin.

”Ei tässä auta muu kuin hyökätä.”

Hän ratkoo ongelmat yksi kerrallaan, Konepistoolin käytössä valio on. Hän teoillaan ansaitsee ristin, ja kärsii myös inflaation.

Sodan jälkeen puhaltavat tuulet, itäiset nuo totta tosiaan. Ne tuo Paulin elämään myös huolet, sotaylioikeutta istutaan. Syyteitä ei tule sieltä, silti joutuu sinne uudelleen, tämä murtaa myös ritarin rohkeen.

Ilmiantoon syyllistyy silloin, itämaan viisaat miehet. He nähdä voi surmaamisen, sijaan maan puolustamisen.

Mannerheim-risti toi iloa, kunnan lupaus tilasta surun tuo. Yhden miehen vastustuksesta, ei Pauli uutta alkua nyt luo.

Niin hän löytää sitten tutun lääkkeen, ainoan tuon monen sotilaan. Sota seurannut on Paulia siviiliin.

Kauppareissullaan vanjoja näkee, niitä sillalta alas hän pakenee. Kauppias on huolissaan, ja Pauli märissä vaatteissaan.

Olympiavuoden joulupäivä, oli Pauli Tantun päivä viimeinen. Ei ole enää hällä huoleen häivää, kaulakeinu hänet ikiuneen vei. Se mitä hän teki meidän vuoksi, arvokasta on yhä tosiaan, kohtelu tuo hänen korjataan, kun kerrotaan.

Kun kertoo tarinaa, nuoremmin silmin, ääneen kertoa jo voi totuuden. Hän syytön on murheisin mielin, sai rauhan sankari ehdoton.

Mies ja konepistooli.

181. MERISUOLA

Kotoisin on hän Johanneksesta, Arvidin ja Henrietan lapsosesta; kuoriutui Suomelle yks sankari, Mannerheim-ristin ritari. Varusmiehenä on Viipurissa, jo Talvisodassa oli tisurissa; rannalla Viipurinlahden, toisinaan vanjan kanssa kahden.

Niin siit selvittiin, niin selvittiin.

Hän törmäs merisuolaan, mut matka jatkuu vaan. Hangosta palautetaan, Kannaksella tarvitaan. Saarenpäähän ja Tiurinsaareen hyökkää; ne vallataan. Teikarinsaari vielä oottaa, mainetekojaan, tekojaan. Ne Viljo tekee pois, kuljeksimasta pois.

Asemasota on hiljaista, joskus tekisi mieli kiljaista. Tyyntä aina on myrskyn eellä, myös suurhyökkäykseen lähteneellä. Sitten muuttuu sodan tahti, Neuvostoliitto onkin mahti. Alla koneen kahdensadan, kranaatteja nähdään kantavan. Kun pommit tippuu, niin ne tippuu.

Meri ainoo tie on turvaan, siel’ vanja seilaa. Teikariakin valtaa; saa Vyyryläisen vastaan. Kranaattiryöpyn he saa niskaan, se hidastuttaa, Vettä lentää veneisiin, veri ja meri sekoittua siellä saa. Kun miehet rantautuu, kun ne rantautuu.

Heinäkuun alku menee Teikarissa, saaren joukoissa taistelevissa. Kun joukon johtajat haavoittuvat; vastuulliset harvassa ovat. Omassa esimerkissä on voimaa, sen Viljo Vyyryläinen huomaa. Hän ottaa joukkueet johtoonsa, kirjoittaen sotahistoriaansa.

Väsyneet miehet johtaa taas taistelemaan, he vihollisen kohtaa sen mereen työntää he saa. Näin vanja maistaa merisuolaa, vereen sekoittuvaa, ja Teikarin taistelu historiaan kirjoitetaan

Vielä kerran taistellaan Teikarissa, ylivoima näkyy horisontissa. Viljo puolustuksen järjestää, kunnes upseerit saareen ehättää. Haavoittuneet kentältä kantaa, ensiavun heille Viljo antaa. Kantaessaan vastaa tuleen, pistoolilla, kun huudon kuulee.

Sitten Teikari hylätään, tuo saari jätetään. Viimeisenä Viljo lähtee, sieltä perääntymään. Saa Vetäytymiskäskyn, se toimeenpannaan, ja haavat nuo vuotavat, taas merisuolataan, niin suolataan, kun sieltä poistutaan.

Sodan jälkeen viel’ etulinjassa, Viljo jatkoi työtä Kaarinassa. Oli aina pienemmän asialla, kun istui valtuustopaikalla. Perintönä vapaus ja ajatukset, välittää hän sodan kokemukset.

Se paha oli väistämätön, onnettomuus välttämätön.

Näin muurari, kun muuraa, taas jälleenrakentaa.

Ottaa käyttöön isän saappaat, ne täyttää hän tavallaan. Ei enää tule merisuolaa, verta sekoittamaan.

Näin jälkipolvet kun saa, Suomea nyt rakentaa. Ne Suomen rakentaa, ne Suomen rakentaa.

182. LENTÄMÄSSÄ

Kauhajoelta maailmalle siivet vei nuorukaisen, Talvisodan alkaessa ylioppilas metsätieteiden; on Haminassa, oppimassa, opit Vilho Nenosen: Kysyttäessä valmis on tehtävään ilmavoimien.

Näin hän tarttuu eteen tulleeseen tilaisuuteen, toinen rukki häntä ottaa, äruukoo ilmavoimien. Siellä oppii Lauri Äijö, tarvittavat tiedot sen, kuinka toimii tähystäjä, aikana noiden lentojen.

Sotatähystäjäkurssin kaksi oppilas Lauri on, Talvisota jo loppui, kun he saivat tutkinnon. Niinpä Lauri ja muutkin, pääsi omiin opintoihin, vuoden päivät ne sitten kesti, kun heitä riviin tarvittihin.

Siihen hetkeen ja käskyyn vastattava on, Luonetjärven varuskuntaan, suunta ei siis suunnaton. Uusi arki on sodan aika koettelemuksineen, niin Laurikin päättää; Suomen puolesta sen teen.

Lentämässä, tähystämässä jatkosodan ajan, onnistuneita suoritteita hän teki kauas taa rajan.

Lentotunnit ja sekunnit, vaativilla lennoilla, tulen alla, tulittamalla vanja tahtoi koitella.

Sataneljä, vain yksi Talvisodan päivistä, sodan jälkeen puuttuu Laurin sotalennoista; joita tehtiin ens alkuun silloin Blenheimilla, sodan loppuun Laurikin lensi Junkersilla.

Pienestä kiinni saattoi olla joskus elo taivaalla, kerran Lauri huomasi, on koneen keula laskeva.

Lentäjä tuo tajuton on happimaskissaan, tähystäjä Lauri työntää suuhun pelkän letkun vaan.

Niin kuski tokenee ja alkaa haukkumaan; ”älä viitsi, ethän koeta mua vain tukehduttaa.” Kaikki nauraa siellä jossain, missä pakkastakin on, siellä Lauri pelasti koko koneen kohtalon.

Yläilmoissa ohjaamoissa ja koneessa jännitettiin, miten reissu kulloinkin, aina hoideltiin.

Miehistössä kolme miestä, lentäjä, ampuja ja tähystäjä, Lauri aina osastonsa tähysti perille.

Bristol Blenheim sodan alkuun, sitten Junkersia lähtee hakemaan. Lapin sotaan sillä ehtii pari kertaan tyypit ottamaan.

Sota loppuu, paluuta arkeen, Lauri kotonaan helpottaa, niinpä noista teoista kotiutumisen jälkeen kuulla saa. On ajamassa hän partaansa, kun velipoika onnittelee. Lyö hän selkään ja kiljuu; ”veljeni, olet Marskin ritari.”

Kuului radiosta silloin nuo ilouutiset, joulukuussa nelkytneljä, ritari tuo viimeinen; on Lauri Äijöllä oikeus olla Suomen ilmavoimien, viimeinen ristin saaja ja elossa myös on viimeinen.

183. VETERAANIPÄIVÄ

Viiden sodan sankareita löytyy myös Suomesta, alkaen maailman sodista ja vapaudesta. Tämän tarun sankari varsinkin viimeisistä, sodista on tuttu ja paikkojen nimistä.

Hjalmar Siilasvuo oli ollut jo jääkärinä, partiolaisten kurssin gruppenführerinä. Vapaussodassa pataljoonan komentajaksi, sitten Talvisotakin tuli taisteltavaksi.

Strömberg, Strömberg vaihtunut Siilasvuoksi, kiire oli käsillä, kun vanja länteen juoksi. Tykkejä ja panssarintorjuntaa ei käytössä, ratkaisu tehtiinkin maaston käytössä.

Siilasvuo oli silloin vielä eversti, kun hän yhdeksättä divisioonaa komensi. Hyrynsalmelle komentopaikan perusti, ja miehineen hän taisteli pirusti.

Suomussalmen-Raatteen taistelut monta kertaa, sankaritaruks nousee, jolle ei löydy vertaa. Itsekin tuon allekirjoittaa yhä voinkin, siksi siitä jälkipolville myös kirjoitin.

Raatteen, Raaatteentiestä kaikenlaista, kerrotaan, koukkaus on peri suomalaista. Siilasvuolta peliliike iskeä on ensin, näin aloitteen ja menestyksen saakin paremmin.

Ukrainalaiset tapetilla on nytkin vielä, vanjan valiojoukko oli Raatteentiellä. Vastassa sisu Suomen ja armoton pakkanen. Sinne hankeen kuoli jokainen ukrainalainen.

Kun Suomussalmi ratkaistiin, oli Kuhmon vuoro, vastassa muutakin kuin puna-armeijan kuoro. Dolinin hiihtoprikaati oli mukana tässä, suunnassa kertaan viimeiseen hiihtelemässä.

Kuhmo, Kuhmo ja Talvisodan taika, taakse on jäänyt tuo sankaruuden aika. Kunniasta puhua voi kaikenlaista, kiittää Siilasvuota, sotilasta suomalaista.

Siilasvuo kenraalimajuriksi ylennettiin, jatkosotaan hälle kolmas armeijakunta annettiin. Saksalaisten kanssa suunnattiin Kantalahteen, kun törmättiin sitten ongelmaan kahteen.

Saksan poika korvessa ei hyvin edennyt, Marskin käskystä Muurmannin radalle ei mennyt; suomalaiset, jotka nimesvät komentajansa Veriseksi vaihtoivat Siilasvuon tosissansa.

Hjalmar, Hjalmar ristittiin Veriseksi, toiset toimintaa sanoisi päättäväiseksi. Siilasvuo pettynyt oli saksalaisiin, noihin muka salamasodan ammattilaisiin.

Vienan Karjalasta tarinaa kerrotaan, jossa Siilasvuolle tupakkaa tarjotaan. Tarjoaja on sotamies suomalainen, ja todistajana eversti saksalainen.

Joka ihmettelee tapahtumaa auton, Siilasvuo sanoo, ”ei pidä olla mauton.”

”Jos sotamies tupakkaa tarjoaa kenraalille, se suurin kunnianosoitus onkin sille.”

Marski, Marski Siilasvuon siirtää, pois kentältä, Helsinkiin, näin paperille piirtää. Syynä tähän olis ollut paperi salainen, hallitus tuo aivan liian oikeistolainen.

Kaksi vuotta meni, nelkytneljä helmikuussa, rintamakomentajan määräys tulee Marskin suusta.

Hjalmar johtoon saa jälleen armeijakunnan tutun, Kannaksen itäosa puolestaan vanjan torjutun.

Suurhyökkäyksen torjuu vesistölinjalla, pysäyttää sen siihen kalliilla hinnalla. Pelilauta asentoon ei jää vain torjuttuun, se harmi on, mutta siihen hiljallensa tottuu.

Rauha, rauha sitten solmittiin, Siilasvuon joukko vielä käskyn sai Lappiin. Varmistamaan lähtö aseveljen saksalaisen, se rauhanehto oli tuo neuvostoliittolainen.

Siilasvuo päätti maihinnousun suorittaa, saksalaisten selustaan; Tornioon ohittaa. Suunnitelma tuhoon tuomittu mielestä toisten; Siilasvuo varma oli manööveristä sen.

Ja niin kävi, että yllätettiin saksalaiset, Tornion sillat haltuun, kun otti suomalaiset. Lapin sota jatkui, ei ollut lehti enää puussa, kun Kilpisjärvi vapautettiin vihdoin huhtikuussa.

Kansallinen veteraanipäivä, peruja on siis Siilasvuon äijän. Näin sodat oli sodittu ja palkintoja saatu, ristiriitaa aiheutettu, sehän oli taattu.

Niin kenraaleista viimeisenä saa Mannerheim-ristin, ensimmäisen Suomen Valkoisen Ruusun Suurristin miekkonen kera se myönnetään Hjalmarille, tuolle taitavalle sota-ajan kenraalille.

Sodan jälkeen palvelustaan hän vielä jatkaa, tosin kaikki itätuulet vaikeuttavat matkaa. Niinpä terveys heikkenee hyvin nopeasti, ja elo päättyy nukkuessa kotiin rauhaisasti.

Raate, Kuhmo, Kannas Karjalamme, Tornion maihinnoususta annamme. Ikikiitoksen rohkealle kenraalille, ja kaikille hänen kanssaan silloin taisteleville.

Kenraali Siilasvuo Uhtua 25.6.1941.

184. PERUSTELEMATON

”Syntyi poika tuo kelvollinen, terve asevelvollinen”, näin totesivat Pekka ja Amalia. Kai heillä oli vainukuono, ennustus ei lainkaan huono, kun poika lähtee kadettikouluun. Yksitoista vuotias Kuopiosta Haminaan, koskaan unohda ei hän ensirakkauttaan.

Tykistö, kiehtoi nuorta miestä yli kaiken ja hyvä niin, sanottiin. Tykistö, sai hänestä peräänkatsojan, muita paremman.

Matka jatkui Haminasta, pojasta matematiikasta, nauttivasta, tuli oppilas Pietarin. Tykistökoulun Mihailovin, aukesi taas uusi ovi, ja valmistutaan maailmalle. Kaunasiin ensi ihmettelemään, miten suora suuntaus epäsuorana käännetään.

Nenonen, Kaunasista palas Pietariin jatkaen opintojaan.

Nenonen, tykistöakatemiassa Mihailovin, syventää yhä taitojaan.

Akatemiasta valmistuva, jolla laajeni maailmankuva, kun palveluspaikkana on Vladivostok.

Vuoden päästä Pietarissa, on taas koeampumahommissa; Nenonen unelmatyössään.

Pian huomaa Vilho Petter kaavan sen, olevan ammuntaan epätäydellinen.

Nenonen, tämän jälkeen jälleen suunnan ottaa sinne Vladivostokiin. Nenonen, kapteenina sinne kun palaa, vaimokin jää reissulta.

Sitten koittaa vallankumous, kansalle nyt outo lumous, Tallinnassa sen kokee Nenonen. Siellä tulee hakatuksi ja elo muuttuu taisteluksi, Ukrainaan, kun lähtee hän sotimaan. Sieltä keltataudin Vilho Petter saa, hänet Pietariin sen kanss passitetaan.

Tykistön, puolesta Suomen kautta Norjaan silloin hän matkustaa. Matkallaan kuulee, että työntantaja on vaihtunut ja Suomeen tarvitaan.

Mannerheimille ilmoittautuu, on kahdeksantoista tammikuun, nimetään tykistöntarkastajaksi. Sisällissodan jälkeen, Vilho palaa Venäjälle jälleen ja sieltä aatelisperhettä pelastaa. Silti Rajajoen yli yksin uida saa; everstiä Suomessa tarvitaan.

Nenonen, joka lähes kaksi vuosikymmentä on tarkastaja tykkien. Nenonen, sinä aikana kehitti tykistöä tosipaikan tarpeeseen.

Tavoitteena Nenosella, oli tarkka tuli jokaisella, tykillä Suomenniemen. Tulen voimakasta keskitystä ja sitä seurannut menestystä, toivoi ilman hakuammuntaa. Tulenjohtokortti silloin lanseerataan, tulenjohtaja tuettavan mukaan laitetaan.

Nenonen, oli aikaansa edellä kehittäjä Suomen tykkien olemattomien. Nenonen, yksi rakkaus vain hänellä oli, Suomen muotoinen sydän.

Talvisotaan lähtö tarpein niukoin, tulta rajoitettiin käskyin tiukoin, virheitä tehtiin ja niistä myös maksettiin. Tykistö ei vielä kyennyt, hyökkäystä tukemaan ei pystynyt, ampumataitoa, kun vain harjoiteltiin. Ammuksia saatiin sotasaalina, oma tuotanto; neljäsosa tarpeesta.

Nenonen, oli idean isä silloin myös sen, käyttöönototon heittimien. Nenonen, Talvisodan ajan amerikoissa reissasi, tykit sai jälkeen sen.

Neljäkymmentä syksyllä, tarkastajan posti tyrkyllä, Nenonen palaa tehtävään vanhaan. Talvisodan tykit on tuplattu, taktiikoita on hangattu, sotasaalitykit käyttöön ottaa. Ranskalaiset tykit ostettiin Saksasta, ja omia alkoi valmistaa Tampella.

Nenonen, kesällä nelkytneljä saikin aikaan sen, sarjan ihmeiden.

Tali-Ihantala, siellä jopa yhdessä kohdassa keskitys valtava olla voi.

Neliökilometrin alueelle, samaan aikaan ampuneelle, tykistölle kiitos ja kunnia. Kaksi ja puolisataa samanlaista lentorataa; Petäjän ja Nenosen kehittämää. Alkaa vihdoin vanja rautaa totella, ihmeen aloittaa Tali-Ihantala.

Vastaavaa ei muualta tiedetä maailmasta, missä näin tehty ois.

Tykistö siellä pelastaa monta ihmislasta, ei turvaa parempaa antaa vois.

Vilho luottoratsu Marsalkan on, Päämajan peruspakki ehdoton, istuu aina hän Marsalkan pöydässä. Kestää kaiken kuittailunkin, savolaisuudesta vinoilunkin, olkaansa ei edes vaivaudu kohauttamaan.

Päämajan ritareista hän on viimeinen, vuoden nelkytviis ritari ensmäinen.

Nenonen, saa ristin ilman hän perusteita, tää Marskin viesti on sanaton.

Nenonen, keskeisin hahmo tykkitulen, perustelujen määrä on rajaton.

Nenosen jälki näkyy vielä nykyisinkin, Suomen tykistö on verraton.

Nenosen rakkaustarina ei pääty koskaan, siksi Suomen kansa yhä on.

Talvisotaan lähti Antti luutnanttina, komppanian päällikkö hän alkuun on. Rivien harvetessa jiiär kuudentoista, pataljoonastakin Antti ottaa johdon.

Järvi Äglästä vaihtunut on Pajakseen, käyty Aittojoki, Kuukkauskin. Sodan loppu siunaus varmasti on kaikille, huhtikuu tekee Antista kapteenin.

Hännis Antti johti aina joukkojansa, edestä hän johti, niin kuin pitikin.

Miehensä koulutti Antti ennen sotaa

näin joukkoon luotiin luottamus iäinen. On helppo lähtee sotaan.

Jatkosotaan Antti pataljoonan vei, Simpeleeltä alkoi sankaritaru sen.

Jiiär viisseiska Kurkijoelta Rautuun, kulki niinkuin sotatie rykmenttiä vei. Sen ensimmäiseen pataljoonaan aina luotettiin, pataljoonaan Antti Hännisen.

Ei koskaan Antti saamallaan käskylle sano ei, vaan tekee mitä tehtävissä on.

Hännis Antti aarre on divisioonan komentajalle palvelualttiudellaan.

Hännis Antti oman pataljoonan kanssa, menis vaikka kuuhun muttei surman suuhun.

Hevonen Antilta ammuttiin alta, kaksi kertaa kesken taisteluiden.

Muutenkin terveisissä silloin rintamalta, usein niistä sävel kaikui mollivoittoinen. Hänninen aina miehiään johti edestä, näin heidät sai liikkeelle. Asemasotavaiheessa uudet miehet kouluttaa, niistä valiosotilaat saa.

Hännis Antti heitä kouli sotaa varten, sanoo; ”teitä tartten mä vielä, se nähkää.”

Niin koitti sitten aika, jossa koulutuksen tulokset nuo kaikki käyttöön tarvitaan.

Kun suurhyökkäys alkoi Antti Lempaalassa, oli valmiina jälkeen kaiken tuon. Elisenvaara Simpeleen jälkeen, Kurkijoki, Pasurinkangas muistoja on. Se mitä jälkipolvet saa jäljiltä kaiken tän, sitä Antti miettii puolustaessaan. Lempaalan Lappalaisenmäen lohkon kohdalla, ihan kaikki silloin peliin laitetaan.

Hännis Antti siellä avoimin sivustoin, toteutti kaikki tehtävät saamansa. Kun muut vetäytyivät, niin Antin pataljoona, yksin sinnitteli ja piti pintansa

Mutta ei Hännisenkään auta siten muuta, kuin hyökätä peruuttaen taaksepäin. Äyräpään sillanpääaseman luona, raskaat loppuvaiheet kokee Kylä-Paakkolan. Kun Vuoksen yli pakko on lopulta lähteä, niin Antti on joukon viimeinen. Joka vastarannalla saa punatähteä tähtäillä ennen ylitystä sen.

Vuoksen yli mennään, perustellen kerran, pataljoonan vahvuus vain henkinen nyt on. Ei auta siinä muuta, kun yläkerran herran nimiin toivo antaa jokaisen kohtalon, se pelin nimi on.

Vielä Vuosalmen leimat passiin saadaan, siellä Antti miehineen ponnistaa kertaalleen. Pataljoona alle puolet vahvuudestaan, silti suorittaa jokaisen hyökkäyksen.

Kaikki komppanian päälliköt on kaatuneet, kakskytneljä upseeria mennyt on. On miehet pataljoonan komentajaa seuranneet, rintaman aaltoili, se on vallaton.

Hännis Antti silti, siellä pistää vastaan, tuki toisen divisioonan on korvaamaton.

Tahto, taito, olemus ja urheudellaan, Antin luottamus miehissä on rajaton, kun Suomen aika on.

Niin tämä kaikki kuuluu esitykseen, kenraalimajuri Niilo Hersalon.

Niin tämä kaikki johtaa ritariuteen, viimeinen nimetty majuri Antti on.

Niin tämän kaiken tahdon minä kirjoittaa, majurina saan maata puolustaa.

Niin tämän kaiken tahdon minä julistaa, jotta Suomen kansa tietää saa.

Mitä Hännis Antti teki rintamalla, miksi meillä yhä on oma Suomenmaa.

Ei sitä viedä meiltä pois voi murtamalla, väkivaltaan kaadu ei koskaan isänmaa, sen luvata saan.

Majuri Hänninen, II/JR 57:n komentaja, Vuosalmen sillanpään itäisen lohkon komentaja, komentokorsunsa edustalla ruudussa 478x6734. Majuri Hännisestä tehty Mannerheim-ristin ehdotus. Vuoksen Petäjäniemen kylä 5.9.1944.

186. PUHEIDEN PUHE

Rantasalmen mies Savonlinnasta, valmistuu Reaalilyseosta, aika mennä on raskaaseen. Jääkäripataljoonaan varusmieheksi, neljänteen lähtee hän ja kokelaaksi, RUK hänet kasvattaa.

Talvisota vie hänet Suomussalmelle, iskuosastoa johtamaan. Välirauha vie kadettikurssille, sieltä pääsee sotaan seuraavaan.

Se sota seuraavaa vie Jouko Kiiskisen, Tyrjän rykmenttiin tehtäviin upseerien, pataljoonaan Kuvajan.

Saa sieltä johtoon kolmannen komppanian, keskeltä sekasorron, paniikin valtavan; kun päälliköt kaikki kuollut on.

Vajaassa viikossa hän teki ihmeen sen, hajoamistila vaihtuu koheesioon. Joukosta tuli joukko ensiluokkainen, valmis on, matka jatkukoon.

Kärkijoukkona puhdistaa Kauppalan, Lahdenpohjan kylän rannalta Laatokan, tunkee vanjan Rautalahteen. Laatokan rantaan motin pojat puristaa, sen pitävyyden vanjakin huomata saa, ja Jouko saa puheensa pitää.

Jouko Kiiskinen puhuu silloin venäjää, sillä vanjan koittaa taivuttaa. Olis kuolo muuten ollut selvää, näin kolmesataa pelastaa.

Tuntemattoman sotilaan Kiiskinen, komppaniallaan kokea sai silloin sen, kun oma tykistö sihtailee. Se komppaniasta vei taistelukunnon, kun koko komppania haavoittunut on Honkajokikin rukoilee.

Niin Jouko huutaa, ”tää on hyökkäys viimeinen, en enää lähde hyökkäämään.” Seuraava päivä tähän tuo jo muutoksen, taas täysillä, kun päästellään.

Kun suurhyökkäystä sitten torjutaan, Kiiskinen miehineen pahimmat paikat saa, niistä silti hän selviää. Kiiskinen oikea käsi on Kuvajan, molempien esitys on Martolan, vain Eino ensin sen ristin saa.

Mutta Jouko vastaiskut suorittaa, ollen niissä aivan verraton. Usein arveluttavat tilanteet pelastaa, tää kapteeni täysin peloton.

Hartioissa kerran valtaa Jouko risteyksen, sen tekee raivokkaasti vastahyökäten, ja asemat siellä he pitää.

Vaunun tukemana vanja yrittää, risteystä yhä itsellensä pyydystää, moni kertomaan heistä ei jää.

Kiiskinen järkkymättömän rauhallisen otteen aina säilyttää. Esimerkki rauhoittaa myös alaiset; se sodassa on tärkeää.

Siiranmäen sitten saavat vastaansa, siellä pakko vastaan on hangoitella, niin myös Joukokin tehdä saa. Vanjan vaunut, kun mäen valtaavat, päälliköt urhoollisesti taistelevat, kaikkensa he antavat.

Lauri Walden ikiajoiks katoaa, sankarina elää kuollessaan. Jouko pahat haavat jalkoihinsa saa, toinen jalka amputoidaan.

Jouko taistelusta silti poistu ei, vaikka haavat parhaan terän miehestä jo vei, johtaa silti hän joukkoaan. Kunnes kriittinen vaihe on takana, silloin kutsuu joukkosidontapaikka; sota sodittu siinä on.

Niin helmikuussa nelkytviis hän risti saa, eikä ihme ole tuo. Urheudesta hänet totta tosiaan, palkitaan ja sen hälle suo.

Jouko jää sodan jälkeen töihin armeijaan, kapteenina hän jää siis palvelemaan; virkamiesura kutsukoon. Sotilastehtävät ministeriöön vaihtuvat, lopulta autorekisterikeskuksen johtaja, on tää ritari Marsalkan.

Kun Tyrjän miehet sitten aina tapasivat, lämmin vastaanotto Kiiskisen. ”Mitäs me jääkärit” sanonnan muistavat, miehet kentiltä taistojen.

Sotavankeja Kivennavalta. Kivennapa 30.8.1941.

Korhonen henkeen ja vereen, on sotilas isänmaalleen. Metsissä kulkeneen, tiedetään partioita johtaneen Talvisodassa jo rajamies tää, kuului vastaanottokomiteaan, nyt tilanteessa paremmassa hänkin olla saa Joukkojaan hän johtaa, halki korpien, erämaan

Niin pitkään on toivoa, kun kuuntelee Toivoa. Hän puheillaan ja teoillaan esimerkin kun osoittaa. Sodan alusta alkaen, on partioita johtaen, tehnyt hankalaksi vanjalle; tämän sodan käymisen

Kymmenet partiomatkat, on tehnyt linjojen taa. Siellä useampiakin viikkoja, kun aika viettää saa. Sotilaskunnon osoittaa, sotaan lähtenyt rajavartiomies, kun sota päättyy, sen hän upseerina ties; hänen johtamat partiot tehokkaita ovat olleet.

Huomattavat tappiot, lukuisat tuhotut varastot, kun maastossa miehet olla saa, mikäs vois olla parempaa. Rautatiesiltoja sekä muuta raidekalustoa, tuhottu on siinä samalla, kun otettu on vankeja

Kaukopartio-osaston saa, sitä sodan loppuun johtaa. Rukajärven suunta tutuksi jo tullut on. Matkalle usein, kun lähtee, kärjessä on kulkueen. Kasvoilta voi nähdä hymyn myös karehtineen Kuusikymmentäneljä matkaa hän johtaa

Sai pyristellä, partiossa Kiimasjärvellä, olla Ontrosenvaaralla ja Rukajärvellä Sai vastaan taistella, Ontajärvellä haavoittua, kahteen kertaan sodassa; sirpaleet sotamuistona.

Partiokilometrit nuo, tuhansissa lasketaan; niistä nyt kiittää saa, tuhansien järvien maa Hiihdetty on paljon, myös ohi vanjan vartion, koitti myös sodan loppu ja aika viimeisen partion.

Niin kenraali Raappana, tuo divisioonan komentaja esityksen kirjoittaa ja Toivo Marskin ristin saa. Ristissä on haikeutta, se kun on viimeinen kerta, kun suomalainen kaukopartio juhlavasti palkitaan.

Sodan jälkeen Toivo Korhonen, rajavartiostoon jää. Ja lopulta puolustusvoimiin siirtyy ritari tää Saa sotien jälkeen kokea; ilmiannot ja syyttelyn, näyttöä ei ole vain tueks tämän syytetyn.

Mutta enemmän se kertoo, kun rajalle palkataan.

Perheenkin perustaa, aktiivinen on toimissaan, sodan rasitukset vaan, vievät varhain hautaan.

Kuopion maalaiskuntaan, päättyi ritari kotiseurakuntaan, sieltä mistä lähti hän, sinne päätti myös elämän

188. RITARI JA NEITI

Linnakko on Inkeroisten, kasvatti ja sieltä kotoisin. Talvisodan aikainen, on varusmies hän rykmentin.

Karjalan Kaartissa aloittaa, hän rintamapalveluksen. Taistelulähetti olla saa, joukossa prikaatin toisen.

Jatkosotaan lähtee reservin vänrikki, joka vuoden päästä ylennyksen saa. Mitä silloin tämä hurja luutnantti, rintamalla saa aikaa?

Jatkosodan Jetsoila, sai nähdä purun junien. Luutnantti Linnakolla, suunta yks vain; on Ääninen.

Näin suunnaksi Petroskoi, Villavaarassa jo taistellaan. Itäinen tuo aamunkoi, se suomalaisia kannustaa.

Tsapeljoelta matka Viitanaan, jatkuu, matkalla jotain tapahtuu. Se Kaarlo Linnakkoon liitetään, nyt tarina tuo raikastuu.

Vihollisasemat vallataan, taisteluhaudat on vyörytetty. Yhtä korsua katsellaan, siitä ollaan yllätytty.

Sieltä ammutta ei laisinkaan, mutta puhe venäläinen kuuluu. Linnakko käskee antautumaan, tulkki sanoo, ”ettei vastaus oo juu.”

Linnakolle alikersantti Kamensky, tulkkaa kuulemansa korsun sisältä.

”Eivät meinaa antaa periksi, antautumiskäskyä eivät ymmärrä.”

Sitten Linnakko hermostuu, ottaa esiin ananaksen Italian. viimeisen kerran hän karjuu, ja Kamensky laskettelee litanian.

Saavat vastauksen naisen äänellä, Kaarlo kysyy, ”mitä sieltä vastattiin?” Kamensky kun selviää yskähtelyltä, sanoo, ”painukaa helvettiin.”

Tästä käpy palaa Kaarlolta täysin, hän mieltään malta yhtään ei. Kamenskya käskee seuraamaan, melkein käsikranaatin sinne vei.

Sitten malttaa mielensä ja korsun oven rikki potkaisee. Ei unohda näkemäänsä, kun päivä paiste korsun valaisee.

On korsuun punasotilaat haavoittuneina evakuoituneet. Ja siellä Nagant kädessään, tuo nainen Kaarloa osoittelee.

”Annapas pois se tykki”, sanoo Kaarlo, ”se voi käsissäsi vielä laueta.” Kamensky yrittää tämän vielä kääntää, mutta Kaarlo on nopea.

Hän ottaa aseen naiselta, joka on villapaidassaan ja mustassa hameessa, osoittanut rohkeuttaan.

Tuo ase iso kaliiperinen, naisen kapearanteisessa kädessä on näky ihmeellinen; Kaarlosta, jopa huvittava.

Haavoittuneet ei vihamielisesti, kukaan suhtaudu uuteen tulijaan. Päin vastoin huojentuneesti, he katsovat nyt suomalaisia.

”Mitäs nyt”, Kaarlo kysyy, ja saa vastauksen naiselta. Kaarlo taas Kamenskylta kysyy naisen vastausta.

Nainen esittää kysymyksen, ”että koska hänet ammutaan?”

Kaarlo antaa vastauksen, ”kävelkää ensi ulos korsusta.”

Korsun ovelta nainen empimättä suuren petäjän alle kävelee. Linnakko katselee esitystä, ja käskee ”lopettamaan näytöksen.”

Kaarlo sanoo, ”ettei tätä pilaa, pitemmälle tässä lainkaan jatketa.” Kamensky naisen vastausta, koittaa siinä tulkata.

”Nainen pyytää ampumaan, hänet omalla pyssyllään.” Silloin Kaarlo tajuaa, on Parabellum ja Nagant hällä käsissään.

Kaarlo taitaa pari sanaa Ranskan kielen, ne venäläiselle naiselle lausutaan. ”Mademoiselle, vous n’êtes pas en vrai neiti, et voi olla tosissaan.”

Niin Nagantin sitten antaa, Kaarlo käteen Kamenskyn, ja Parabellumin laittaa koteloon hän ritarin.

Näin katse muuttuu naiselta, sen Kaarlo huomata myös saa. Hän seuraavaa lausetta, ranskaksi alkaa pohtimaan.

Tuo lause olis vienyt rintamalla, nuoret tanssiin varmaan kaikkien kuumimpaan. Hetkeksi sota täysin unohtuu, eikä onnekseen lausetta muistakaan.

Sankarteot jatkuvat, kun Karhumäkeä vallataan. Pataljoonan kärjessä, käsikranaateilla tie raivataan.

Sankarillisuutta Linnakon, vielä Talin maastossa tarvitaan, Suurhyökkäyksen torjuntaan, osallistuu hän komppaniallaan.

Vihollisen Pyöräsaaresta heittää, hän raivokkaalla vastaiskullaan. Koko ajan häikäilemättömästi, edestä johtaa joukkoaan.

Hän haavoittuu lopulta, ja taistelut hetkeks taisteltu on. Näin Tali-Ihantala, ei ole tarina kirjoittamaton.

Niin Pietari Autilla, ei ole muuta mahdollisuutta, kuin kynällä kirjailla, Päämajaan esitystä Linnakosta.

Niin Kaarlolle Mannerheim-risti, sodan ansioista rintaan laitetaan. Hän kovimmissa paikoissa osoitti, että on mies paikallaan.

189. MERISOTILAS

Vehkalahden veikkona maailmalle, presidenttiäkin sai valita. Oppikouluaikana Haminalle, sitten opetusalalle antautuu.

Mutta mitä teki rintamalla tämä mies, joka myöhemmin Suomen kiersi ristiin rastiin. Merivoimat nauti hänen palveluksistaan, myöhempien lasten voimisteluoppi.

Varusmies rannikkolaivastossa, Voimistelun opettajana Hangossa. Oppilas ensimmäisen merivoimarukin, Tamperekin nähty kautta Kajaanin.

Talvisota torpedoupseerikurssilla, kuluu Helsingin laivastoasemalla. Jatkosodan alkuun saa rivissä olla, jatkosodassa myös vuoden lomalla.

Sitten käy kutsu totisiin toimiin, moottoritorpedovenehommiin. Kaarlo Salo saa ensin ryhmän, lopulta laivuetta komentaa.

Tuli puolensataa reissua merellistä, tiedustelu, miinoitus ja partio. Vihollisen satamiin ja rannikoille, isketty on vanjan tukikohtiin.

Vihollinen saarista on karkotettu, torpedovenettä sota-alukset uskoo. Eivät ne halua torpedon voimaa; kokeilla sen tietävät ennestään.

Osallistui myöhemmin Suursaaren retkeen, satamaan upottivat pari laivaa; ankkurissa ollutta ja nyt mennyttä. Sellaista sota on merellä.

Moottoritorpedovene Nuoli on päälliköllä alla sodassa. Se vanhan merivoimien ainainen huoli, oli sodassa jatkuvassa.

Krasnoje Znamja Lavansaareen, tullut on viimeisen rantaan. Torpedoveneitä useampi Ovaskainen, Pirhonen ja Salokin.

Kaikki saa ristin näistä sankareista, Salo on ainoa reserviläinen. Nuolen hän peri juuri Pirhoselta, sen päälliköltä Talvisodan aikaiselta.

Purjehduskaudella nelkytkolme, upotti ainakin kuusi alusta. Suurhyökkäyksen torjunnassa ralli jatkui, lisäksi torjui maihinnousua Viipurinlahden.

Myöhempi ura Kaarlolla on merkittävä, mies toimii monilla näköalapaikoilla. Muutaman vuoden on ministerinä, Presidentin valitsijamies on kansanedustaja.

190. SODAN ANTI - VILANTI

Tämä mies Iisalmesta tunnetaan, hänet teoistaan hyvin muistetaan, mutta pitkä aika teoista jo mennyt on. Siksi minäkin iisalmelainen, kaikkien muistia virkistelen, ja hänen tarinaansa yhä ma kertoilen.

Hänet kirjoista ja kansista tunnetaan, riviin samaan Kaukokin laitetaan, silloin siellä jossain, kun miestä tarvitaan, hän on mies paikallaan, tilanteen tasalla, hänet teoistaan muistetaan.

Niin Iisalmen poika yhteislyseon, jälkeen käy Kuopion kauppaopiston. Sitä ennen varusmies on Savon jääkärin. Kuin myöhempi pamaus Putkolan, on laukaukset nuo Mainilan, näin Kauko Vilanti suuntaa Lemettiin.

Hän on siellä joukkueenjohtaja osoittaen suurta rohkeutta, kun Itä-Lemetin mottiin vanja, pyrkii väkisin, kohdalta luutnantin, Nietjärvi ei murru, njet.

Lemetissä, kun hyökkäykset torjuttiin, niin seuraavan sodan alku hyökättiin. Jiiär yhdeksän suuntaa myös Karjalaan. Sortavala heinäkuussa, kun vallattiin, Helylässä Kauko Vilantia tarvittiin, hän hajanaiset joukot keräsi yhteen.

Niillä torjui vanjan vastahyökänneen, näin pelasti tuon uhkaavan tilanteen. Silloin siellä luutnantti, tuo Kauko Vilanti, joukot kun kokosi ja sai rohkaistua miehet, nyt taistelevat taisteluun.

Sai suojattavaksi rykmentin sivustan, avoimen metsän Aunuksen Karjalan, ja sen puolustukseen kootun osaston. Toimitusmiehet laittoi tappelemaan, siellä puolesta isänmaan. Etulinjassa itse taisteluja johtaa.

Erikoisosasto kolme viikkoa, vanjaa vastaan pitää siellä puolia. Asemasota siitä kun jäykistyy, mutta sittenkin, Kaukolla hommia, riittää taistot tosiaan.

Aina joukkojaan johti edestä, näin miehet veti hän perässä, huimiin suorituksiin, kun niitä tarvittiin. Silloinkin sieltä Jortin edestä, tukikohdan hän valtasi verettä. Ja moni muukin juttu heiltä onnistui.

Ei toista silloin saman kaltaista, ollut huimapäistä luutnanttia, joka kylmäpäisesti hurmiohengellä, taidolla ja elkeillä, sotilaista mittaa hän aina kaikkein parhaimman.

Suurhyökkäyksen torjunnan takuumies, oli Vilanti, joka viivytyksen ties; olevan taistelumuotona toimiva. Vaiherikkaassa viivytyssodassa, oli hän mestari taistelussa, joissa liki on antaa kaikkein kalleimman.

Tällä toiminnalla aikaa voitetaan, kun puolustus taaempi hoidetaan. Suomalaisen upseerin perikuvana, sitkeä ja rohkea, tarmokas ja oma-aloitteinen on Vilanti.

Ansioistaan Marskin ristin saa, yksi Kaukon monesta erottaa; on ennätys hällä henkilökohtainen. Kun hän taisteli puolesta isänmaan, ja hoiti vain velvollisuuttaan; hän neljä kertaa sodassa haavoittuu.

Se on enemmän kuin monen tiedetään, sodassa haavoittuneen ennestään. Ei siis ihme, että myös ristin saa Kauko, joka pitää hallussaan, ennätystä kyseenalaista, sota-ajastaan.

Nyt kiitos jälkeen sotavuosien, paikallaan on miehelle Iisalmen. Ja kun ritari toisiksi viimeinen on esitetty ritariksi toimesta toisen ritarin, joka lopulta on viimeinen.

Vihollinen on työnnetty Helylänjoen taakse. Taustalla Sortavala. Helylä 31.7.1941.

191. ISÄKISSA

Kun maalle syntyy Pälkäneellä, niin voiko muuta odottaa.

Ympäristöllä terveellä, Suomen kohtaloon, vaikutetaan.

Viljo on jääkäri Suomen, silloin Saksaan suunnataan, kun tahdotaan uusi huomen, saada aikaan Pohjolaan.

Ritareista viimeinen, Viljo Laakso taistellen läpi sodan ja kaikkensa antaa. Niin Viljo Laakso, niin Viljo Laakso, on ritari viimeinen.

Viiden sodan veteraani, on mies totta tosiaan.

Sotilaana ensipiirrot, Riianlahti nähdä saa.

Sieltä lähti Suomen suuntaan, Vapaussotaa valmistelemaan. Marraskuussa seitsemäntoista, Tolvmansgrundille saavutaan.

Laihialla aseet riisuuntuu, Vöyrissä sotakouliintuu.

Vaasan rykmentissä nyt lähtee sotaan, kotimaiseen, suomalaiseen, itsenäistävään.

Sisällisällissota, vapaussota; veljessota se on.

Näin alkaa taru hänen Suomen, Sortavalaan töihin mennä saa.

Päällikkö rajavartioiden, suojeluskunnassa uurastaa.

Sitten on aika taisteluiden, Suomea lähtee puolustamaan.

Siellä Summan rintamalla, Isäkissana tunnetaan.

Edestä, johti joukkojaan, tuhosi yksin hän myös vaunuja; tällä tavoin loi uskon miehiin.

Niin Isäkissa, taas asemissa, siellä hän joukkoineen on.

Niin Isäkissa, kuin pennut paniikissa; sotamiehetkin välillä on.

Tuo legenda jo Talvisodan, myös myöhemmin mainitaan.

Ma Viljoa kunnioitan, kuin sotamiehet aikanaan.

Niin joukkonsa kärjessä, lähti myös sotaan seuraavaan. Se sota loppui hällä alkuun, kun Simonovossa astuu miinaan.

Siitä silti tokenee hän, rintamalle toivoi pääsevän. Tähän kutsuun saa vastauksen. Niin Viljo Laakso, niin Viljo Laakso taas rintamalla hän on.

Laatokan pohjoispuolella, tosi sotaupseeria tarvittiin. Sinne mies puujalkoinensa, eturiviin kelpuutettiin.

Tuon rykmentin kaikki tuntee, tarinan näkee vuosittain. Tuntemattoman se tekee tunnetuksi näin ajoittain.

Ukko-rykmentin komentaja on, koko kuva Viljo Laakson.

Sieltä vielä rykmentin johtaa.

Nyt Lapin sotaan, vielä Lapin sotaan, niin sinne mentävä on.

Pohjois-Suomen sotaretki, uus taru totta tosiaan. Ja sen kärkirykmentti, on se, jota hän komentaa. Lähtö Yli-Torniolta, vastarintaa murtaa saa; aina Palojoensuulle, saksalaiset kun vastustaa.

Laakson Viljon ansioita on, pelastuminen Yli-Muonion, Kihlanginkin tuholta pelastaa myös Sieppijärvi, Kangosjärvi pelastettu on.

Laaksoa oli esitetty ritariksi jo aiemmin. Kahdeksantoista oli muuta, saanut jo sen ristin. Aiempi esitys ol’ tehty Talvisodan näytöistä. Laakson ristin on viimeinen, Lapin sodasta eletystä.

Rohkeasti yhä edelleen nähdään hänen siellä taistelleen. Amfibiovaunulla hyökänneen, esimerkillä johti, voittoa kohti, mies tuo puujalkainen.

Sain ma kirjeen sodanaikaisen, sen kirjoitti tuo mies puujalkainen. Kertoo siinä hän haavoittumisestaan, huolissaan on palaamisestaan.

Kerran nähdään vielä uudelleen; päättää kirjeen terveisiin hän pojilleen. Nyt mun vuoro pojille on puolestaan, kertoa tätä viimeisen ritarin tarinaa.

Tämä on Mannerheim-risti viimeinen, jälkeen noiden Suomen sotien. Rivi tuo jääkäristä alkava, lopuks on jääkäriin palaava.

Laguksesta alkavaan tarinaan, monta lukua ma kirjoittaa saan. Viittaan kansallisrunoilijaan, joka vänrikin tarinat kirjoittaa.

On siitä vänrikistä tullut kapteeni, joka tarinat nää joskus aloitti. Ja kun sota jälleen tulee Eurooppaan, hänet majurina nähdä saan.

Ritarit hän saa taistelemaan, puolesta itsenäisen isänmaan. Sitä Runeberg saanut tehdä ei, silloin ei oli vielä selvästi nej.

Nyt itsenäiset päätökset tehdä saa, Suomi-neito ihan ensimmäistä kertaa. Kiitos kuuluu monelle, kiitos on ritarien minä olen Laakso, ritari viimeinen.

Tämä teos on omistettu Suomelle ja sen urhoolliselle kansalle.

Kiitos suomalaiset sankarit, yhäkin aika velikultia.

Tunnettu sotilas

MANNERHEIM-RISTIN RITARIT

Kapteeni Karhunen, Mannerheimristin-ritari, joka on ampunut alas 31 viholliskonetta. Suulajärvi 26.8.1943.

KIRJALLISUUTTA

Brantberg, Robert. 1998. Sotakenraalit. Kustannusosakeyhtiö Revontuli, Tampere.

Brantberg, Robert. 1999. Sotaupseerit. Kustannusosakeyhtiö Revontuli, Tampere.

Fagerlund, Bengt ja Laamanen, Pentti (toim.). 2000. Mannerheim-ristin ritarit – miehet ja aseet. Helsingin seudun sotaveteraanipiiri ry, Helsinki.

Huhtala, Kari. 2020. Joukkosi eessä - 1939-1945 menehtyneet kadettiupseerit ja kadetit. Kadettikunta ry ja Suomen Marsalkka Mannerheimin kadettisäätiö sr, Helsinki.

Huhtala, Kari. 2021. Kumpujen kätköstä – 1939-1945 menehtyneiden kadettiupseereiden ja kadettien hautapaikat. Kadettikunta ry ja Suomen Marsalkka Mannerheimin kadettisäätiö sr, Helsinki.

Hurmerinta, Ilmari (toim.). 2017. Mannerheim-ristin ritarit – ritarimatrikkeli. Mannerheim-ristin ritarien säätiö, Helsinki.

Lehtonen, Heikki. 2013. Mannerheim-ristin ritareiden hautamuistomerkit. Mannerheim-ristin ritarien säätiö, Helsinki.

Lehtonen, Heikki. 2019. Sodassa kuolleet Mannerheim-ristin ritarit 1941-1945. Minerva kustannus Oy, Helsinki

Lukkari, Matti. 1984. Asekätkentä. Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki.

Nuutinen, Rainer. 2001. Sotalääkärin muistelmat. Ajatus kustannusosakeyhtiö, Helsinki.

Peltomaa, Martti. 2014. Sissiritarit. Oy Amanita Ltd, Somero.

Pernaa, Veli. 1997. Karjalan lennoston historia 1918-1980. Karjalan lennoston kilta ry, Siilinjärvi.

Pietilä, Arto 2010. Summan teräsmyrsky - talvisota 1939-1940. Kustannus HD, Loimaa

Porvali, Seppo. 2019. Sotalentäjät. Readme.fi, Helsinki.

Porvali, Seppo. 2001. Marskin ritarit – 191 ihmiskohtaloa. Oy Valitut Palat – Reader`s Digest AB, Helsinki.

Sariola, Mauri 1968. Marskin ritarit. Oy Weilin + Göös, Helsinki.

Tikkanen, Pentti H. 1995. Marskin kaukopartioritarit. Karisto Oy, Hämeenlinna.

TUNNETTUSOTILAS

TeosonkuvausitsenäisenSuomenpuolustusvoimissasota-aikana taistelleistasankareista–ritareista,joillemyönnettiinsotiemme arvokkainkunniamerkki,Mannerheim-risti.Teoseitoistaristinsaajienosaltaesitettyjävirallisiaperusteluja,vaanpyrkiikertomaan tarinoita eläneistä, inhimillisesti tunteneista ja kokeneista yksilöllisistä ihmisistä , jotka sodan äärimmäisissä olosuhteissa osoittivat poikkeuksellista toimintakykyä.

Mannerheim-ristinsaajienkohdallaonaiemminperusteltuhyvin monellatapaasitä,mikäsainämämiehetyltämääntavanomaista mittavimpiintekoihin.Yhteistänimittäjääeiolelöytynyt.Tunnettu sotilassellaistaomaltaosaltaantarjoaa.Tuotekijäonihmisenherkkyys.

Herkkyysliitetäänyleensävaintunteisiin,muttasitäkauttasetulee myöstoimintaavahvistavaksi.Herkästinauravajaliikuttuvaihminen reagoinormaalianopeamminympärillääntapahtuviinmuutoksiin. Poikkeuksettakaikissaritareissajaheidänsankarillisessatoiminnassaankyseolisiisherkkyydestä,kyvystätoimianopeastitilanteessa,jossaaniharvasotilaskykenisamallatavointoimimaan.